Perinnetarinoita ja runoja
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat
» Köy­hyy­den­ki­vi
» Amerikkaan, Amerikkaan
» Isoisäni, Johan Henrik Vanhatalon Amerikan matkat
» Äitini Karjalan evakko
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
« Edellinen | Seuraava »

Äitini Karjalan evakko

Äitini, Taimi Vanhatalo os. Hyökki syntyi Säkkijärvellä 28.3.1918, kuusilapsisen perheen kolmanneksi vanhimpana. Äitini vanhemmat olivat Juho Eljaksenpoika Hyökki (s. 24.7.1888 – k. 1952) ja Hilda Matintytär Metso (23.12.1891 – 20.12.1934). Heidät oli vihitty avioliittoon 1.12.1912. Vanhin lapsista oli Anna, joka oli syntynyt 4.3.1913 ja hänen puolisokseen tuli Toivo Eerikinpoika Hyppänen (s.19.3.1911). Heidät vihittiin 28.6.1935. Perheen toiseksi vanhin oli Lahja, joka oli syntynyt 22.12.1915. Hänelle tuli puolisoksi Arvo Matinpoika Hyppänen (s.10.1.1911) ja heidät vihittiin 29.3.1936. Neljänneksi vanhin oli Hannes, joka oli syntynyt 31.8.1920. Hänet vihittiin Maila Sylvia Matintytär Huovilan (s. 31.8.1922) kanssa 16.6.1945. Viides lapsista oli Eelis, joka syntyi 15.9.1922. Hänet vihittiin Sylvia Aarnion (s. 28.11.1923) kanssa 13.4.1946. Nuorin lapsista oli Saara, joka oli syntynyt 20.6.1925. Hän avioitui Ruotsinpyhtääläisen Lars Törnqvistin kanssa. Perhe asui Säkkijärven Hyppälän kylässä, jossa oli 65 taloa ja tilaa. Hyökkien tilan nimi oli Riihimäki R No 1:11 ja sen kokonaispinta-ala oli 47 ha, josta metsää 37,7 ha. Tilan Juho Hyökki oli ostanut vuonna 1926 vanhemmiltaan Eljas Simonpoika Hyökki ( 16.1.1863 – 25.9.1935) ja Maria Vilhelmintytär ( 1865 – 25.9.1932), jolloin tämä alue oli erotettu päätilasta. Riihimäen tila on alkuaan ollut R No 1 jo 1830- luvulta lähtien.
Hyökkien suvun historiaa
Ensimmäiset merkinnät Hyökkien suvusta on, kun he tulivat Säkkijärvelle Hyppälään. Säkkijärven talvikäräjillä (5. -10.3.1731) myönnettiin virkaeron saaneelle rakuunalle Sakari Pekanpoika Höök`ille valtuutus olla siltavoutina Säkkijärven pitäjässä. Vuonna 1733 siltavouti Sakari Höök`in rakennukset Tapiolan Rusthollissa olivat palaneet ja hän hakee tarpeellista korvausta käräjillä. Vuonna 1737 talvikäräjillä siltavouti Sakari Pekanpoika Höök ilmoittautuu halukkaaksi ottamaan Nikulan Rusthollin Hyppälästä. Seuraavana vuonna hän on siellä henkikirjoilla. Vuonna 1773 Hyökin tilalla luetellaan tyttären Katariinan myötäjäiset: 1 lehmä -3mk, 1 lammas -32p, 1 tynnyri rukiita -2,50mk, 1 vaippa -1mk, 1 kirstu -64p, rahaa -2mk, yhteensä 9,46mk. Vaippa on ollut tuolloin ¾ pituinen, yli vyötärön ulottuva sarkainen vaate. Tyttären osa on ollut puolet pojan osasta, irtaimesta omaisuudesta. Talon eläimet oli arvioitu seuraavaksi: 1 kpl ruskea walakka 12v -8mk, 1 kpl ruskea tamma 17v -2mk, 7 kpl lehmiä a`3mk, hieho -2mk, 3 lammasta a`32p, 1 sika 2v -1mk. Erikoisuutena on mainittu 1 kpl pieni viallinen viinankeittopannu hatulla ja piipulla -3,20mk.
Talvisota syttyy:
Hilda- äiti oli kuollut 1934 ja kaksi vanhinta tytärtä Anna ja Lahja olivat avioituneet ja muuttaneet pois kotoa. Äitini oli liittynyt kotikylänsä Lotta-järjestöön 1930-luvun lopulla. Hän sai myös rintamamiestunnuksen. Lotta-Svärd- yhdistys oli perustettu Säkkijärvelle 1920 ja sen toiminta käynnistyi Hyppälän kylässä 1927. Järjestön tehtävänä oli suojeluskunnan sisarjärjestönä antaa tarvittavaa tukea muonituksen, lääkinnän, varusteiden ja keräysten muodossa. Äitinikin toimi, kertomansa mukaan, mm. Nisalahden linnoitustöissä muonituslottana ennen talvisotaa ja sen aikana. Sota syttyi ja rintamalinja lähestyi talvella Säkkijärveä. Hyppälään tuli käsky 3.3.1940, että vihollinen oli noussut maihin Nisalahdessa. Äitini veli, Eelis Hyökki, oli saanut tehtäväksi välitti tietoa siitä, että ihmiset piti evakuoida turvaan sisemmäs Suomeen. Mukaan sai ottaa vai tarpeellinen, mitä hevosajoneuvoihin mahtui tai mitä jaksoi kantaa. Karja tapettiin, mitä ei voinut ottaa mukaan. Pako kohti länttä alkoi. Lentopommitukset jatkuivat, teitä pommitettiin ja pakolaiset piiloutuivat välillä metsiin. Ihmisiä haavoittui, osa kuoli. Vihdoin päästiin Luumäelle ja matka jatkui siitä junalla länteen. Erinäisten vaiheiden jälkeen äitini päätyi Merikarvialle ja lopulta Riispyyn Vanhataloon. Tähän vaikutti se, että isäni äiti, Hilma Vanhatalo oli sosiaalilautakunnan puheenjohtajana päättämässä karjalasta tulleiden sijoittamisesta eri taloihin. Kun Hilma-mummu näki, että äitini oli yksinäinen, päätti hän ottaa äitini Riispyyn Vanhataloon. Äitini isä, Juho, sekä nuorempi veli, Eelis ja pikkusisko, Saara, tulivat vähän myöhemmin Riispyyseen. Äitini vanhemmat sisarukset ja Hannes- veli olivat asettuneet Kouvolan seuduille.
Äitini osallistui talon töihin, mutta alkukesästä 1940 hän pääsi Kristiinan kaupunkiin laukkutehtaaseen töihin ja tienaamaan omaa rahaa. Hän oli saman vuoden kesällä myös Eurajoella karjatilalla karjakon apulaisena. Isäni oli sodassa Ilomantsissa, Pohjois-Karjalan rintamalla ja kotona riitti tehtävää kotona olijoille. Tuli välirauha ja isäni palasi rintamalta. Isäni ja äitini olivat ihastuneet toisiinsa jo sotalomien aikaan. Tämän seurauksena isäni haki äitini Eurajoelta takaisin Riispyyseen. Tuli hetki, jolloin isäni päätti kysyä, Juholta, tulevalta appiukoltaan äitini kättä. Juho oli ulkona ison puukasan vieressä pilkkomassa klapeja. Isä kysyi ja kirves heilahti ja painui syvälle palkkuuseen. Isä pelästyi ja mietti, että oliko väärä kysymys tai väärään aikaan. Juho oli tovin hiljaa ja lopuksi sanoi: ”Jos työ ootta niin aatellu, ni en oo vastaan”. Isä oli enemmän kuin tyytyväinen vastaukseen ja kiirehti viemään tiedon äidilleni. Häät pidettiin 6.12.1940.
Vanhatalon tila oli siihen aikaan Hilma Vanhatalon hallinnassa. Isäni ja hänen muut sisaruksensa sanoivat äitiään hallitukseksi, muut kyläläiset puhuivat Vanhatalon emännästä. Vanhatalon tila oli siihen aikaan pinta-alaltaan 158 ha, josta oli viljelykelpoista maata 20 ha. Tilan rek. No oli1:30. Historia tuntee tilan historian aina 1540-luvulle, Rijspyyn isännäksi Vaasan maakirjassa mainittu Heikki Yrjönpoika. Silloinen rälssitila oli käsittänyt nykyisen Riispyyn ja Timmerheidin alueet. Sieltä lähtien isäni oli 14. sukupolvi miespuolisessa kaaviossa. Vanhatalon pihapiirissä oli kaksi päärakennusta, navetta, tallirakennus sekä aitta ja liiterirakennus. Riihi, sauna ja kellari olivat kauempana pihapiiristä.
Äitini oli jo kotona oppinut ruuanteon, karjanhoidon sekä käsityötaidot. Anoppi oli tyytyväinen miniäänsä. Isä ja äitini asuivat toista päärakennusta ja isoäiti toista. Talossa oli vuokralaisia, jopa perheitä, koska tilaa oli.
Välirauha päättyi ja jatkosota alkoi. Isä, joka oli talvisodan kersantti, komennettiin kannaksen rintamalle, samoin hänen kaksi nuorempaa veljeään, Leo (s.8.8.1920) ja Toivo (s.24.1.1923). Talo jäi lähes kokonaan naisväen vastuulle. Ulkopuolista vanhempaa miestyövoimaa, jotka eivät enää joutuneet rintamalle, oli kuitenkin saatavissa. Rintamalinja eteni itään ja äitini isä päätti palata takaisin Säkkijärvelle. Sodan loppuvaiheessa hän joutui lähtemään sieltä uudelleen ja asettui asumaan Valkealaan Kouvolan lähelle. Saara, äitini nuorin sisko, joka oli myös Riispyyssä, muutti sodan loputtua Ruotsinpyhtäälle Kymen lääniin. Isä haavoittui Simpeleessä heti sodan alussa (1.8.1941) reiteen ja myöhemmin Vuosalmella (13.7.1944) käteen. Häneltä haluttiin amputoida jalka, koska reisiluu oli poikki, mutta hän ei suostunut. Räjähtävä luoti oli osunut housuntaskussa olevaan kompassiin ja täräyttänyt luun poikki ja samalla repinyt pahasti ison reisilihaksen. Muutaman kuukauden hoito sotilassairaala Tilkassa kuntoutti jalan ja hän palasi takaisin rintamalle. Sotavamma aiheutti sen, että isä ei kyennyt kävelemään nevalla tai korkeassa lumessa, koska osa reisilihaksesta puuttui. Isän nuorin veli, Toivo, kaatui sodan loppuvaiheessa (15.10.1944). Isäni oli kohonnut sotilasarvoltaan vääpeliksi ja myöhemmin ylivääpeliksi 50 vuotiaana.
Sota päättyi ja rauhansopimus oli raskas. Uusi valtakunnan itäraja asettui niin, että lähes koko Säkkijärvi, äitini kotikylä mukaan lukien jäi silloisen Neuvostoliiton puolelle, kymmenkunta kilometriä rajan taakse. Äitini totesikin, ettei Säkkijärvestä jäänyt kuin kolkka (yksi kylä) ja polkka. Ymmärrettävästi hänen ns. ryssäviha oli suuri.
Jälleenrakentamisen aika alkoi. Maaseutu elpyi vähitellen ja teollisuus valmisti sotakorvaustuotteita. Samalle alkoi Suomen teollinen kasvu.
Iso-siskoni, Maire, syntyi 16.10.1941 ja minä 27.8.1943 – siis sota-aikaan. Varhaisimpia muistojani tuolta ajalta on äitini mukava pikkusisko, Saara, joka siis asui meillä. Hänellä oli oma huone, jota sanottiin Saaran kamariksi. Hän muutti siis Ruotsinpyhtäälle 1947. Seuraavaksi perheeseen syntyi pikkusiskoni, Paula, 12.9.1947. Neljäntenä syntyi tyttö, Sointu, 29.7.1949. Hän menehtyi kuitenkin tapaturmaisesti 29.4.1952, polttaessa itsensä kiehuvalla vedellä 2,5 vuotiaana.
Hilma Vanhatalo oli päättänyt jakaa tilan kahdelle pojalleen, isälleni ja Leolle niin, että kumpikin sai pitkän sarkajaonaikaisen metsäpalstan, isä sai Vanhatalon pihapiirin rakennuksineen ja lähipellot sekä osan saaria. Leo sai toisen päärakennuksen poissiirrettäväksi. Rakennuksen osista hän rakensi oman talonsa kylän ulkopuolelle. Leo sai myös saaria ja kylän ulkopuolella olevia peltoja. Isän sisarukset, Aili (s.1915) ja Aino (s.1918), irtaimistoa ja reilut rakennustontit. Kaatuneen Toivon tytär, Irma (s.1942) sai perintönsä rahana.
1950- luvun alussa Vanhatalon pihapiirissä tapahtui muutoksia. Navetta remontoitiin ja samalla vanha tallirakennus purettiin samoin tien ja koulun välissä oleva liiteri purettiin. Kylään tuli sähkövalo 1952 Jouluksi. Isä purki vanhan leivinmuurin, puhdisti tiilet ja rakensi niistä uuden entistä vähän pienemmän, ainoastaan sisuksen tulitiilet olivat uusia. Leivinmuurista tuli hyvä ja toimiva. Tästä innostuneena isä tarjosi muurauspalvelujaan myös muille, jonka seurauksena hän muurasi takkoja, helloja, pyöreitä peltiuuneja yms. ympäri pitäjää. Koska isällä oli myös kirvesmiestaitoa, rakensi hän kymmenittäin kesämökkejä puuvalmiiksi tarvitseville. Talvisin isäni ajoi puutavaraa metsistä teiden varsiin hevosellaan. Maanviljelys oli pienen peltopinta-alan takia vaatimatonta ja näin ollen lisäansioita tarvittiin. Isän maanviljelysosaaminen perustui hänen vuonna 1935 Osaran maamieskoulussa Hämeenkyrössä saamiinsa oppeihin.
Äiti kutoi ja virkkasi. Kangaspuut ja loinpuut olivat ahkerassa käytössä. Mattoja, täkänöitä ja muita kankaita syntyi myös muille, kuin itselle. Myöhemmin äiti opetteli myös raumalaisen pitsinnypläyksen, joka on oma tieteenalansa.
Pikkuveli, Esa syntyi 17.2.1954. Hän syntyi kehitysvammaisena. Alkulamaannuksen jälkeen, äitini päätti, että Esa kasvaa ja kehittyy kotona. Hän huolehtii pojastaan. Esa oppi kävelemään, muttei puhumaan. Hän ymmärsi asioita ja osasi kommunikoida tahtonsa ymmärrettävästi. Hän jäi aika pienikasvuiseksi. Esa oli varmasti kaikkein läheisin äidille, meistä lapsista.
Kuinka ollakaan, perheeseen syntyi vielä poika 24.5.1962, Eero. Isän ensimmäinen kysymys sairaalassa oli: Onko se terve? Kun vastaus oli kyllä, oli isä helpottunut.
Äitini punnersi perheen hyväksi navetassa, pellolla, riihessä, missä milloinkin tarvetta oli. Karjalan kieli oli muuttunut jo paikalliseksi murteeksi. Muutama outo sana joskus livahti, mutta pian sekin selvisi, mitä se tarkoittaa. Äidillä oli huumorintajua ja kertoi itsekin hauskoja tarinoita ja sananparsia. Vaikeistakin asioista hän löysi aina hyvät puolet ja usein nauru raikui tuvassa. Usein äitini toisti sanontoja, esim.” Jo Haikonen havas, ku Ronilla on rokka suus”. Tai ”Kallen kengät ol lintallaan ja lintan kengät ol kallellaan”. Vakavana kommentti ” Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Ehkäpä tuo karjalainen huumorin taju ja leikinlaskun taito on periytynyt myös meille lapsille.
Isälläni oli vanhakantainen mielipide: Pojat käyvät koulua ja flikat menee naimisiin, eli miehen tuli huolehtia vaimonsa toimeentulosta. Tämä toteutui myös meillä, paitsi tietysti ei Esan osalta.
Vanhemmat lapset olivat muuttaneet pois kotoa ja äiti piti sitkeästi muutamaa lehmää ja sai pientä tuloa meijeristä. Lopulta siirryttiin karjattomaan talouteen ja kudontatyöt tulivat taas etusijalle. Esa sairasti ja hänelle jouduttiin tekemään avanne. Hoito vaikeutui entisestään, mutta äiti ei luovuttanut eikä luopunut pojastaan, sillä laitoshoito olisi ollut toinen vaihtoehto.
Isä oli polttanut tupakkaa sodasta lähtien ja häntä vaivasi keuhkoahtauma. Hän ehti juuri täyttää 70, kun hän sairastui keuhkokuumeeseen ja hän menehtyi Satakunnan keskussairaalassa 17.8.1987. Äiti jäi näin yksin kahden nuorimman lapsensa kanssa kotiin. Eero oli jo siihen aikaan opiskelemassa metsäkoulussa, mutta asui muuten kotona.
Neuvostoliitto avautui ja suomalaiset pääsivät turistimatkoille Viipuriin ja Leningradiin. Rajavyöhykkeelle, johon Säkkijärvi kuului, pääsi myös käymään valvonnan alla. Kouvolan säkkijärveläiset järjestivät matkan kotikonnuilleen, jonne pääsin äitini ja sisareni ja hänen miehensä kanssa mukaan. Linja-auto ajoi Viipuriin, jossa majoituttiin. Matka jatkui paikallisella linja-autolla Säkkijärven Hyppälään paikallisen oppaan kanssa. Tie oli välillä niin huono, että piti nousta autosta kävelemään, jotta matka edistyi. Saavuttiin kylä-aukiolle. Yhtään taloa ei näkynyt. Kaikki rakennukset olivat palaneet tai muuten hävitetty. Paikallinen kolhoosi piti kyläaukiota karjan laitumena. Löysimme myös äidin syntymäkodin pihapiirin. Päärakennuksen valettu kivijalka oli paikallaan. Isoja koivuja kasvoi kivijalan sisäpuolella, joka osoitti, että rakennus oli hävinnyt jo jatkosodan aikaan. Riihen kiuas näkyi lähimäellä ja kellari oli suhteellisen ehyt. Läheinen mäntymetsä oli kuulunut tilaan. Pihassa kasvoi suuria raparperin kasvustoja ja komeita hyvätuoksuisia ruusupensaita. Äitini otti ruusuntaimia mukaan muovikassiin, vaikka se oli kiellettyä. Tulli ei ottanut kasveja ja niin ne nyt kukkii ja tuoksuu Riispyyssä. Sanomme niitä Säkkijärven ruusuiksi. Matkan seurauksena oli se, että äidin sisäinen kaipuu karjalaan takaisin loppui kommentilla: Eihän tänne kukaan hullukaan muuttaisi.
Eero muutti 1992 omaan taloonsa kirkonkylään avioiduttuaan Sarin kanssa. Äiti oli saanut esimerkillisestä kasvatustyöstä vuotta aiemmin äitienpäivänä Suomen valkoisen ruusun I luokan kunniamerkin kultaristein valtioneuvoston Smolnassa Presidentti Mauno Koiviston aikana, 39 muun ansioituneen äidin kanssa. Paikalla oli 37 ansioitunutta äitiä. Lähinaapuri ja kansakoulun opettajat olivat tehneet hakemuksen vuotta aiemmin, perusteena arvostettu sekä pyyteetön kasvatustyö ja huolehtiminen kehitysvammaisesta pojastaan.
Aika kului ja äidin muisti alkoi heiketä – puhutaan dementiasta. Esa oli siirretty Kiilarinteen hoitokotiin 2000- luvun alussa ja äiti oli jäänyt yksin kotiin. Siskoni, Paula, joka asui myös Riispyyssä, kävi päivittäin katsomassa, että kaikki asiat ovat kunnossa. Äidin muisti teki välillä tepposia ja sisareni Maire ja Paula alkoivat valmistella myös äidin siirtymistä Kiilarinteelle. Kun hänelle ehdotettiin tätä vaihtoehtoa, äitini ilmoitti, että hän ei lähde täältä Riispyystä mihinkään, kun hänet on kerran tänne tuotu. Ehdotettiin seuraavaksi kyläilemistä siellä. Kun Kiilarinteellä oli paljon äidin tuttuja ja juttukavereita, siirtyminen sinne pysyvästi toimi luonnikkaasti ja olihan Esakin jo valmiiksi siellä.
Tekemisen puute vaivasi äitiä ja hän ehdotti henkilökunnalle, että he voisivat kutoa kangaspuilla. Ei aikaakaan, kun avaraan saliin tuotiin kangaspuut ja loinpuut. Lankoja hankittiin ja kuteita leikattiin, poppanoita rupesi syntymään. Äiti ja muut parempikuntoiset kutoivat vuorotellen ja heikkokuntoisemmat leikkasivat kuteita. Vanha apatia oli poispyyhkäisty ja uusi innostus ja tekeminen olivat vallanneet koko osaston. Kudontapiiri oli saanut hiljaisen hyväksynnän myös hoitolaitoksen johdolta. Poppanoita syntyi vauhdilla. Kun kysyntä oli tyydytetty, alkoi kutomisinnostus hiipua. Toimeliasta aikaa kesti melkoisen tovin.
Äidin lähimuisti heikkeni edelleen ja henkilöiden tunnistaminen vaikeutui, samoin samaa toistettiin useampaan kertaan. Uutena asiana tuli äidin lauluinnostus, varsinkin niitä nuoruusajan lauluja.
Äitini tila heikkeni ja hänet siirrettiin Noormarkun sairaalaan ja hän menehtyi siellä 2.2.2003, Esa oli menehtynyt vuotta aiemmin. Äitini on haudattu Merikarvian uudelle hautausmaalle isäni viereen.

Erkki Vanhatalo

Historialähteet: kirja Säkkijärven Hyppälä 1999
kirja Antti Hassi: Äitini tuplakusiinien suku 2015





Päivitetty 7.4.2016 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä