Historiaa
Kyläelämää Satakunnassa sarjassa Krookanlahden tarinoita
Merikarvian Pappilan kylän Paulakankaan mailla - Veikko Heikkilä
Merikarvian kirkot ja Vanha hautausmaa - Lauri Hakosalo
Lauri Hakosalon Krookka esittelyä 2017
Urheiluseura Trolssin reipas
Antti Ahlströmin kaksoisveli Frans Ahlström
Arvo Mäkelän sota
Merikarviaviikon 2017 juttuja
Alakylän historiataulu
Etikettejä entisajan kaupoista
Merikarvian ja Siikaisten talot ja asukkaat 1750-56
Porin porvareiden sukujuuria Merikarvialla
Urho Salmen muistelmat
Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio
Lauri Hakosalon Vanhoja muistellen...
WPK talo valmistuu
Kertomus Merikarvian opettajayhdistyksen toiminnasta 1903-1904
Merikarvian kansakoulujen perustaminen alkaa.
Merikarvian kansakoulujen historia...
Merikarvian yhteiskoulu 1920 - 1970 .pdf
Merikarvian yhteiskoulu 1920 - 1970
Kauppaneuvos Antti Ahlström
Nuorisoseuran historiaa...
Postit Merikarvialla
Kirjoituksia Merikarviasta
Merikarvia-lehti...
Veikko Heikkilä: Havaintoja Lauttijärven Lukosta
Juhani Aalto muistelee Merikarvian käsityöläisiä
Lauri Hakosalo muistelee Toivo Kuusista
Väinö Myllyrinne
Ouraluodon historiikki
Merikarvian partiohistoriaa
Historiaa > Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio

Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio

Lauri Hakosalo on koonnut tämän tiedoston

Merikarvian suojeluvartion perustamis- ja alkuvaiheet ovat selvillä.
Nro 656
Sangen vilkasta oli Merikarviallakin niin hyvin pitäjänkeskuksessa kuin syrjäkylissäkin punaisten toiminta pitkin vuotta 1917. Punakaarteja perustettiin ja valkoisten toimintaa pidettiin tiukasti silmällä. Ja hätäkös oli toimia, kun selkäsuojana oli tänne sijoitetut venäläiset maaväki- ja meriväkiosastot, joiden kanssa sopi veljeillä. Mutta toimintaan ryhtyivät täällä niin kuin muuallakin, myös isänmaalliset ainekset hoitamaan. Tämä tapahtui selvemmin syksyllä 1917. Tietysti toiminta täytyi olla varovaa, harkittua, salaperäistä ja naamioitua. Itsesäilytysvaisto etupäässä pani verrattain pienen, mutta silti isänmaallisen innostuksen läpitunkeman joukon miehiä ryhtymään toimintaan, vaikka ei vielä kellään toiminnan lopullinen päämäärä ollut selvillä, tuskin toiminnan ääriviivatkaan. Innostuksella, joka herätti viranomaisten ja syrjäisten huomioita, ruvettiin maassamme perustamaan palokuntia, joka toimenpide itse asiassa oli naamioitua suojeluskuntatoimintaa ja aseitten harjoitusta.
Lauantaina 8.9. päivän iltamyöhään, salaisen kutsun saatuaan, saapui joukko Merikarvian Yli- ja Alakylän jämeriä, isänmaallisesti innostuneita miehiä Ylikylän Vähälle Näsille. Miesten kokouspaikkaan kiiruhtamista eivät äkänneet miksikään kirkontapuliin sijoittuneet ryssät eivätkä lähellä olevan kasarmin merisotilaatkaan. Vihtori Näsin tilavassa salissa, joka tällä kertaa sattui olemaan huonekaluistaankin jotenkin tyhjä, kokous pidettiin. Etteivät valot millään tavoin herättäisi huomiota ja punaisten hermostumista, vedettiin uutimet alas, joten toimittiin peitetyin valoin.
Mitään pöytäkirjaa ei päätetty pitää, ettei sen jouduttua mahdollisesti vieraisiin käsiin kellekään tulisi ikävyyksiä. Jäsenluettelo kuitenkin laadittiin, johonka kukin omakätisesti kirjoitti nimensä. Pitkäviiva, joka vedettiin keskelle arkinsivua, jakoi jäsenet aktiivisiin ja muuten asiaan kannattaviin jäseniin. Kaikki eivät uskaltaneet tähän ilman otsikkoa olevaan listaan kirjoittaa. Perustettiin näin suojeluskuntajärjestö Merikarvialle ja sen nimeksi pantiin: Merikarvian Suojelusvartio.
Muistitiedon mukaan olivat kokouksessa saapuvilla seuraavat kansalaiset: V ja U Näsi, P. Salmela, E. Toukola, T. Poijärvi, F.N. Santavuori, A. Hakosalo, J. Lännenmäki, A. Huhtinen, Y.A. ja K. Linden, A. Viikilä, T. Grönroos ( ei kirj.), A. Mikkonen, A. Seppä, J. Soini ja Hj. Ahde. Seuran tarkoituksena tuli olla johtoelimenä isänmaallisesti innostuneitten kesken paikkakunnalla toimia punaisten toiminnan silmällä pitäjänä ja valkoisten turvana. Innostunein mielin erottiin iltamyöhään
vähissä erin. Tulevaisuutta katsottiin nyt entistä toivorikkaimmin silmin ja turvallisemmin. Jokainen tunsi, että tämä kokous oli ainutlaatuinen kullekin. Veri, henki Suomellemme laulun sanat kuvasti mielialaa. Päättäväisyyttä, rohkeutta oli mutta kylläpä niitä myöhemmin tultiin tarvitsemaankin. Muuten päätettiin, ettei kokouksesta kellekään kerrottaisi, ei edes omille eukoille, ainakaan toistaiseksi.
Tämän jälkeen kokouksia tietysti tuon tuostakin, asioitten niin vaatiessaan pidettiin. Tärkeimmät vaan ovat muistiin jääneet.
Kokoukset ilmoitettiin lukua 13 mainiten, vaikka saapuvilla oli milloin enempi, milloin vähempi kuin 13.
Yhden kerran kuitenkin tämä nimitys prikulleen sopi, nimittäin silloin kun lähdettiin Haminaholmaan aseita hakemaan 28.12.1917, josta jäljempänä enempi.
Ketkä kutsuttiin ja ketkä ehtivät menivät Poriin kokouksessa käymään, matka selostettiin 13-kokouksessa. Saatiin tietää näin valkoisten ja punaisten toiminnasta, saatiin myös toimintaohjeita. Se virkisti mieliä, kun kuultiin, että valveilla ollaan kaikkialla.
Nähtävästi toimintamme oli jonkunlaiseksi avattu ulkopuolella omaa aluettamme ja että ainakin meikäläisiin kärkimiehiin luotettiin koskapa meidän seutu myöhemmin tuli valituksi siksi paikkakunnaksi, muitten joukossa, johonka uskottiin saatavan onnellisesti tuoduksi ja maalle saatetuksi suojeluskunnille ja maanpuolustukselle aijotut aseet ja sotatarpeet. Ja tämän luottamuksen velvoittamana otimme vastaan, vaikka olihan meille sijoitettu venäläistä väkeä pitkin rannikkokyliämme ja vielä saaristoommekin, ollenkaan nyt puhumattakaan runsas lukuisista punaisista. Ja valitettavasti täytyy mainita, että omiimmekin kuului henkilöitä, jotka olivat aivan liian arkoja ja joiden suhteen täytyi olla epäilevällä kannalla ja varuilla.
Monta pikkutapahtumaa, yksityiskohtaa ja suojeluvartion elämän alkuvaiheittein tärkeääkin tapahtumaa olisivat voineet valaista ja elävöittää kertomuksillaan omaperäisistä kokemuksistaan useat 13 keskeisimmät henkilöt, mutta ne ovat siellä miss sanaton on suu. Monta tärkeää tietoa on heidän mukanaan hautaan kätkeytynyt. Näistä henkilöistä tässä yhteydessä tahdomme syvällä kaipuulla ja kunnioituksella mainita. Insinööri Teuvo Poijärven, vaatimattoman, pelottoman, aina toimintaan valmiin, kaikkia kärsimään valmiin persoonan ja häneen verrattavaan maanviljelijä Jalmari Mahlamäen sekä vielä konttoristi Väinö Gustafssonin, maanviljelijä Antton Viikilän, Vihtori Näsin ja director cantuksen E.N. Santavuoren.
Toimintaa odotettiin ja toiminnan hetket tulivatkin. Kuten tiettyä on, piti syksyllä 1917 saapua rannikollemme aselaiva, jossa piti olla suuret määrät kiväärejä, patruunoita, lyhkäsiä aseita, käsikranaatteja ja konekiväärejä ym. ja ainakin osa lastista piti tulla maihin toimitetuksi rannikollamme, lähemmin sanoen Ison-Enskerin ja Ouran saariston välille, höyrylaiva Martinniemen ”haaksirikkoutumispaikalle”. Aselaiva piti olla hyväksytyllä paikalla syyskuun 16-17 päivien välisenä yönä. Tosin oli tiedossa, että merillä liikkuvia ”germanskeja” pitivät silmällä Ouran ryssävartio, Sandöön vartio ja apuristeilijät Reposaarella, mutta siitä huolimatta päätettiin yrittää. Meille tuli tieto aselaivan saapumisesta ja niille harvoille, joille oli tehtävä annettu, lähteä merelle - olivat valmiit. Ikävällä on mainittava, että kolme yritystä päästä aselaivan yhteyteen tehtiin turhaan, kun ei odotettu laiva tullutkaan tai muuten retket epäonnistuivat.
Vasta neljännellä kerralla onnistuivat ja silloin saadut aseet muodostivat vaan murto-osan laivan runsaasta asevarastosta. Saarenheimon kirjassa: Porin rykmentti vapaussodassa on selostus näistä tapahtumista, mutta koska se erinäisissä kohdissa on tositapahtumista jonkun verran poikkeava, lie paikallaan tässä yhteydessä niistä kohtalokkaista hetkistä uudelleen kertoa. Syyskuun 16 päivän illalla ilmestyi Haminaholman saaren rantaan porilaisia herroja muka kalastusreisssulle Karilan luodon seudulle, jossa Haminaholman sahan herrojen kalastustupa oli. Porista tulleet olivat tuomarit Grönvall ja Salmi ja maanviljelijä Heikki Vanhakartano, Haminaholmasta Engblom ja Gustafsson ja meidän miehet Poijärvi ja Näsi. Illalla ei kuitenkaan voitu merille lähteä ankaran merenkäynnin vuoksi. Vasta 17 päivän illalla kahdella veneellä päästiin lähtemään. Mutta aselaivaa ei näkynyt, ei muuta kuin Ouran vahtitorni häämöitti pohjoisesta päin ja ryssäin vartiopaikan tulet sekä aavan puolella hyrskyävä, kohiseva meri. Aselaivan tulo oli lykkäytynyt. Harmillista se oli, mutta mitä sille voi. Kiroilivat miehetkin Karilan kylmässä kalatuvassa. Tyhjin toimin oli mantereelle palattava. Olkoon tässä mainittu, että kun tieto tuli aselaivan saapumisesta oli meillä käännytty parin suuremman moottoriveneen omistavan liikemiehen puoleen, että he moottoriveneillään avustaisivat aseitten maahan saattamista ja olisivat oppaina, mutta kummaltakin saatiin kieltävä vastaus. Mutta kun hätä on suurin, on apukin lähellä, oli mies, joka uskalsi panna nahkansa ja henkensä alttiiksi ja toimi kuin mies, kun aselaivaa tapaamaan myöhemmin mentiin. Tämä mies oli kalastaja Maurits Rantanen. Hän antoi moottoriveneensä käytettäväksi, kotinsa ja suuren rannikkotuntemuksensa.
Lokakuun 8 päivää vasten yöllä tuli taas ilmoitus aselaivan saapumisesta rannikoillemme. Taas meidän miesten parhaat laitettiin liikkeelle. Tähän toiseen yritykseen osallistuivat Poijärvi, Salmela, Gustafsson, Soini ja Näsi.
Sysimusta oli yö, ankara myrsky ja jäinen kylmyys koetteli lähtijäin kuntoa, mutta aavaa kohti kulki vene. Rantasen Maurin ansiota varmaan oli, että taistelussa myrskyä ja aallokkoa vastaan sentään selviydyttiin. Ulappa oli tyhjä - aselaivaa ei ollut nytkään!
Aamun sarastaessa oli kiiruhdettava pois, ettei olisi herätetty vaanivien ryssien huomiota. Asiallemme onneksi oli varmaan, että ainakin Ouran vahtipaikan matruusit, aito ryssäläiseen tapaan tointansa yleensä hoitivat. Piti kai. Ouran ryssäntornissa olevaan päiväkirjan tapaiseen merkitään mitä havaintoja kullakin hetkellä päivän mittaan oli tornissa tehty, mutta käytännössä kai siellä harvoin käytiin. Illalla tehtiin kaikki merkinnät, jotka kai kuuluivat: Kaikki hyvin, ei germaanien laivoja ole nähty. Vahtituvassa syötiin, juotiin, pelattiin korttia, kirjoitettiin suomalaisille ”djevuskoille grasiivia” kirjeitä - ja muu aika nukuttiin.
Taas kului aikoja eikä aselaivan tulosta mitään kuulunut.
Marraskuun 16 päivänä lähdettiin uudelle matkalle. Tällä matkalla, josta erään osanottajan selostus jäljempänä seuraa, viivyttiin kokonaista 10 päivää.

Kuvaus kolmannesta matkasta aselaivaa tapaamaan syksyllä 1917:
16.11.1917 iltana Poijärvi, Soini ja allekirjoittanut? Kuka hän oli? lähtivät matkalle. Päämääränä oli Revelin luoto Köörtilässä Merikarvian rannikolla. Sille kohdalle piti kauan odotetun aselaivan tulla. Lähdimme kiertotietä kulkemaan, kun piti pelätä Köörtilän punaisia ja ryssiä. Kun menimme Merikarvian satamaan sattui siellä olemaan Merimaan moottorivene. No, ei muuta kuin veneeseen vaan, vaikka pari ryssää seisoi laiturilla tarkastellen satamaan tulleiden passeja. Niin pääsimme Merimaahan, jossa isäntä, kun asiamme tiesi, evästi meitä hyvillä neuvoilla, että osasimme Köörtilään, ilta kun oli pilkkosen pimeä ja tie Hynskerin ja Kärppälän kautta kaikille outo. Vielä Merimaa antoi puolen milliä hyviä paperosseja, käskien antaa saksalaisillekin.
Pääsimme sitten melkein vaan koittelemalla Juhalan rantaan, jossa Gustafsson oli meitä pikku moottorillaan vastassa. Nopeasti siellä aika kului, päivisin nukkuen tai korttia pelaten sekä yöt makaamalla saunan katolla tähystämässä pimeään mereen ja odotellen sovittua valomerkkiä. Toisina öinä lähdettiin merelle sellaisina kun oli mahdollisuus myrskyn vuoksi uskaltautua Pohjanlahden ulapalle höyrylaiva Martinniemen uppoamispaikalle saakka. Sinä öinä kulutettiin yö siellä. Kun sieltä aamun sarastaessa palattiin, oli hatara saunamme yön mittaan tullut kovin kylmäksi. Ilmat olivat ilmat merellä jo niin kylmiä, että vaatteet melkein, jo itsestään pysyivät pystyssä, kun olivat niin jäässä.
Sitten alkoi saunan kova lämmitys, että saatiin jäätyneet vaatteet ja kylmän kankeat miehet sulamaan. Monta kertaa ei tällä matkalla päästy merellä käymään sillä alkoi raju myrsky, joka raivosi noin 7 vuorokautta. Kyllä meri oli silloin Revelin ulkoluodolta katsottuna mahtava elementti. Vesi nousi usean kymmenen metrin korkeuteen Vänstenin matalikolla. Emme mekään silloiset Revellin asukkaat voineet ajatellakaan kotiin pienellä moottoriveneellämme, kun ei tottuneet merenkävijätkään. Kalastaja Rantanenkaan ei uskaltanut tulla kotoaan Revelliin, vaikka matkaa ei ollut kuin muutamia kilometrejä. Olimme olleet Revelissä 3 vuorokautta, kun alkoivat myrskyt. Vedet ajamat puut olimme jo siihen mennessä polttaneet kaikki, mutta hätä keinot keksii. Luodolla oli kaksi saunaa. Ei muuta kuin ruvettiin toisella saunalla lämmittämään toista saunaa. Paljon polttopuita kuluikin. Kun sekin sauna, jonka olimme valinneet asunnoksemme, oli niin harva, että päivä paistoi nurkasta. Mutta kun hyviä puita oli, niin poltettiin niin kauan, että sekin ainoa tuulen suoja alkoi muurin takaa palaa. Nyt tuli hätä käsiin. Vettä oli kyllä, mutta ei ollut millä tuoda sitä merestä. Äyskäri oli ja pari pientä pulloa. Niillä sitä tuotiin ja vähän vielä jakullakin. Sammumaan se saatiin ilman palokuntaa. Ja olihan se hyvä, ettei katto mennyt pään päältä. Mutta sitten alkoi kiusata meitä pahin vihollinen. Ja se oli nälkä, sillä ruokaa ei oltu varattu kuin suunnilleen kolmeksi vuorokaudeksi ja poispääsy näytti aivan mahdottomalta. Ruoka-annokset pienennettiin mahdollisimman pieniksi ja lisättiin Merimaalta saatujen tupakkien annoksia ja kortinpeluuta suuremmiksi. Mutta ruoka loppui kuitenkin, jäljelle jäi vain tupakki ja kortit. Silloin muistettiin, että meillä oli laskuverkkoja meressä. Mutta millä tavalla ne saataisiin koettua tällaisessa myrskyssä. Yritettiin kuitenkin neljän miehen voimalla, vaikka toivottomalta touhu näytti. Kun vihdoin saatiin verkon paulat ja vähän repeytyneitä liinoja veneeseen huomasimme saalina olevan pikkuinen siika ja turska, molemmat kuolleet, siika ilman suomuksia ja turska suu auki ja kuoleman kalvo silmissä. Saunalle palasimme sitten saaliinemme ne paistamaa, mutta eivät nämä puolimädänneet kalat olleet omiaan ruokahaluamme lisäämään, kun muisti millaisia ne saataessa olivat.
Kymmenen päivän iltapuolella rupesi myrsky tyyntymään niin paljon, että Rantasen Mauri hyvin tietäen meidän ruokavaramme, uskalsi tulla Reveliin. Hän toi mukanaan leipää, kalaa ja piimää. Tullessaan hän virkkoi: kyllä minä sen olen tiennyt, että teidän nälkä on ollut, mutta en ole tänne päässyt myrskyn takia. Äiti pani nämä ruokatarpeet jo alkuviikolla laukkuun. Kun sitten olimme hyvällä ruokahalulla tyhjentäneet Rantasen eväät, rupesimme ajattelemaan kotiinpaluuta ja vieläkään näkemättä sitä toivottua aselaivaa. Siinä suhteessa hyvin luonnisti tämäkin matka, etteivät ryssät meitä huomanneet. Olihan heitä Ouran saariston vartioasemalla ja toisia Sandöön luodolla ja kummastakin olisivat he voineet hyvin kiikarilla meidät huomata Revelissä ja tulla sinne kysymään, että mitä tekemistä meillä autiossa Revelissä viikkokausia. Kirjoitti P.J. Salmela.
Viimein vihdoinkin koitti se hetki, että tuskallisella jännityksellä odotettu aselaiva saapui joulukuun 8 päivän illalla - Rantasen Maurin moottorivene ja siinä olevat miehemme Soini, Mahlamäki ja Gustafsson saapuivat aselaiva Eguityn kyljelle. Nimimerkki O. -s. kuvailee eräässä Satakunnan Kansan numerossa tätä tärkeätä matkaa seuraavasti, varmaan erään osanottajan, Mahlamäen tarinoimana:
Tällaisen aatteen innostamina olivat päättäväiset miehet lähteneet mantereelta pyrkien läpi jäätyneen saariston ulommaisiin luotoihin. Väijyvien maankavaltajien takia täytyi noudattaa äärimmäistä varovaisuutta kaikissa hankkeissa, eivätkä nämätkään miehet tahtoneet löytää luotettavaa paikkakunnan vesistöjä tarkoin tuntevaa miestä. Mutta Rantasen Mauri tuli taas avuksi. äärettömillä ponnistuksilla, jossa naisetkin olivat mukana, kuljetettiin talviteloilleen otettu vene sellaiseen kohtaan, josta se voitiin saada ahtojään läpi vesille. On sysimusta yö, ajoittain tuiskuttaa lunta. Mutta suoraan lännessä vilkkuu tuon tuostakin sovittu valomerkki kutsuen luokseen ja sinne ponnistelee moottorivene.
Pimeydessä joudutaan hieman harhaan, niin että laivalta huomataan sähkölampulla annetut valomerkkimme, joka saattaa ystävämme luulemaan meitä ryssiksi.
Pian kuitenkin tilanne selveni ja vilpitöin oli molempien riemu, kun alhaalta tulleet jääkärit näkivät kotimaansa miehiä. Vilkkaasti tiedusteltiin kotimaan kuulumisia ja katkeralta tuntui kokeneen jääkärin rinnassa kuulemansa tieto, että Suomessa on isänmaan kavaltajia, jotka ovat yhtyneet vuosisataiseen viholliseen.
Vieraanvarainen oli mahtavan auttajan laiva, mutta velvollisuus kutsui ja niin lastattiin veneemme ja lähdettiin maalle päin. Tottuneen hoitajansa käsissä pääsi vene kallisarvoisine lasteineen maihin. Lasti purettiin ja vielä 2 kertaa kokka ulospäin. Kolmannella kerralla oli muun kallisarvoisen ohella 21 jääkäriä, jotka monivaiheisten retkiensä jälkeen taasen tunsivat olevansa rakkaassa isänmaassaan.
Veneen lasti purettiin ja talteen pantiin ja vene asetettiin entiselle talvitelalleen. Valkeneva talviaamu ei huomannut mitään jälkeä yöllisestä työstä. Ja vaatimaton kalastaja-asunto tarjosi väsyneille, kastuneille ja kylmettyneille miehille kuivia vaatteita, ruokaa, lämmintä ja lepoa.
Aselaivassa oli 50 konekivääriä, parikymmentätuhatta kivääriä, taskuaseita, parabellumeja ja mausereita sekä panoksia niihin. Näistä kaikista saatiin vaan pieni osa maihin. Varaosia ja koneisto-osia langattoman sähkölennättimen vastaanottoasemaa varten, joka jo aikaisemmin oli saatu Suomeen tulemaan. Mutta varsin tärkeää oli se, että laivassa oli, kuten edellä jo on mainittu 22 jääkäriä, yksi palasi Saksaan takaisin, jotka muodostivat ns. kolmannen retkikunnan ja jonka kaikki jäsenet olivat konekiväärimiehiä, johtajanaan Asplund. Jääkärit mantereelle saavuttuaan jatkoivat matkaansa pohjoiseen ja etelään päin. Paikoin kyllä kyytimiehiä ihmetytti ”Ahleföömin” joululomalle menevien tukkipomojen raskaat matkalaukut, joissa piti olla kosolti leimakirveitä - kuten jääkärit sanoivat. Mutta onnellisesti miehemme perille pääsivät mm kasvattamaan nuorista miehistä tulevan armeijamme alipäällystöä Vöyrin sotakoulussa.
Saaliista mitä aselaivasta ehdittiin saada, osa joutui Poriin, osan meidän miehemme jättivät Haminaholman luotoon ja Köörtilän saaristoon, kiväärit ja lyhyet aseet. Sikäläiset punaiset onnistuivat jonkun kiväärin löytämään ahkeran hakemisen jälkeen ja löydöstään heti tietysti ryssille tiedottivat ja lie tämä ollut syynä siihen, että ryssät peljästyivät ja kiireen kaupalla pudistivat Merikarvian tomut jaloistaan, Ja toinenkin hyöty punaisten aselöydöstä oli, se hermostutti kamalasti täkäläisiä punaisia ja heidän kaartejaan. Itse asiassa eivät he juuri mitään aseitten tuonnista tienneet, mutta olipahan vaan nähty kymmenittäin kuormia, aseita ja kuularuiskuja täynnä. Oli todennäköisesti suunniteltu asetarkastus ja viljan takavarikoimista pitäjälle, mutta ryhtyäpä nyt sellaisiin toimiin, kun lahtareilla on tuhottomasti aseita.
Mutta Haminaholmasta oli noudettava aseet pois, jotka sinne oli jätetty. Ja tuli sekin hetki 26.12. pidettiin nimismies Sepän luona kokous ja siinä päätettiin, että 28. päivän illalla lähdetään oikein joukolla Haminaholmaan, Österbyn talo oli kokoontumispaikkana. Tälle retkelle ikään kuin sattuman kautta osallistui 13 henkilöä. Tässä tapauksessa siis tuo suojeluvartion elämässä käytetty kokoontumis-merkkiluku prikulleen toteutui. Matkalle lähtivät: Vuorela, ajajana, samoin Österby, Toukola, Linden, Kungsbacka, Näsi. Poijärvi, Katila, Elo, Mahlamäki, Soini, Lännennäsi ja Rantala.
Läpi nukkuvien rantakylien mentiin ja mukana olleet aseet olivat sangen vähän vaarallisia. Peipun ja Köörtilän punakaartilaisetkin nukkuivat kaikessa rauhassa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mahlamäen talo, toinen kun lähestyttiin Köörtilän kylää ns. Äkeenkoukun mutkan kohdalla. Hevoset ja reet vietiin tien viereen metsään ja niiden vartiojoiksi Österby ja Vuorela. Ja nyt jalkapatikassa parin kilometrin päässä olevaan Haminaholmaan. Ja valmiina olivat siellä isännöitsijä Engblom ja konttoristi Aromaa. Kun hyllyltä otettiin Työväen Osuuskaupan makasiinista aselaatikot, kun avaimet saatiin kaupanhoitajattarelta, laatikot tyhjennettiin ja tyhjät laatikot työnnettiin jään alle. Mausereilla, parabellumeilla, ammuksilla täyttivät osanottajat pyhällä innostuksella mukaan otetut laukut ja pukujen taskut. Entistä rohkeammin mielin nyt hevosten luo ja sitten vinhaa vauhtia kohti Ylikylää, jonne aamuvarhain saavuttiin, hevoset märkinä. Osanottajille oli matka ollut elämys, joita ei monia elämässä eletä. Makealta tuntui uni jännittävän yön, isänmaallisen työn jälkeen. Rengit kun aamulla heräsivät ja menivät talliin hevosia syöttämään, eivätkä mitään yöllisestä matkasta tienneet, ihmettelivät ihmettelemistään, miksi ori oli märkänä ja isäntäkin ihmetteli samaa, vaikka asian hyvin tiesi.
Elettiin taas joku aika sanottavampaa tapahtumatta. Vuosiluku muuttui, siirryttiin tammikuuhun 1918. Suurien tapahtumien aattoa elettiin. 13-kokouksessa 18.1.1918 päätettiin luovuttaa osa Haminaholmasta tuoduista aseista ja ammuksista Porin suojeluvartiolle. Niitä viemään lähti Kalle Katila.
Oli tietoo tullut suojeluvartiolle, että valtuustonkokouksen aikana 25.1.1918 tulisi valtuusto vangittavaksi punaisten vaatimuksesta. Edellisenä päivänä oli 13-kokous asian johdosta ja päätettiin toimenpide estää, jos todella päätös aiottaisiin toimeenpanna. Ei tarvittu toimia, kun valtuuston kokous sujui verrattain rauhallisesti.
13-kokouksessa 28.1.1918 tehtiin rohkea päätös: mennään Siipyyseen, pohjoiseen naapuripitäjään riisumaan siellä majailevat ryssät aseista. Samana päivänä olivat jäätietä Porista saapuneet muutamia rohkeita miehiä: Vanhakartanon Heikki ja veljensä Topi, Thomen ja Milan, jotka myös olivat kokouksessa saapuvilla sekä vielä lisäksi siipyyläinen Högbacka, joka vakuutti, että kaikki käy kuin itsestään, kun vaan täältä liikkeelle lähdetään.
Saman päivän illalla lähdettiinkin liikkeelle usealla hevosella, vaikka hieman eri aikana. Högbacka parisen tuntia ennen muita sikäläisiä suojeluskuntalaisia hälyyttämään. Oltiin siis sotapoluilla. Ja totisesti tämä oli uhkarohkea yritys. Olihan ryssillä Siipyyssä 3 kasarmia, joissa yhteensä miehiä 60 paikkeilla ja näillä paikkakunnan tietämän mukaan 350 kivääriä ynnä muita ammusvehkeitä.
Tähän Siipyyn matkaan osallistuivat täältä Linden, Mahlamäki, Salmela, Poijärvi, Toukola, Näsi, Lännennäsi, Soramäki ja Katila ja edellä mainitut etelästä tulleet.
Ensimmäiselle asemalle eli kasarmille, joka sijaitsi Teirin talossa pitäjän keskuksessa, ehtivät ensimmäisinä saapua Linden, Soramäki ja Mahlamäki. Vastarintaa tekemättä antautuivat ryssät, kun meikäläisten mauserin piiput näkivät ja kuulivat jämerän äänen: kädet ylös! Saalis oli 36 vankia, 22 pitkää laatikkoa aseita, ammuksia ja joukko kaasunaamareita.

Toisella ryssäläisten kasarmilla kirkonkylässä olivat, meikäläisiä saapuvilla Linden ja Salmela sekä Vanhakartanon Heikki ja Thomen. Kun meikäläiset saapuivat kasarmin ovelle, huusivat ryssät: germaani, germaani, luullen ehkä meitä saksalaisiksi. Linden parabellumillaan piti ovella seisoen ällistyneet ryssät kurissa, sillä välin kun Salmela kantoi aseita viereiseen tupaan, josta taas paikkakuntalaiset kantoivat ne pihalle, mutta kun muuan kivääri vahingossa laukesi, ryhtyivät Vanhakartano ja Poijärvi niitä tyhjentämään ammuksista. Saalis oli 21 ryssää, yhtä monta kivääriä.

Kolmannen ryssäin kasarmin valloitus Fladassa sujui myös hyvin. Siipyyn lukkarin poika kopisti ikkunaan ja Vanhakartanon Heikki munapommillaan piti tavarissit järjestyksessä, sillä aikaa kun Thomen lasketteli upseeria upseerin kanssa. Antautuivat vastarintaa tekemättä. Siellä oli 8 ryssää. Heidät komennettiin ottamaan napit housuista ja henskelit ja niin hyvin, housuistaan kiinni pitäen marssimaan kirkonkylän kasarmille. Ja niin oli Siipyyn vapauttaminen ryssistä meidän osalta suoritettu. Thomen, Milan ja Vanhakartano siipyyläisten suojelukuntalaisten kanssa jatkoivat matkaa riisumaan Skaftungin kasarmilla majailevat ryssät aseista. Tämä retki oli tuskallinen kahdestakin syystä, urhea Thomen sai siellä kuoleman piston vatsaansa ryssän pistimestä ja tuskallista se oli siitäkin syystä, että siipyyläinen mies tiedotti suomalaisten tulosta Skaftungin ryssille. Ja niin oli Siipyyn valloitus suoritettu. Suuri oli meikäläisten riemu, kun nyt oli aseita.
Joka komiin eli rekeen, millä oli Merikarvialta tultu, pantiin täysi lasti kivääreitä, ammuksia ym. Merikarvialla niitä toistaiseksi säilytettiin mm. Pohjatalon jauhomakasiinissa.

Näillä aseilla varustettiin sotarintamalle menevät meikäläiset, myös Kristiinankaupunkiin niitä lähetettiin, vaikka ne myöhästyivät. Kristiina oli silloin jo vallattu. Kiväärejä saimme 180 paikkeille.

Vielä oli meillä yksi paikka, jossa oli venäläisiä, se oli Tuorilassa, jossa puhelinkeskusaseman, vartioina toimivat. Pidettiin taas kokous Sepän luona ja päätettiin mennä Tuorilaan vielä samana päivänä eli tammikuun 30 päivänä 1918. Lähdettiin kolmella hevosella Tuorilaan. Mukana olivat Linden, Salmela, Poijärvi, Viikilä, Isotalo, Volontis ja 4 porilaista koulupoikaa.
Ajettiin poliisi Stupilan pihaan, sieltä mentiin jonorivissä Tuorilan taloon. Viikilä oli jäänyt hevosten luo, mutta sen sijaan oli joukkoon liittynyt Stupila. Vaadittiin, että ryssät avaavat ovi, mutta turhaan. Mentiin ulos tiedustelemaan eikö kukaan porilaisista osaa venäjää. Tilanne oli koko lailla kriittinen, sillä koulupojat ampuivat kellarin takaa jo ainakin jonkun laukauksen, samoin ryssät. Muuan pojista täytyi mennä ryssille puhumaan ja nyt ovi aukeni. Sisällä oli paitsi upseeri ja kolme sotamiestä, myös upseerin vaimo ja hänen pieni lapsensa. Rouva hätkähti, nousi sängyn laidalta ylös ja hätääntyneenä tarjosi sisään tulijoille erästä laatikkoa, jossa oli jonkunlaisia ristejä, kaulassa pidettäviä tai ehkä joku arvoesine. Huomautettiin, ettei sellaisista välitetä vaan aseita tahdotaan. Rouva ei tiennyt mitenhän oikein olisi meille iloaan osoittanut, kun emme hänen aarteitaan ottaneet. Hän haki heti aseet esiin. Saatiin 5 kivääriä, 2pikkuasetta, 1 satulan, 1 sapelin ja 2 puhelinta. Entinen talonisäntä Seppälä, joka tuli toisesta tuvasta ulos, juuri kun parhaillaan ammuttiin, sai kuulan jalkaansa.
Ryssäläisille annettiin määräys, etteivät he saa mennä Poriin päin, mutta kyllä pohjoiseen päin. He olivat Tuorilassa vapaussodan alkuun saakka.
Nyt oltiinkin jo jouduttu vapaussodan alkutaipaleelle. Jännitettyinä odoteltiin mitä tuleman piti. 16.2.1918 tänne tulivat ensimmäiset, lyhyihin lammasnahkaturkkeihin puetut, päättäväisen näköiset pohjalaiset ja Merikarvia joutui läntisen rintaman äärimmäiseksi rintaseuduksi. Samaan aikaan muodostuivat etuvartioasemat kuntamme eteläosiin. Sotaesikunta kaikkine osastoineen pantiin voimaan, miehiä ruvettiin harjoittamaan, komentohuudot kaikuivat harjoituspaikalta, sotalaulut kaikuivat, hevosia tuli ja meni, ruoka ja heinäkuormia saapui jonoittain Pohjanmaalta päin. Kaikkialla oli kuumeinen kiire.

Joskus myöhemmin ehkä tulee kirjoitetuksi Merikarvian eli läntisen rintaman vaatimaton historia ja lähteet ovat hyvät ainakin siinä suhteessa, että Merikarvian suojelukunnalla on hallussaan tämän rintaman sotaesikunnan pöytäkirja, joka on laadittu päivittäin ja vielä tunnit ja minuutit merkitty, mitä kulloinkin tapahtui. Päiväkirja alkaa 16.2. ja päättyy 28.4. Missä se tänään on? Jarva, suojeluskunta omistaa sellaisen tietolähteen. Lyhyesti tulkoon tässä selostetuksi rintamamme päävaiheet niin kuin nimimerkki 0.0.s. niistä kertoo Satakunnan Kansan eräässä numerossa vuonna 1919:
Valppaita olivat harvalukuiset vartiomiehet rintamalinjalla. 21.2. sattui sitten ensimmäinen kahakka Haminaholmassa, jossa pieni vahtipatrulli joutui noin komppanian suuruisen vihollisjoukon kanssa taisteluun. Kahakka oli lyhyt ja menestyksellinen, hyökkäävän vihollisen täytyi paeta, jättäen kentälle 4 kaatunutta. Hyökkääjät olivat suurimmaksi osaksi merikarvialaisia kapinallisia, jotka yrittivät päästä tänne ryöstö- ja murha-aikeitaan toteuttamaan. Seuraavana 22 päivänä hyökkäsi Pirttijärveltä päin noin 400 miehinen joukko punaisia pohjoista kohden, päämääränä Lammelan, Etelämaa ja Kangasniemen kylät. Sanottujen kylien tienhaarassa ryhtyi 4 miehinen vahtipatrulli vastarintaan. Patrulli vetäytyi luonnollisesti takaisin ylivoiman tieltä ja niin avautui viholliselle pääsy sanottuihin kyliin, joissa alkoi hillitön ryöstö. Ihmiset pakenivat metsiin ja muihin kyliin, mutta kolme miestä joutui noitten ihmispetojen käsiin: Juho Södergård, Anton Tornikoskija Väinö Mäntylä, kaikki tunnettuja erittäin siivoiksi ja kunnon miehiksi. Vuorokautta myöhemmin löydettiin heidän raadellut ruumiinsa läheltä Pirttijärven kylää Ahlaisten puolelta.
Seuraavana eli 23 päivänä miehittivät suojeluskuntalaiset Lammelan kylän pitäen sen siitä alkaen hallussaan.
Helmikuun 25 päivänä käytiin sitten kiivain ja samalla viimeisin taistelu Merikarvian alueella nimittäin Pohjansahan taistelu. Punaiset olivat ottaneet erittäin hyvät asemat suojaavassa kivilouhikkomäessä, heillä oli kuularuiskuja ym. Hyökkäys Pohjansahalle tapahtui jääkäriluutnantti Lindblomin johdolla kolmelta puolelta yhtä aikaa. Mutta hyvissä asemissa olevaa vihollista ei hyökkäys voinut karkottaa. Taistelu kesti iltaan saakka ja illan alussa vetäytyivät valkoiset takaisin. Mutta annettu isku oli ollut voimakas. Vihollinen pakeni jopa niin kiireesti, että osa kaatuneista jäi kentälle. Tähän peräytymiseen suurelta vaikutti myös samana päivänä Pirttijärvellä saatu voitto ryssistä. Mikäli myöhemmin saatiin kuulla, olivat punaiset tästä taistelusta nim. Pohjansahan – vieneet paljon kaatuneita ja haavoittuneita mukanaan Reposaarelle. Raskas oli päivä valkoisillekin. Kaatuneita oli 8, nim. Matti Nummelin Kristiinasta, Valtteri Nieminen Kannuksesta, Nestori Uusitalo Isojoelta, Leander Harjunpää ja Viljam Nurmela Karijoelta, Aksel Ekholm Sidepyystä, Alfons Grop Övermarkista ja Hemming Utfolk Närpiöstä. Sitä paitsi oli lukuisia haavoittuneita, niiden joukossa luutnantti Lindblom.

Tämä ja Pirttijärven taistelu karkotti lopullisesti punaiset Merikarvian alueelta. Porista lähtiessään olivat punaiset luvanneet panna tanssit toimeen Merikarvian kirkossa, mutta pitämättä ne jäivät.
Kuten jo yllä on mainittu, niin samaan aikaan kun Pohjansahallakin tapeltiin, käytiin myös Pirttijärvellä ravakka ja voittoisa taistelu. Lammelassa käyneet ryövärilaumat matkasivat taas pohjoiseen päämääränä tällä kertaa Otamon kylä Siikaisten puolella ja Merikarvian kirkonkylä. Nopea oli pako nytkin punaisilla, osa kaatuneista jäi tappelutantereelle, vaikka paljon kuljetettiin mukanakin kuolleita ja haavoittuneita Reposaarelle Ahlaisten kautta. Tässä taistelussa kaatui ensimmäinen merikarvialainen Toivo Vuorenmaa ja haavoittui Akseli Mattila.
Rintama oli nyt siirtynyt pois Merikarvian alueelta ja ainoastaan vahvan läpikulkupaikan ja tiedotuksen välitys jäi edelleen Merikarvialle.

Aina huhtikuun puoliväliin kävi tästä kuormaston tie ja vilkasta oli touhu. Huomattavaa apua sotatoimille antoi myös Merikarvian sairashuone, joka oli sijoitettu Åbergin taloon. Vaikeimmin sairastuneet ja haavoittuneet lähetettiin Kristiinaan ynnä muualle.

Merikarvialta lähti vapaaehtoisina valkoisten armeijaan noin 70 miestä, toisten tietojen mukaan ainakin sata, heti sodan alkupäivinä. Ja kunniaksi itselleen ja kotiseudulleen ovat he kunnialla astuneet pauhun kenttiä. Siitä on todistuksena se runsas määrä vapauden mitaleja ja ristejä, joita meikäläiset ovat saaneet.
Toivo Vuorenmaa, Eero Huhtinen, Anttoni Pohjola ja Frans Nordlund saivat sankarikuoleman osan.
Heidän lepokummulleen Merikarvian kirkkomaalle on pystytetty uljas patsas Ville Wahlbergin suunnittelema, joka vuodesta toiseen kertoo heidän uhrauksistaan ja sankarikuolemastaan Isänmaan puolesta. Kunnia heidän muistoilleen on oleva kaikkina aikoina.
Vapaussodan jälkeen Merikarvian suojeluskuntavartio nimellä Merikarvian Suojeluskunta on jatkanut toimintaansa ja edelleen se jatkuu - mutta sen toiminta selostus jääköön johonkin toiseen aikaan.

Näin kirjoitti isoisäni Akseli Hakosalo melkein heti vapaussodan jälkeen, joka kirjoitus on tänään sota-arkistossa säilytettynä. Satakunnan Kansassa on kirjoitettu toisin kuin tässä mm. aselaivan tulosta Merikarvialle. Koska tämän on kirjoittanut asiasta hyvin perillä oleva henkilö, niin pidän tätä kirjoitusta oikeampana kuvaamaan tapahtumia siten kuin ne tapahtuivat.

Seppo Haukoranta on kirjoittanut kaksi kirjaa, joissa kerrotaan vuoden 1918 tapahtumia. Vuonna 2012 ilmestyi häneltä ”Kapina-aikaan Merikarvialla. Toinen teos on nimeltään Merikarvia 1918.

Viime kesänä Lauri Hakosalo tutustui Kalpakan kalliolla olevaan suurehkoon kirjoitukseen ja kyseli sen syntytilanteesta, mutta tietoja ei ole kukaan avannut.

Satakunnan Kansassa on ollut laajoja kirjoituksia Punakaatien ja suojeluskuntien taisteluista. Sisällisota –nimitystä niissä käytetään esim. 27.1.2008 olleessa Risto Jussilan kirjoituksessa.

Merikarvia-seuran hallussa on Merikarvian Esikunnan pöytäkirja, joka alkaa 22.7.1918 pidetyllä kokouksella. Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen Merikarvian paikallisosaston pöytäkirja, joka alkaa 28.7.1930 kokouksella, jossa oli läsnä noin 150 henkilöä.

Hakosalon mielestä on aika aukaista tämäkin historiallinen aika esiin. Vuonna 2018 siitä tulee kuluneeksi 100vuotta. Eivätkö haavat ole jo umpeutuneet? Missä ovat ensimmäiset vapaussotaa kuvaavat pöytäkirjat, ovatko ne hävitetyt? Tämän ajan kaikki kirjallinen materiaali näyttää vieläkin oleva hyvin arkaluontoista aineistoa.



Päivitetty 22.6.2016 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä