Historiaa
Alma Liljebladin elämää
Pärske, Alakylän kansakoulu
Kyläelämää Satakunnassa sarjassa Krookanlahden tarinoita
Merikarvian Pappilan kylän Paulakankaan mailla - Veikko Heikkilä
Merikarvian kirkot ja Vanha hautausmaa - Lauri Hakosalo
Lauri Hakosalon Krookka esittelyä 2017
Urheiluseura Trolssin reipas
Antti Ahlströmin kaksoisveli Frans Ahlström
Arvo Mäkelän sota
Merikarvia-viikon 2017 juttuja
Alakylän historiataulu
Etikettejä entisajan kaupoista
Merikarvian ja Siikaisten talot ja asukkaat 1750-56
Porin porvareiden sukujuuria Merikarvialla
Urho Salmen muistelmat
Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio
Lauri Hakosalon Vanhoja muistellen...
WPK talo valmistuu
Kertomus Merikarvian opettajayhdistyksen toiminnasta 1903-1904
Merikarvian kansakoulujen perustaminen alkaa.
Merikarvian kansakoulujen historia...
Merikarvian yhteiskoulu 1920 - 1970 .pdf
Merikarvian yhteiskoulu 1920 - 1970
Kauppaneuvos Antti Ahlström
Nuorisoseuran historiaa...
Postit Merikarvialla
Kirjoituksia Merikarviasta
Merikarvia-lehti...
Veikko Heikkilä: Havaintoja Lauttijärven Lukosta
Juhani Aalto muistelee Merikarvian käsityöläisiä
Lauri Hakosalo muistelee Toivo Kuusista
Väinö Myllyrinne
Ouraluodon historiikki
Merikarvian partiohistoriaa
Historiaa > Alma Liljebladin elämää
« Edellinen | Seuraava »

Alma Liljebladin elämää

Teksti: Kristiina Dyer
Alma Liljeblad
Jos Kasitien maamerkki, Lankosken vanha mylly, osaisi puhua, saisimme kuulla monta mehukasta tarinaa. Tunnetuin niistä on liikemies Antti Ahlströmin elämäntarina, josta on kirjoitettu monta kirjaakin.
Vähemmän tunnettu on Antti Ahlströmin holhokin Alma Liljebladin tarina. Ahlströmistä kirjoittamassa elämäkerrassaan Juhani Aho mainitsee Alman yhdessä sivulauseessa, jossa viitataan erääseen neiti Alma Liljebladin nostamaan perintöjuttuun.
Alman elämänvaiheisiin on paneutunut historian harrastaja Markku Tarkkio.
– Hänen isänsä eli Johan Liljebladin poika Frans Liljeblad ampui itsensä vuonna 1868 Alman ollessa vain neljän vuoden ikäinen. On kerrottu, että hänen isällään oli mielenterveysongelmia, jotka lienee aiheuttaneet itsemurhan. Sen aikaisen lainsäädännön mukaan Antti Ahlströmistä tuli Alman holhooja, mikä tarkoitti sitä, että hän hoiti lapsen omaisuutta, Tarkkio kertoo.
Antti Ahlström oli nainut Alman isoäidin Anna Margaretha Liljebladin vuonna 1850. Antti oli vasta 23-vuotias naidessaan 38-vuotiaan Annan.
Avioliiton ansiosta Ahlström sai haltuunsa menestyvän tilan, jota oli hoitanut Annan ensimmäinen aviomies Johan Liljeblad. Hän oli tullut tilalle vävyksi Lapväärtistä ja oli rakennuttanut Lankosken myllyn ja paperitehtaan. Isotalon viereiselle pellolle hän oli pystyttänyt ruukin, jossa valmistettiin saviastioita ja kaakeleita. Osuus sahaan tilalla oli jo ennestään.
Antti Ahlström kasvatti menestyvää tilaa ja laajensi liiketoimiaan lopulta aina ulkomaita myöten. Ahlström rikastui ja lunasti Liljebladin jälkeläisten osuudet tilasta itselleen, mutta myöhemmin Liljebladin jälkeläisten perintöosuuksista käytiin kiistaa oikeudessa.
Epäselvyyksiä oli myös Alma Liljebladin perintösaatavissa. Asiaa käsiteltiin oikeudessa kahteen kertaan. Ahlströmin jo kuoltua Ahlströmin perikunta ja Alma tekivät vuonna 1899 sopimuksen, että kanne raukeaa ja uusia vaatimuksia perinnönjaosta ei esitetä.
Perikunta maksoi ilman oikeuden päätöstä Alma Liljebladille melkoisen summan 200 000 markkaa. Liljebladin asianajajana toimi oikeusneuvos Edward Bergh.
Alman äiti Maria Adolfiina oli omaa sukuaan Näsi. Jäätyään leskeksi hän meni uudelleen naimisiin maakauppias ja laivanvarustaja Frans Viktor Gustafssonin kanssa vuonna 1870.
Gustafsson hankki Ruovedellä sijaitsevan Vehkakosken sahan omistukseensa 5400 markalla vuonna 1882. Vuonna 1884 saha muutettiin höyrysahaksi.
Gustafsson johti sahaa Merikarvialta käsin, kunnes perhe muutti Tampereelle vuonna 1885. Heidän mukanaan muutti myös 21-vuotias Alma Ingeborg.
– Vehkakosken sahan johtamisen ohella Gustafsson perusti oluttehtaan nykyisen Sara Hildenin taidemuseon vaiheille, Markku Tarkkio kertoo.

Kansan Lehti julkaisi 2.7.1963 Jooseppi Mäkisen tarinaa Vehkakosken sahan varhaisista vaiheista seuraavasti: ”Saha oli aluksi pieni, vesivoimalla käypä Vehkakosken partaalla, mutta Gustafsson laajensi sen höyrysahaksi. Sahan paikka oli erinomainen Pihlajaveden reitin suulla. Lahden poikki rakennettiin pylväiden varaan kapearaiteinen rautatie Tarjanteen rantaan, jossa oli lautatarha ja satama. Saha laajeni ulosvientisahaksi ja menestyi hyvin. Se kävi yötä päivää, kesät talvet kahdessa vuorossa ja työssä oli 200–300 miestä."
Maria Adolfiina jäi leskeksi toistamiseen, kun Gustafsson kuoli vuonna 1892 vain 46-vuotiaana. Maria Adolfiina möi oluttehtaan ja muutti sahan perineen tyttärensä Alman kanssa Helsinkiin. Sahan hoitamista Ruovedellä jatkoivat uskotut ammattimiehet Merikarvialta.

Rakkaudessa Alma Liljebladilla ei ollut onnea. Hän meni naimisiin sanomalehti-ilmoituksen perusteella ruotsalaisen varatuomarin Carl Grönbergerin kanssa. Grönbergeriä sanottiin paikkakunnalla yleisesti vain ”Sööringiksi”, joka johtunee ruotsalaisesta sanasta häradshövding. Söörinki oli suurikokoinen mies, eikä osannut sanaakaan suomea. Hän ei välittänyt sahan hoidosta mitään. Hänen pääharrastuksiaan olivat metsästys, kalastus, juhlien järjestäminen ja myöhemmin naisseikkailut.
Tarkkion mukaan mies kunnostautui Alman rahojen kuluttamisessa.
– Söörinki tilasi seitsemän huippuhevosta ulkomailta, rakennutti maneesin ja palkkasi hevosten kouluttajan. Mies järjesti juhlia, joissa shampanja virtasi ja musiikki soi, Tarkkio kuvailee.
Miehensä toiveesta Alma Grönberger rakennutti sahan läheisyyteen upean huvilan. Rakennus valmistui Kuivikkoon elokuussa 1905. Ajan tavan mukaan huvilaan tehtiin torni, josta vieraat saivat ihailla ympäristön maisemia.
Sahalla oli kolme omaa hinaajaa, Wehkakoski I ja II sekä Koitto. Proomuja oli 11. Niillä vietiin lautatavaraa Tampereelle ja sieltä edelleen etupäässä Englantiin.
Kun sahan kassanhoitajaksi palkattiin nuori, kaunis ja hoikka Fanni Pyhtilä Raahesta, alkoi tapahtua. Söörinki rakastui korviaan myöten neiti Pyhtilään.
Markku Tarkkion mukaan tilanne kartanossa kävi niin kuumaksi, että Alma antoi Sööringille vauhtia pyssyllä.
– Alma kaivoi haulikon esiin ja ampui miestä kartanon parvekkeelta, mutta ei sentään osunut. Mies pääsi karkuun. Pariskunta otti mukaansa sahan kassan ja pakeni Ruotsiin, missä he menivät myöhemmin naimisiin ja saivat kolme lasta, Tarkkio kertoo.
”Alma kaivoi haulikon esiin ja ampui miestä huvilan parvekkeelta, mutta ei sentään osunut.”
body
Rouva jatkoi eron jälkeen sahan toimintaa entistä tarmokkaammin, kunnes elokuussa 1915 tapahtui suuri onnettomuus, jota Jooseppi Mäkinen kuvailee näin: "Laiturin lähellä oli valtava lautatarha. Lautatarha laajeni laajenemistaan, kunnes eräänä elokuun päivänä lautatarha syttyi palamaan. Se oli valtava tulipalo, jota ei unohda koskaan. Vaikka päärakennuksesta oli lautatarhaan matkaa 400–500 metriä, lenteli sieltä kekäleitä huvilan katolle, pitkästi ylikin. Hädin tuskin saatiin rakennukset ja saha pelastetuksi, mutta koko lautatarha meni tuhkaksi."
Markku Tarkkion mukaan palon syytä yritettiin selvittää.
– Ensin epäiltiin, että tulipalo olisi syttynyt pikkulasten tulitikkuleikeistä, mutta viralliseksi syyksi ilmoitettiin sen syttyneen laiturilla poikenneen höyrylaivan piipusta lentäneestä kipinästä, Tarkkio sanoo.
Tulipalosta koitui valtava tappio, sillä palon sattuessa lautatarha ei ollut vakuutettu. Alma Grönberger oli sanonut irti aikaisemman vakuutuksen ja muuttanut sen toiseen yhtiöön. Uusi vakuutus ei ollutkaan vielä voimassa. Vakuutusyhtiö maksoi vain murto-osan lautatarhan arvosta.
Saha ei kuitenkaan tehnyt konkurssia, ja sen toimintaa jatkettiin supistettuna. Vasta kun Alma Grönberger sairastui rintasyöpään, hän alkoi muuttaa omaisuuttaan rahaksi.
Kuivikon huvilan osti Tarjanne-laivan eläkkeelle jäänyt päälikkö Albert Sandell, joka antoi huvilalle nimen Vehkalinna. Rakennuksessa toimi täysihoitola ja sen jälkeen kesäsiirtola. Myöhemmin rakennusta vuokrasivat Tahmelan Raittiusyhdistys ja Tampereen Navigaatioseura. Tampereen kaupunki möi rakennuksen vuonna 2015 yksityishenkilölle.
Markku Tarkkion kokoamien tietojen perusteella Alma Grönbergerin elämästä syntyy dramaattinen ja rankka kuva. Koettelemukset seurasivat toistaan. Aineksia olisi vaikka kokonaiseen romaanisarjaan.
Mitä hän itse ajatteli omasta elämästään, sitä emme pääse kysymään. Hän kuoli vuonna 1927.
Joka tapauksessa Grönberger oli osannut hoitaa raha-asiansa järkevästi. Hänellä oli edelleen runsaasti omaisuutta ja useita kiinteistöjä Helsingissä. Hän oli ostanut talon Kallion kaupunginosasta vuonna 1908, ja hän muutti Ruovedeltä Helsinkiin vuonna 1915.
Ennen kuolemaansa hän testamenttasi omaisuutensa Helsingin kaupungille. Rahaston arvo vuonna 1929 oli 715 407 markkaa.
Testamentissa määrättiin, että rahaston korko tuli vuosittain joulun aikaan jakaa avustuksena "sairaalloisille ja vanhahkoille, Helsingin kunnassa oleville, säätyluokkaan kuuluville henkilöille". Esimerkiksi kaupungin kunnalliskertomuksessa vuodelta 1966 löytyy maininta, että Alma Grönbergerin säätiö lahjoitti 50 markkaa 100 henkilölle.



Vehkakosken sahaa hoitamaan oli palkattu monia luotettavia henkilöitä Merikarvialta.
– Sahalle palkattiin esimerkiksi kaksi Tuorilan talon poikaa. Johan Juhonpoika Tuorila käytti myöhemmin nimeä Jussi Virtanen. Lempinimekseen hän sai nimen Äreä-Virtanen. Hän työskenteli sahan isännöitsijänä. Simon Wilhelm Juhonpoika Tuorila oli hänen veljensä. Hän käytti myöhemmin nimeä Nieminen, ja toimi sahan työnjohtajana ja tällärinä, Markku Tarkkio kertoo.
Merikarvialta oli myös sahalle palkattu Johan Alexander Svanström, joka suomensi nimensä Jussi Aleksi Jokiseksi. Hän oli Virtasen siskonpoika ja lempinimeltään Kaulaliina-Jokinen. Hän huolehti puun hankinnasta.
– Kirjanpitäjänä ja myöhemmin kamreerina toimi merikarvialainen Karl Julius Hirvensalo, jonka entinen sukunimi oli Elg. Hän oli Taina Elgin isoisän veljenpoika, Markku Tarkkio selostaa.
Muita merikarvialaisia työntekijöitä sahalla olivat kassanhoitaja Frans Viktor Rantala, työnjohtaja Johan Maurits Tavasmaa, ent. Tavasland, proomumestari O. Finne ja Kuivikon tilanhoitaja Kaarlo Aatu Saari.
– Kassanhoitaja Rantasen muutettua Virroille hänen jälkeensä tuli neiti Pythilä. Merikarvialla oli Ahlströmin kansakoulussa tuohon aikaan opettajana saman niminen henkilö. Hän oli Fanni Pyhtilän pikkuserkku, Tarkkio kertoo.
Ruovedelle saapui Merikarvialta myös kansankirjailija Matilda Roslin-Kalliola vuonna 1886. Markku Tarkkion mukaan Gustafsson omisti Ruovedellä sahan yhteydessä kyläkaupan, jota vuoden verran hoiti Roslin-Kalliola. Vuoden palkka oli 150 markkaa.
Alma Liljeblad itse toimi Ruovedellä puhenaisena Salmin tilalla, jossa vanhan isännän kuoltua etsittiin aviomiestä tilan ottotyttärelle. Tarkkion mukaan Alma saattoi serkkunsa, merikarvialaisen Johan Viktor Näsin isännäksi Salmin tilalle. Näsi oli käynyt kaksi vuotta Vironlahden maanviljelyskoulua.
– Jussi Virtanen osti myöhemmin koko Salmin suurtilan, johon hän perusti oman sahan, Tarkkio selostaa.
Virtanen kehitti tilaa. Hän rakensi uuden päärakennuksen, jossa oli 18 huonetta Hänen poikansa Jussi Rafael jatkoi tilan kehittämistä, kunnes sahaustoiminta loppui vuonna 1965.


Päivitetty 15.3.2021 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä