Perinnetarinoita ja runoja
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
Perinnetarinoita ja runoja > Evakko Paula Penttilä muistelee

Evakko Paula Penttilä muistelee

Hädän ja avun tiellä
Kylän tiellä käveli valkopukuisia sotilaita. Suomen sotilas oli jo ”veripäivät” nähnyt. Oli helmikuun 20. päivä 1940. Kannaksen rintama oli murtunut. Saarenpään tykit olivat hiljaa. Korkea tulipalon patsas kohosi yli pilvien punaten koko eteläisen taivaankannen, Kirkkoniemen tehtaan valtavat puutavaravarastot paloivat kohottaen liekkinsä ylitse Kannaksen valtavan tulimeren. Hehkuva loimotus näytti uhkaavan koko Suomea.

Nisalahdessa oli vielä tavara ja karja siirtämättä. Ei ollut tullut siihen virallista käskyä. Me suomalaiset olemme rauhallisia ja lainkuuliaisia. Siksi yyhä odotimme, vaikka kylää olikin pommitettu ilmasta jo kolme päivää. Sittenkin hoidettiin karja ja kodit siellä, missä ne olivat pommirytäkässä säilyneet.

Tämän helmikuun 20. päivän iltapimeällä taas joukko-osastot vaihtuivat kylässä, ja kotien savut kohosivat korkeuteen pimeän turvissa lämpiävistä taloista. Maa vavahteli ja tykkien salamat leimahtelivat sekä taivaan tulimeri lainehti.

Iltapimeän tunteina oli siskollani ja minulla kiire kodissamme. Uunit lämpisivät, karjaa piti hoitaa ja huoneita siivottava sotilaiden lähdettyä. Liian myöhäiseen meni ahkerassa työssä aika. Kuu jo valaisi, tuo kauhistuttava kuu. Olimme juuri jättämäisillämme rakkaan kodin kiiruhtaaksemme yöpymään metsän turviin, siellä oleviin suojapaikkoihin. Seisoimme portailla. Kaikkialla kotimme ympärillä ammotti suuria, likaisia kuoppia viime yön pommituksen muistoina. ”Ne lähenevät, ne laskeutuvat”, oli yhteinen hätäinen kuiskauksemme, kun lentojylinä alkoi taas. Painuimme jälleen sisälle pimeään ja painauduimme kamarin lattialle. Sydämen äänetön rukous vain puhui. - Se oli hätäinen ja totinen.

Kaikki tuntuu huojahtelevan yllämme. Henkeä salpaava ilmanpaine on monesti tukahduttaa, kun kaaoksena putoavien suurten pommien räjähdykset myllertävät maan, tärisyttävät taloa repien seiniä ja ikkunoita. Hetkeksi on kaikki kohdallamme ohi. Nousemme soran ja esineiden alta ja juoksemme ulos. Yli katkenneiden oksien ja mustuneen pihan kiiruhdamme tielle ja metsään. Juoksemme kuin konsanaan henkemme edestä. Henkeä ahdisti ja sydän takoi. - Vihdoin seisoimme metsän suojassa, kylän laidassa. ”Jumala pelast”, oli ensimmäinen ääneen lausuttu ajatus. Sydämestä kohosi sanaton kiitos pelastavan Jumalan puoleen. Voimakkaana tunsimme oman mitättömyytemme ja Kaikkivallan suuruuden ja voiman, ja ääretön tähtitaivas kaartui ylitsemme…
Hilja Tuomi

Talvisota ja ensimmäinen evakkomatka
Talvisotaa pakoon
Äiti oli ollut hyvin huolissaan Inkeristä, koska hän oli niin nuori ja oli kuultu, mitä Viipurissa tapahtui. Kuuluivathan pommitusten äänet jo kotikylään asti. Oli tarkoitus, että yhdessä lähdetään evakkotielle. Isä oli jossain kuljetuksissa mukana. Inkeri oli vihdoin päässyt lähtemään kaupungista. Se tapahtui ”kreivin aikaan”. Seuraavana päivänä ei kaupungissa enää ollut sähköä, vettä ei saanut ja puhelimet eivät toimineet. Yhtään katua ei ollut ehjänä. Linnansilta oli pommitettu syttyen palamaan. Vielä oli ollut siellä kauppojen ja kaupungin henkilökuntaa. Liikeapulaisetkin vapautuivat tiskiensä takaa, jossa he uskollisesti olivat palvelleet vähenevää asiakaspiiriään.

Vasta parin vuoden ajan olimme saaneet nauttia kotiinpaluusta ulkomailta ja elämä oli asettunut mukavasti paikalleen. Taasko oli siis lähtö edessä kohti tuntematonta, vaikka kotimaassa oltiinkin. Äidin mieleen palasi Kanadasta muutto, joka oli vapaaehtoinen ja lisäksi mieleinen. Tuli katuva ajatus; jos olisi tiennyt jotain tulevasta, varmasti oltaisiin jossain muualla. Nyt oli elämä muuttunut hyvin epävarmaksi ja pelottavaksi, mikä kuitenkin oli hyväksyttävä. Pakon edessä oli Karjalan heimon lähdettävä kotiseudultaan.

Kova pakkastalvi toisi omat hankaluutensa matkantekoon ja se huolestutti monia. Kuljetukset suurenihmismäärän ja nopean poistumisen vuoksi olivat vaikeita. Sota-alueelle tarvittiin kaikki mahdollinen kalusto ja niin maaseudulla käveltiin pitkiä matkoja, kunnes saatiin kyyti. Valkeita viittoja ommeltiin pommitusten varalta. Ruoka ja vaatteet olivat nyt tärkeimmät mukaan otettavat. Karjaa yritettiin saada mukaan, vaikka ne tarpoivat lumihangessa ja väsyivät usein matkalla. Kodit alkoivat vähitellen tyhjentyä. Moni kyynel vierähti silmäkulmasta, kun sanottiin jäähyväiset kenties ainiaaksi tutuille tanhuville ja isien maille. Meille tytöille oli myös tehty suojaviitat ja jossain matkalla sotilaiden auttaessa matkalaisia, katsoivat he myötätuntoisesti pieniä evakkoja.

Oli päästy naapurin hevoskyydillä ensimmäiseen levähdyspaikkaan, josta yön mentyä jatkettaisiin vähän turvallisemmalle seudulle. Jotkut emännät, joilla oli jauhoja saatu mukaan, yrittivät leipoa yön turvin. Monelta jäi Karjalassa paistamatta leivät mukaan, kun lähtö tuli arvaamatta. Nyt oli kaikilla sama kohtalo ja se ikään kuin yhdisti vieraat ihmiset toisiinsa. Jos jollain oli antaa omastaan toiselle jotain, se tehtiin mielellään. Ei tiennyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Matka jatkui jalkaisin eteenpäin. Eteenpäin, eteenpäin oli ainoa ajatus matkaa tehdessä, pois on päästävä kauemmaksi turvaan pommituksilta. Ihmisiä alkoi olla suurin joukoin liikkeellä. Heikoimpia, kuten vanhuksia, sairaita ja lapsia yritettiin saada kyytiin. Isän veljenpojan muutaman kuukauden ikäinen vauva kuoli matkalla joko kylmyyteen tai liialliseen rasitukseen. Vanhuksia kuoli myös matkalla. Kaikki matkojen vaikeudet lisäksi siihen ikävään, jonka omien kontujen jättäminen aiheutti, oli liikaa monelle.
Toini Paronen
Evakkotie 1940 Nisalahti – Siikainen – Merikarvia
Kun sota vuonna 1939 alkoi, oli meillä koululaisilla normaali koulupäivä. Koulun pihalla me oppilaat ihmettelimme kovin alhaalla lentäviä lentokoneita. Nämä eivät kuitenkaan vielä silloin ampuneet eivätkä pommittaneet, joten saimme rauhassa seurata niiden lentoa. Koulutyö kuitenkin loppui ja opettaja ilmoitti sodan syttyneen, ja että koulutoimi keskeytetään sekä mahdollisesta uudesta koulutyön aloittamisajankohdasta ilmoitetaan myöhemmin.

Välittömästi joulukuun alkupäivinä ilmaantuivat ensimmäiset Kannaksen (Koiviston) evakot kyläämme. Muun muassa eräänä yönä heräsin siihen, kun pihalta kuului tavanomaisesta poikkeavaa liikettä; kuului vieraitten ihmisten sekä eläinten ääniä, jotka etsivät suojaa ja lepoa syystalvisen loskaisessa säässä.

Tilanne ei kylässämme joulu- ja tammikuun aikana liitoin muuttunut. Taloissa suoritettiin normaalit askareet, jotka kuitenkin poikkesivat siltä osin normaalista, että ne pyrittiin tekemään pimeän aikana. Talojen lämmitykset yms. toimenpiteet suoritettiin pimeän aikana, yleensä varhain aamulla. Kannakselta tulevien evakoiden eläimiä pidettiin muutamia päiviä levossa ja joita sitten niitä varten määrättyjen paimenten avulla kuljetettiin Hyppälään ja siitä eteenpäin. Sattuipa niinkin, että jotkut lehmät poikivat välillä talviseen luontoon, ja ne oli tuotava takaisin kylään. Niinpä meidänkin navetassa oli tällaisia yksilöitä. Tilanne poikkesi normaalista myös siltä osin, että kylässämme oli jatkuvasti taloihin majoittuneina sotilasosastoja, jotka päivän tai parin kuluttua matkasivat itään päin sekä Kannakselta evakuoituja tavarakuormastoja kulki päinvastaiseen suuntaan kohti länttä. Tänä aikana vihollisen ilmatoiminta selkeinä päivinä oli vilkasta, mutta kylämme sai olla rauhassa, kun varsinaisia pommituksia ei ollut.

Koitti sitten helmikuun 17. päivä. Tällöin kyläämme aloitettiin varsinaisesti siirtää joukko-osastoja sekä samanaikaisesti alettiin evakuoimaan kylästä siviiliväestöä pois. Evakuointimääräys koski nykyisen Valtatie 7 eteläpuoleista kylän osaa lapsista, vanhuksista ja heidän huoltajistaan. Tähän osaan kylään jäivät vain välttämättömät eläinten hoitajat. Muistan, kun meillä majoittuneista upseereista eräs sanoi, kun maantiellä kulki edestakaisin lottia sekä erilaista huoltokalustoa ja viholliskoneita oli jatkuvasti ilmassa, että ”tästä ei hyvä seuraa”. Niinpä sunnuntaiaamun valjettua päiväksi alkoivat Nisalahden ensimmäiset pommitukset. Tällöin ensimmäiseksi syttyi tuleen kaksikerroksinen kansakoulurakennus, josta ei päästy tiettävästi mitään pelastamaan, koska vihollisen koneet pitivät siitä huolen, että koulurakennus tuhoutuu perustuksiaan myöten. Ihmismenetyksiltä tällöin säästyttiin, vaikka vielä kuutamoisella illalla viholliskoneet tulittivat kylästä evakuoitavia eläinjonoja, joita kapeaa talvista kylätietä pitkin kuljettiin Hyppälän ja Lavolan kylissä kohti. Tämän helmikuun 18. päivän jälkeen pommitukset ja vilkas vihollisen ilmatoiminta oli kylässämme jokapäiväistä, jos sääolosuhteet sen vain sallivat. Kylään tuli jatkuvasti lisää sotilasosastoja majoittuen taloihin ja osaksi telttoihin. Meilläkin näitä oli niin, ettei tuvasta liioin jalansijaa löytynyt.

Mitään virallista uutta evakuointikäskyä ei maantien pohjoisosalle kylää tiettävästi koskaan annettu, tai jos annettiin, niin tieto tästä ei kulkeutunut perille asti, vaan siellä jäljellä olevan asujaimiston oli suunniteltava lähtönsä oma-aloitteisesti. Tilanteen muodostuessa yhä rauhattomammaksi sekä sotilaiden jo niin kehottaessa oli lähtö meilläkin. Helmikuun 25. päivä illalla laskettiin karja ulos navetasta. Lehmien kaulaan oli jo aikaisemmin laitettu vaneriset laput, joihin oli polttamalla merkitty omistajan nimi ja lähiosoite. Eläimet ulospäästessään olivat vauhkoja ja kiersivät lumessa navetan ympärillä monta kertaa ennen kuin ne onnistuttiin ohjaamaan evakkotielle. Niin alkoi evakkomatka yötä myöten kohti Hyppälää. Meillä oli tällöin käytettävissä kaksi hevosta, kantava tamma sekä toinen nuori hevonen, joita ei liikekannalle panon yhteydessä sen perusteella voitu ottaa valtion käyttöön. Hevosten kuormat oli pääasiassa varattu eläinten rehuihin. Pieneläimet, vasikat ja lampaat, jäivät navettaan. Niistä sotilaat lupasivat huolehtia ja todennäköisesti teurastivat aikanaan.

Hyppälään saavuimme joskus yöllä ja pääsimme majoittumaan erääseen taloon, missä oli jo aikaisemmin kylästämme lähteneitä evakkoja kuin myös Niemenlautan kartanosta lähteneitä pakolaisia. Hyppälässä ehdimme olla muutaman päivän, kunnes eräänä iltana annettiin määräys. että maiset, lapset ja vanhukset on evakuoitava edelleen, etappina Taavetin rautatieasema. Oli kirkas kuutamoinen ilta, kun isä lähti meitä hevosella viemään, rekeen oli lastattu myös muita evakkoja. Kapealla talvisella tiellä tuli vastaan sotilasosastoja kohti etelää ja evakkokolonna kohti pohjoista. Kirkkaan sään vallitessa myös vihollisen lentotoimintaa oli ilmassa jonkin verran, joskaan mitään hyökkäyksiä tiellä kulkevia kolonnoja kohtaan ei tapahtunut. Lentokoneiden ääni kuitenkin sai aikaan sen, että mukanamme ollut eräs naisihminen sai hysteerisiä pelkokohtauksia ja hän olisi vängällä juossut metsään peläten koneiden hyökkäystä jota kuitenkaan ei tällä kertaa tapahtunut.

Saavuttuamme yöllä Taavettiin tapahtui majoittumisemme Taavetin keskustassa olevalle rukoushuoneelle. Evakkoja varten varatun junan piti lähteä asemalta iltapäivällä. Rukoushuone oli täynnä sinne majoittuneita evakkoja, lähinnä vanhuksia, naisia ja lapsia. Olimme parasta aikaa aamupäivällä aloittamassa ruokailua, kun vihollisen pommitus yllätti. Muistan, kuinka ikkunat särkyivät, katosta tuli alas mahtava pöly- ja hiekkakerros kuitenkaan mitään vakavia ihmisvahinkoja ei tainnut sattua, mitä lasinsirpaleista joillekin saatuja pintanaarmuja lukuun ottamatta. Kuvaavaa oli näiden vanhojen ihmisten hermojen hallinta, kun suurempi häly oli laantunut ja pöly tasaantunut jatkoivat he ruokailuaan, vaikka ruuan laittajat (lotat) olivat poistuneet pois hakeutuen turvaan muualle. Koska pommituksen tähden Taavetista enää ollut mahdollisuutta sinä päivänä päästä junalla jatkamaan matkaa, jouduimme kävellen etsimään rauhallisempaa majapaikkaa itsellemme. Majapaikaksemme löysimme erään talon Venäläisten kylästä ja täällä jouduimme pari päivää varttumaan uusia ohjeita. Talossa, minne äitini kanssa majoituimme, oli jo ennestään iäkkäitä viipurilaisia evakkoja. Kun radiouutisissa kerrottiin ankarista Viipurin pommituksista, ja että Viipuri on nyt autio ja kuollut kaupunki, aiheutti heissä tämän kuuleminen hillittömän surun ja tuskan. He olivat eläneet siinä Viipurissa, mikä oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti maamme elävin kaupunki ja tämän kaupungin eteen olivat elämäntyönsä uhranneet. Nyt se oli tuhoutunut ”kuollut kaupunki”.

Uusien suunnitelmien selvittyä organisoitiin täältä Venäläisten kylästä lähtö hevosilla kohti Selänpään rautatieasemaa, josta oli määrä päästä nyt junaan. Muistan, kun oli pakkasta, että matkantekoa tehtiin joskus juosten reen perässä, jotta jalat pysyivät lämpiminä. Yhteisiä ruokailupaikkoja oli matkan varrella ainakin Tuohikotin kylässä. Täällä oli tarjolla hernekeittoa, joka ei vielä silloin kaikkia matkalaisia tyydyttänyt. Niinpä eräskin iäkkäämpi pariskunta ei ollut kyseiseen rokkaan tyytyväinen, vaan tuumasivat, että me lähdemme jostakin talosta ostamaan kunnon aterian, niin he tekivät ja oletettavasti myös onnistuivat, koska silloin ei vielä eletty ruuan suhteen niin pula-aikaa kuin muutama vuosi myöhemmin.

Selänpäästä junan olisi pitänyt lähteä illalla, mutta näin ei tapahtunut, vaan jälleen jouduimme etsimään yökortteeria kylän taloista, ja uusi määräys oli, että seuraavana aamuna oli kokoonnuttava asemalle, josta juna lähtee. Aamulla asemalla oli valtaisa tungos, mistä kuitenkin aikanaan pääsimme junaan ja matka pohjoista kohti alkoi. Meille sattui vielä niin erinomaisesti, että pääsimme matkustamaan kuten herrat ns. silloisessa II luokan vaunussa. Mikkeliä ohittaessamme oli siellä ollut edellisenä päivänä suuri pommitus ja näimme paljon palaneiden talojen raunioita, jotka vielä savusivat.

Pieksämäen risteysasemalle saavuttaessa tuli sitten junan vaihto länteen. Täältä ei matka sitten enää jatkunutkaan herravaunussa, vaan se jatkuikin ns. ”härkävaunussa”. Vaunuun oli rakennettu lavereita, missä voi istua sekä vaunun keskellä oli kamiina ja koivuhalkoja lämmittämistä varten. Kamiina antoi lämmintä ja taisipa joku sen päällä kahvitkin kiehauttaa, kun juna jossakin asemalla pysähtyi, mistä matkamiehet etsivät tai asemamiehet toivat tarvittavan veden. Jyväskylässä oli sitten pitempiaikainen pysähdys, jona aikana eräitten alkoi tehdä mieli ruokaa. Niinpä eräskin naisihminen alkoi etsiä kaveria ja pyysi tätini aviomiestä, että lähde hänen kanssaan tuonne asemaravintolaan syömään vaikka lihalientä, koska hänen kokemansa perusteella mistään muualta ei saanut niin maukasta ja hyvää lihalientä kuin Viipurin rautatieasemalta. No kun he olivat poistuneet junasta, niin tällöin junamme lähtikin liikkeelle ja tädilleni tuli hätä, että nyt ”Kaisa” ja ”Simo” jäivät Jyväskylään. Kuitenkin vaunuamme vain järjesteltiin toisille raiteille ratapihalla, jonne myös jonkin ajan kuluttua lihaliemen syöjätkin tulivat. Aikamme täällä oltua pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Vaunussamme ei ollut minkäänlaista valoa, vaan ovea raollaan pitäen saatiin vaunuun hieman valoa. Kun tulimme Pönttövuoren tunneliin, niin tällöin vaunun perällä tuli hälinää ja huutoa, että kuka pisti oven kiinni, kun vaunu tuli pilkkopimeäksi. Kesti kotvan aikaa ennen kuin selvisi, ettei siinä mikään koiruus ollut kysymyksessä, vaan että tunnelissa matkustaminen herätti joissakin ns. pimeänpaikan kauhun.

Illalla myöhään tulimme Kankaanpään asemalle, missä juna purettiin ja siirryimme kimpsuinemme Kankaanpään kansakoululle, jossa saimme ruokaa sekä yösijan. Seuraavana aamuna oli koulun pihalla hevosia perässään laatikkoreet ja niin alkoi jälleen hevoskyytimatka kohti Siikaisten kuntaa ja Hirvijärven kylää. Täällä pääsimme majoittumaan erään talon pienehköön pihatuparakennukseen. Välittömästi täällä tulimme huomaamaan, kuinka erilaista on satakuntalainen elämäntapa verrattuna sitä karjalaisuuteen. Vastaanotto talonväen puolelta oli ystävällistä, mutta kielen murre poikkesi niin paljon Säkkijärven murteesta, että kaikkia sanontoja ei aina käsitetty oikein. Meille tarjottiin heti tuliaisiksi lämmintä lihakeittoa, joka oli erittäin maukasta, mutta kun meillä oli totuttu pehmeään leipään, niin nyt oli pöydässä joskus viikkoja sitten leivottua reikäleipää, joka oli kovaksi kuivunut tuvan laessa olevissa leipäorsissa. Leipä täytyi keitonliemessä liottaa ennen kuin siihen sai hampaat pystymään. Toinen, joka tuotti pöydässä ihmetystä, oli se, että siitä puuttui voi. Oletimme, että se oli unohtunut, mutta selvisi, että heillä oli sellainen tapa, jotta keittoruuan kanssa ei voita tarjoiltu.

Kun olimme kotiutuneet, aloimme kysellä talosta saunaa, ja että voisimmeko lämmittää sitä, koska oli oltu jo viikkokausia niin, ettei oltu päästy kunnolla peseytymään. Sauna oli tavattoman suuri ja korkea. Heillä sitä ei lämmitetty talvisaikaan montakaan kertaa. Niinpä sitä pitikin lämmittää kauan ennen kuin saatiin kylpykuntoon. Saunassa ei ollut minkäänlaista lattiaa, vaan ns. maalattia, joka meitä ihmetytti. Kuitenkin sauna saatiin kylpykuntoon, ja niin saimme huuhdeltua evakkomatkan liat pois kehostamme. Täällä aloimme sitten siirtyä omaehtoiseen ruokakulttuuriin. Kaupasta vielä silloin sai ostaa tavaraa, ainoastaan kahvi ja sokeri olivat säännöstelyn piirissä. Talosta saimme ostaa maitoa ja perunoita, joten kovin kauan emme sikäläistä kovaa leipää ruokataloudessamme käyttäneet.

Kävimme usein Siikaisten kirkolla tiedustelemassa viranomaisilta muitten perheenjäseniemme olinpaikkaa, kun he olivat karjan mukana jääneet Hyppälään, mutta tuloksetta. Heistä ei ollut mitään tietoja.

Tuli sitten maaliskuun kolmastoista päivä. Tällöin ilmoitettiin, että rauha on tullut ja rauhan ehdot ovat sen laatuiset, että paluuta Säkkijärvelle ei ole, vaikka siihen saakka elättelimme toiveita takasinpaluusta. Nyt pitää miettiä, millä tavoin eteenpäin ja missä muut perheenjäsenet? Oli kulunut noin kaksi viikkoa, kun saimme tiedon, että muut perheenjäsenet ovat Merikarvialla ja pitäisi hakeutua sinne. Nyt alkoi taas kertaalleen muutto. Oli pääsiäislauantai, kun Siikaisista lähdimme kohti Merikarviaa. Koska oli pääsiäispyhien aatto, emme enää iltapäivällä onnistuneet tavoittamaan viranomaisia, vaan sen saimme tietoomme, että perheenjäsentemme olinpaikka on 14 km päässä oleva Riispyyn kylä ja sinne ei talvisaikaan ole julkista yhteyttä. Näin jouduimme vielä kerran haeskelemaan yösijaa, jonka onnistuimmekin saamaan majoitusliikettä harjoittavasta talosta. Täältä sitten puhelimitse aloimme etsiä omaisiamme. Viimein onnistuimme löytämään talon, jonne muut perheenjäsenet ovat majoittuneet. Seuraavana aamuna isä tuli hevosella meitä noutamaan, ja näin useiden viikkojen jälkeen perhe oli taas yhdessä.

Talo, johon sijoitumme, oli suomenruotsalaisia. Kotikielenään he puhuivat ruotsia, mutta suomenkielikin sujui mainiosti. Talonväki oli erittäin ystävällistä ja tästä jäivät miellyttävät muistot. Täällä olimme kokonaisen vuoden, kun toukokuussa -41 muutimme Ruotsinpyhtäälle, josta piti saada lopullinen asuinpaikka.
Toivo Hämäläinen

Muistelmia
Oli helmikuun 17 päivä, lauantaipäivä, kun saimme 11 aikaan määräyksen evakuoinnista, 6 aikaan illalla täytyi lähteä matkalle kodistamme Nisalahdesta, oman pitäjämme Lavolan kylään, noin 20 km. Siellä olimme lähes kaksi viikkoa. Sillä ajalla jo 18 päivä poltti vihollinen kotikylässämme kansakoulurakennuksen ja erään riihen, ja sitä seuraavina päivinä ja viikkoina poltti ja pommitti muitakin rakennuksia, muun muassa navettarakennuksia lehmineen. Niiden kahden viikon aikana saimme olla jo lattiassa yöllä sekä päivällä, kun vihollisen lentokoneet pommittivat sitäkin kylää ja rätisi konekivääreineen siinä päällämme ja poltti myös 26.2.-40 kauniin Säkkijärven kirkon.

Sitten tuli siellä jo pommi- ja konekiväärituli niin joka-aikaiseksi että sieltä pakkokäsky ja lähtö maaliskuun 1. päivä Rikhard Turkilta Lavolasta, noin 25 km taas hevoskyydillä Ylämaan Ylijärvelle Rasin taloon. Siitä seuraavana iltana taas eteenpäin 2/3 Luumäelle Sokuran kylään Saikon taloon noin 21 km. Siihen sitten loppui hevoskyytimme 30-asteisina pakkasöinä. Meitä oli aina 8 henkeä reessä ja meidän matkatavaramme. Niin sitä arvaa, ettei niitä juuri ihmeitä ollut, eikä paljoa omaisuuttamme mukanamme tuotu. Autolla Sokurasta 4/3 illalla 35 km Kaipiaisiin Tapiolan taloon. 5/3 kello 8 illalla Kaipiaisten asemalta junaan. Kouvola-Lahti-Riihimäki-Hämeenlinna-Toijala-Tampere-Pori, junan seistessä asemilla useita tunteja, kävi matkamme ja aikamme pitkäksi ja ikäväksiKun se oli tavarajuna, niin meitä puksuteltiin aina eteen ja takaisin monilla raiteilla ennen kuin pääsimme asemilta matkaamme jatkamaan. Vaunumme oli kyllä postivaunu. Sitten hommasimme Porista linja-auton, jolla tulimme tänne Merikarvian kirkonkylään Ahlströmin koululle 7 p. Maaliskuuta illalla, jossa nukuimme ensimmäisen rauhallisen yön pitkään aikaan. Siitä asuntoomme Veera Salmelle 8. päivä. Tämä oli hyvin pikkuinen paikka metsän suojassa, uskon, että ei täältä Molotoffi löydäkään. Täällä tuntuu elämä aika rauhalliselta ja väkikin on ystävällistä, niin että alkaa helpottua, vain se pelko, jota tunsimme tätä tuntematonta kohtaloa kohti. Siunatkoon Jumala vain lapsiaan ja johtakoon kohtaloamme niin kuin hän parhaaksi näkee.
Tyyne Kallonen

13 maaliskuuta 1940
”Raskaat ovat rauhamme lunnaat”. Olemme tänään radiosta kuulleet, että rauha on viime yönä tehty, eli rauhansopimus on allekirjoitettu (Moskovan rauha). Voiko Moskovasta tulla mitään hyvää? Ja 13. päivä, joka on usein ilmennyt onnettomuuksien päivänä. Onnettomuuden päivä se on nytkin, siinä tapauksessa, kun luettiin rajat, johonka maamme raja nyt muuttuu ja kotipaikkamme jäävät venäläisille. Me siis jäämmekin tänne vieraalle paikkakunnalle, emmekä tiedä mikä kohtalo meitä odottaa. Ja miehemme siellä jossakin … Ovatko he enää elossa ja kuinka monta heistä sieltä enää palaa. Siihenkin ajatukseen vielä täytyy totuttautua, että jos hekään eivät palaa, niin se kovin isku ei kohtaa yllättäen, mutta uskotaan ja toivotaan, ettei Herra kuormaa raskaampaa pane, kun kantaa jaksamme. Se oli kaikki maallista, jonka kodeissamme menetimme. Mutta kalleinta on se uhri, jonka täytyy ja on täytynyt henkensä uhrata maamme puolesta ja nyt vielä noin paljon maatamme luovuttaa julmalle vihollisellemme. Mutta kai tämä on Herramme tahto. ”Jota hän rakastaa, sitä hän myös kurittaa”. Hänen tahtoon tyytykäämme.

Suunnistus Nisalahti – Siikainen
Evakkoaika
Keväällä maaliskuussa 1940 perhe oli jälleen yhdessä Merikarvian Riispyyn kylässä, asuinpaikkana ”Norkoolin tila”. Tilan omistajat olivat Paul ja Emilia Ingström. Talonväki oli ruotsinkielistä. He puhuivat ruotsia keskenään, mutta osasivat myöskin suomenkielen. Talon perheeseen kuului kaksi aikuista tytärtä, Ebba ja Eevi sekä poika Lasse, joka oli opiskelemassa ja suorittamassa varusmiespalvelua eikä kovin usein käynyt kotonaan. Talo oli isohko maalaistalo, kylän suurin noin 600 ha. Se oli ensimmäinen ruotsinkielinen sijaiten Vaasan läänin rajalla. Seuraava kylä, Kasala oli kokonaan ruotsinkielinen ruotsinkielisine kouluineen. Tila oli lypsykarjatila; toistakymmentä lehmää, kanoja, sekä hevosia 4-5 kpl. Osa hevosista oli sodassa, mistä ne palautettiin tilalle sairaina ”päätautisena”.

Riispyyn kylästä oli 14 km matkaa Merikarvian kirkolle. Vanhalla rannikkotiellä liikennöi kesäisin valtion postiauto kerran päivässä. Talvisin tie oli auraamaton, joten ei ollut autoliikennettä. Niinpä todettiin, että olemme maailman hylkäämiä. Paikka on kuin Jumalan selän takana. Tilan pihapiiriin kuului kaksi pohjalaismallista asuinkiinteistöä. Päärakennuksen tien puoleisessa päädyssä toimi Satakunnan Osl. myymälä, missä myymälän hoitajana oli Säkkijärven tyttö, Annikki Heinonen.

Kaupan hallinnassa oli kolme huonetta, sitten tulivat renkien ja palvelusväen tilat, renkitupa ja keittiö, isohko Sali ja päädyssä kaksi huonetta. Toinen asuinkiinteistö ei ollut yhtä pitkä, mutta, mutta pieni ei ollut tämäkään. Meidän evakkojen käytössä oli puolet tästä rakennuksesta; keittiö, Sali ja kaksi makuuhuonetta, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Rakennuksen keskimmäinen huone oli vuokrattu kylän poliisille, Unto Jokimaalle. Hän oli poikamies kiertäen piiriään moottoripyörällä. Tanssipaikoissa hänellä oli Tauno-veli mukana. Loppupää oli tyttärien ja Lassen käytössä.

Tuolloin kylässä ei ollut sähköjä, joten öljyvalojen ja lampun kanssa oli pelattava. Siihen aikaan isäntä yritti jo tuulivoimalla saada sähkövaloa päärakennukseen, mutta ei ollut riittävästi tuulta. Tuulisella säällä homma jotenkuten pelasi, mutta tyynellä ilmalla lamput olivat pimeinä. Tilan väki oli erittäin ystävällistä. Isäntä sanoi, että mitä tarvitsetta, niin käykää hakemassa. Tästä korvauksena siskot suorittivat navettatyöt ja miehet osallistuivat hevos- ja sadonkorjuutöihin. Tilalla oli vierasta työvoimaa kaksi renkipoikaa; veljekset Veli ja Voitto Syrjäsalo sekä ruotsinkielinen kotiapulainen, emännän sukulaistyttö, joka yritti opettaa allekirjoittaneelle ruotsia. Opetus jäi lyhytaikaiseksi, koska – 41 keväällä tuli muutto Ruotsinpyhtäälle.

Riispyyn kansakoulu
Tässä koulussa aloitimme koulutyön huhtikuussa -40 ja koulutyö päättyi joskus kesäkuun puolella. Koulurakennus oli pienehkö; kaksi opetusluokkaa sekä johtajaopettaja Elli Haunion asunto. Veistotunnit pidettiin naapurissa sijaitsevan maalaistalon tuvassa, jossa valmistettiin kouluateriat (puurot). Opettajat eivät saaneet oppilaille kuria, mikä tuntui oudolta. Ei ollut sattuma, jos opettaja juoksi ympäri luokkahuonetta oppilaan perässä. Koulun kalusto oli vanhaa ja kulunutta, joten tässä suhteen se jäi Nisalahden koulun varjoon. Tämän lisäksi tilat olivat ahtaat, kun siirtoväen lapset tulivat mukaan kuvioihin.
Mitään suurempia hankaluuksia ei paikallisen väestön ja siirtolaisten kesken tullut. Ainoa, josta päästiin irvailemaan, oli murre, jota puhuimme, ja joka poikkesi paikkakunnan murteesta. Mitään kielteistä ei jäänyt koulusta mieleen, vaan päinvastoin, löytyipä sieltä kavereitakin.
Kuva ja kuvateksti: Erkki Posti, koulukaverini Riispyyn koulussa 1940-1941.

Aika täällä Norkoolin tilalla meni ratevasti ja osittain juoksupojan tehtävissä. Tästä sain palkkioksi Lassen vanhat luistimet (hokkarit), joilla opettelin luistelemaan sekä joululahjaksi uudet sukset siteineen. Kesäisin talon nuorison kesken teimme veneellä saariretkiä, joissa sain olla mukana. Vielä on mieleen jäänyt, kun isännän kanssa lähdettiin polkupyörällä Kuvaskankaan kylästä hakemaan hevosta, joka oli ollut siellä hoidettavana päätaudin takia. Tänne oli matkaa kaksitoista kilometriä ja hyvinhän se hepo juoksi polkupyörän rinnalla, joten sitä ei tarvinnut yhtään meikä miehen hoputtaa.

Satakunnassa evakkoaika ja siellä olo kesti hieman toista vuotta, sillä uudet siirrot keväällä 1941 alkoivat Loviisan ympäristökuntiin, olettaen, että sieltä löytyisivät vakituiset uudet asuinsijat. Toukokuussa saimme jättää haikeat kiitokset talonväelle, kun muutimme Ruotsinpyhtäälle. Isäntäväki olisi meitä pitänyt ja tarjosi jopa maa-aluettakin pysyväksi asuinpaikaksemme, mutta se kylän syrjäisyys ja sähköttömyys olivat esteenä, ettei meistä tullut satakuntalaisia.

Maanantaiaamulla lähdimme kirkolle, josta Säkkijärven kunnan linja-auto, mikä oli tupaten täysi evakkoja, lähti kohti Poria ja rautatieasemaa. Siellä rahtasimme tavaramme tavaravaunuun (härkävaunu) ja matka alkoi kohti Loviisaa. Matkaa ei tehty pikajunan vauhdilla, mutta olihan aikaa sekä keväisen lämmintä, mikä poikkesi talvisodan matkoista. Riihimäen asemalla vastaan tuli saksalaisia sotilaita kuljettava juna. Tällöin eräs rautatievirkamies huomautti, että kohta pääsette kotiin Karjalaan. Lahdessa jouduimme muuttamaan junaa ja vaunuja, koska siihen aikaan Loviisaan rata oli kapearaiteinen ja viimeinen junamatka kulki körötellen kohti Loviisaa.

Loviisassa saimme osoitteet, minne sijoitumme. Meille osoite näytti Haaviston kylää ja Honkarilan taloa. Matkaa sinne kertyi noin 20 kilometriä. Tällä kertaa kuorma-autot oli varattu kuljetusta varten. Perille päästyä meitä odotti talonväki, johon kuuluivat isäntä Rudolf ja emäntä Alma Honkarila sekä pojat 18-vuotias Ilo ja 16-vuotias Aimo.

Seuraavana aamuna isäntä alkoi ehdotella, mitä töitä tehdään ja mitä tavaraa voi ostaa. Asunnon vuokra oli 150 mk/kk. Maidosta ja perunasta ei tarvinnut maksaa, jos meistä osallistuisi karjanhoitoon. Miehille osoitettiin töitä Kymijoen saaressa olevalta laitumelta, jossa piti kuokkia pelloksi määrätyllä neliöhinnalla. Maa oli senlaatuista, ettei siitä päässyt ahkerallakaan työllä päässyt ansioille. Niinpä osa perheestä alkoi etsiä ja saivatkin töitä muualta. Kun sota syttyi ja miehet joutuivat sotimaan, niin tiloille tarvittiin työntekijöitä. Niinpä Jussikin lähti pyydettäessä hevosmieheksi naapurikylään.

Sodan edetessä suotuisasti Isä-Antton ja tytöt sekä Veikko lähtivät Nisalahteen siivoamaan venäläisten jättämiä jätöksiä. Niin jäimme äidin kanssa kahteen. Olin aloittanut koulunkäynnin Haavisto-Joensuun kansakoulussa, jossa opettajana oli Junnila. Täällä oli järjestys jo toista luokkaa verrattuna Riispyyn kouluun. Kuitenkin opiskelu täällä jäi lyhyeksi, kun äiti alkoi etsiä toista asuntoa. Meille oli kerrottu, että Vastilassa Kottilan Helmillä on vapaana oleva huone ja minne pääsimmekin muuttamaan syksyllä. Täällä alkoi jälleen koulutyö uudessa ilmapiirissä. Koulun opettajana oli Ruokonen, noin 60-vuotias mies rouvan toimiessa alaluokan opettajana. Talvi oli pakkastalvi ja luminen. Lehtikankaan vanha isäntä toi meille pystyyn kuivaneita kuusirankoja polttopuuksi. Maito haettiin tinkimaitona naapurista kuin myös perunat. Jauhot ostettiin korttiannoksina kaupasta. Sahan ja myllyn omistaja lupasi meille säkin ruista, minkä ostimme ja myyjä lupasi ne jauhaa jauhoksi vasta illalla, kun ei ole vieraita silmäparia katsomassa. Vastilassa sopeuduin hyvin koulutovereihin, jopa koin ensimmäiset tyttöihastukset. Vastilassa oli hyvät hiihtomaastot ja mäenlaskupaikat. Kerran huomasin, että olen pudottanut lompakon, että olen pudottanut lompakon eikä sitä etsimällä löytynyt, kunnes keväällä lumien sulettua menin sitä etsimään oletetusta katoamispaikasta ja sieltähän se löytyi paperit ja setelit märkänä.

Kerrottakoon vielä, että Haavistossa asuessamme naapurissa oli Mäkelän Erkki, jonka kanssa useasti pyöräilimme. Eräänä elokuisena viikonloppuna heille oli tulossa Erkin eno Helsingistä. Kuinka ollakaan, Erkki sairastui ja rouva pyysi minua, että menisin pyörällä Ruotsinkylään vastaan, kun veli saapuu Helsingin linja-autossa. Näin lupauduin tuuraamaan Erkkiä ja olin vierasta vastassa. Vieras sitten polki ja minä istuin tarakalla, mutta meidät yllätti valtava ukkoskuuro ja kastuimme läpimäriksi. Tämä on jäänyt mieliin senkin vuoksi, kun samana päivänä vallattiin Viipuri takaisin.
Toivo Hämäläinen

Päivitetty 19.7.2016 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä