Perinnetarinoita ja runoja
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat
» Matruusi Jukka Anttilan merimiesmuistoja
» Yrjö Huhtisen tarinoita
» Elvytys ja Suomi-kuvan prändäys
» Lapsuutenkotini rantasauna
» Ih­me­lää­ke
» Koulujen nimet
» Muistikuvia lapsuuteni ruuista
» In­fo­ti­lai­suus
» Lapsuuteni joulut
» Haka- Paavo
» Uittoa Tiinukoskessa
» Terve, Merikarvian mies
» Ulkoistaminen on nyt muotia
» Uhaalliset silmäklasit
» Painiharkit Roosnällin pirtissä
» Pu­ru­mum­mo
» Olipa kerran Ahlströmin kansakoulu...
» Lisää veroehdotuksia
» Isäni kräädipadin toron vieressä
» Liputus Merikarvialla
» Hiihtokilpailut yhteiskoululla
» Lyhyt oppimäärä isäni Eelis Uusitalon suvusta
» Hyvä Merikarvia
» Joen avaus
» Martti Katajisto Merikarvialla
» Maria Elgin ja Frans Oskari Uusitalon avioliitto
» Miksi Kouhin sahaa kutsuttiin Tuulikiksi
» Muistikuvia Merikarvian joesta, joen kaloista ja kalastuksesta 60-70 vuotta sitten.
» Muistikuvia Virtalan Paavosta
» Naapurimme apulainen Signe
» Notkee Ville
» Näsin talo
» Olla seilissä
» Puuttuva lahjakkuus
» Pukki puhui asiaa
» Ylikylän kaupat
» Rot­ta­so­ta
» Äitini tekemät silakkapihvit ja paistinsilakat
» Sai­ras­ker­to­mus
» Ös­ter­by
» Tarina talvitakista ja siasta
» Tuurapapan viimeinen käynti Kalliovaarassa
» Juttua kanoista
» Kalkuttaantien historiaa
» Kun meidän pässi pilasi suvun maineen
» Käymäläkulttuuria Merikarvialla n.70v sitten
» Lapsuuteni leikit
» Asiaa myllyistä
» Ikimuistoiset pussihousut
» Isoisäni matkajärjestelyt
» Vanhat ihmiset
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...

Lapsuuteni joulut

Varhaisimmat joulumuistoni alkavat vuosien 1941 tai -42 paikkeilta, jolloin olin viiden, kuuden ikäinen. Näin lapsuuteni joulut ajoittuivat sota- ja pula-aikaan. Tästä johtuen joulut olivat vaatimattomia, mutta eivät kuitenkaan surullisia tai ankeita. Olimme aina yhdessä koko perhe, sillä isäni ei ollut sodassa. Hän oli sotansa sotinut jo Vapaussodassa. Aivan sodan loppuvaiheessa hänet kuitenkin kutsuttiin palvelukseen Riihimäen muonavarikolle, jossa hän palveli muutaman kuukauden. Tällöinkin hän oli joulun kotona. Joulu oli meille lapsille jännittävää aikaa, pukkia pelättiin ja yritettiin olla mahdollisimman kilttejä. Pelättiin, että pukki tuo ruotamia, jos on ollut tuhma.
Joulua valmisteltiin monella tavalla. Aikaisimmat valmistelut alkoivat jo kesällä, kun lampaat kerittiin ja villasta valmistettiin lankaa. Villat ensin kruplattiin, sitten tehtiin kruplatusta villasta karstaamalla hahtuvia, joista sitten kehrättiin lankaa. Langoista äiti kutoi meille lapsille vanttuita, sukkia, kaulahuiveja ja joskus minulle myös villapaidan. Nämä tarpeelliset vaatekappaleet laitettiin sitten pakettiin ja pukki toi ne joululahjoina. Nämä pehmeät paketit eivät ainakaan minua kiinnostaneet. Vähän ennen joulua lahdattiin sika, josta saatiin jouluruuaksi pääsylttyä ja rullasylttyä. Kinkkua ei meillä syöty jouluna, vaan kinkku suolattiin sekä palvattiin ja sitä syötiin vasta keväällä ja osin kesällä.
Syksyllä myös suolattiin silakoita, joista kryydikalat eli maustetut silakat kuuluivat joulupöytään. Oikeat kryydit sai Merikarvian apteekista.
Vähän ennen joulua äiti leipoi kakkoa ja piimälimppua. Lisäksi hän leipoi pullaa ja pikkuleipiä ja maustekakkua. Pikkuleivät olivat aina hiekkahentusia, Hanna-tädin pikkuleipiä ja ruskeita pipareita. Nämä herkut äiti piilotti huolellisesti, jotta me lapset emme olisi syöneet niitä ennen joulua. Joskus kävi niin, että vasta seuraavana kesänä löysimme äidin piilon, jossa oli vielä joulupipareita. Vaikka piparit olivat vanhoja, tulivat ne syödyiksi ja maistuivat hyviltä.
Myös joulukuusta katseltiin jo kesällä, kun teimme heinää setäni Aarne Uusitalon pellolla. Aaton aattona sitten haimme kuusen ja aattona laitettiin kuusi jalkaan ja tuotiin tupaan. Jalkana oli puusta tehty ristikko. Koska kuusta ei voitu kastella, kuivui se nopeasti ja varisti neulaset. Kuusen koristeet olivat vaatimattomat; lippusarja, latvatähti ja muutama talikynttilä. Me lapset teimme itse joitakin koristeita kiiltävästä paperista ja pumpulista. Kuusen koristelu oli kuitenkin tapahtuma jota odotettiin ja siihen osallistuttiin innolla.
Aatto oli joulun jännittävin päivä. Hyvissä ajoin päivällä lämmitettiin sauna ja äiti teki viimeiset siivoukset ja keskittyi ruuan valmisteluun. Aattona kuunneltiin radiosta Taatan, Frans Eemil Sillanpään tarinointia. Joulun tunnelma ikään kuin tiivistyi Taataa kuunnellessa. Joulusaunassa käytiin ennen ruokailua. Puhtaina ja siisteinä sitten istuttiin joulupöytään. Meillä ei luettu ruokapöydässä jouluevankeliumia eikä yhteistä rukousta, vaan aloitettiin ruokailu muuten normaalia hartaammissa tunnelmissa. Joka joulu oli aina samat ruokalajit. Oli livekalaa ja valkokastiketta, sallaattia, eli rosollia sekä rullasylttyä ja pääsylttyä. Rullasyltyn kanssa käytettiin runsaasti etikkaa. Oli kuorittuja perunoita ja paistikastiketta. Jostain äiti sai aina hankituksi paistia, vaikka lihasta olikin pulaa. Aina oli myös räätikkäloodaa, ei kuitenkaan muita laatikoita. Oli myös maustesilakoita ja suolasilakoista tehtyä suutarinlohta. Harvemmin oli makkaraa ja juustoa. Leipänä oli piimälimppua ja kakkoa. Juomana oli maitoa ja kotikaljaa. Jälkiruuaksi oli puuroa ja sekahedelmäkeittoa, eli fäskynäsoppaa. Puuro tehtiin joko ohrasuurimoista tai riisistä. Ohrakryynit olivat varmimmat ainekset, koska niitä sai omasta myllystä, riisiä ei aina ollut saatavilla.
Ruokailun jälkeen aloimme sitten odotella pukkia. Äidillä ja isällä oli paljon salaisia askareita ja meidät lapset komennettiin pysymään tuvassa. Kun sitten alkoi ulkoa kuulua lehmänkellon kalkatus, tiesimme, että pukki tulee. Pukki oli meille hyvin tuttu, sillä hän kävi meillä joka joulu ja hän oli se ainoa oikea joulupukki. Pukin kanssa keskusteltiin pitkät ajat ja näytettiin todistukset. Kovasti jännitettiin niiden ruotamien takia. Niitä oli aina pukilla pieni nippu sidottuna selkään. En muista saaneeni kertaakaan näitä pelättyjä piiskoja. Lahjat jaettiin ja sitten pukille piti ojentaa lahja, Klubi-aski. Meistä lapsista kukin vuorollaan sai tämän jännittävän tehtävän suorittaakseen. Tietysti nuorimmaiset olivat etuoikeutettuja.
Joululahjat olivat vaatimattomia, koska oli pula-aika eikä kaupoissa ollut juuri mitään. Niinpä lahjat olivat pääosin kotitekoisia pehmeitä paketteja. Joskus oli pussissa omena tai nisuäijä. Kovat paketit olivat harvinaisia. Saimme joskus jonkun kirjan, lautapelin, pelikortit, suksisiteet tai taskulampun. Sain kerran suksisauvat, jotka olivat oikeaa ruokoa. Vähän vanhempana sain sukset. Pari lahjaa on jäänyt mieleeni. Sain kerran lasten kokoa olevan potkukelkan. Tämän muista siksi, että se meni rikki ennen kuin vein sen ulos. Joku aikuisista istui heti joulunpyhinä kelkan ohjaustangon päälle ja toinen pystytuista murtui. Oli siinä itkua ja murhetta. Isäni kuitenkin korjasi vian heti pyhien jälkeen. Hän laittoi murtuneeseen kohtaa peltisen paikan. Tästä paikasta tunnistin kelkkani muiden kelkkojen joukosta ja kelkka oli käytössä niin kauan kunnes se kävi minulle liian pieneksi. Toinen muistiin jäänyt lahja oli polkuauto. Auton teki minulle pikkuserkkuni Jaakko Näsi. Jaska teki sen rintamalla asemasodan aikana. Edellisenä kesänä Jaska mittaili minua monesta kohtaa. Mittausta perusteltiin jollakin peitetarinalla, jota en enää muista. Kun sitten pukki toi minulle jouluna oikean polkuauton oli riemu katossa. Lahja oli minulle täysi yllätys. Harmittavaa oli se, että olin kasvanut mittauksen jälkeisen puolen vuoden aikana oletettua runsaammin ja auto oli minulle heti alusta lähtien pieni. Mahduin kyllä siihen istumaan, mutta polkeminen oli vaikeaa. Ystäväni Veikko Hakasalo oli minua pienempi ja hänelle auto oli sopivan kokoinen. Niinpä Veikko sai ajaa sillä mielin määrin. Minä juoksin perässä tai Veikko työnsi minua, koska en kyennyt itse kunnolla polkemaan. Auton runko oli puuta ja kuori vaneria. Polkulaitteisto ja ohjauslaitteisto oli tehty teräksestä. Pyörät olivat puuta. Teräsosat polkulaitteistossa olivat huonolaatuista terästä ja siksi autoa piti käyttää usein korjaamolla hitsattavana. Olisiko teräsosat tehty jostakin viholliselta vallatusta ajoneuvosta tai hyökkäysvaunusta. Lehtosen autokorjaamossa eivät mielellään autoani korjanneet, mutta Hyrskylahden pyöräkorjaamosta sain apua aina tarvittaessa. Missähän autoni nykyään mahtaa olla? Auto oli minulle hyvin arvokas lahja, sillä sain sen Jaskalta, joka oli minulle merkittävä aikuinen. Pidin Jaskaa tavallaan isoveljenä ja pyrin olemaan hänen seurassaan aina kun siihen vain oli tilaisuus. Näin aikuisena näen Jaskan lahjan entistäkin arvokkaampana. Lapsena näin vain auton, mutta nyt näen myös lahjan antajan lämpimät tunteet.
Jouluaamuna menimme aina joulukirkkoon koko perhe. Kirkko alkoi aamukuudelta ja kesti monta tuntia. Ainakin minusta tuntui siltä. Kirkonmenojen kesto taisi olla kaksi tai kolme tuntia. Nukahdin usein papin saarnan aikana. Istuimme Uudentalolaisten penkissä ja kirkko oli tuolloin aina aivan täynnä. Kirkkoon mentäessä ja sieltä tultaessa kuului tiellä useiden aisakellojen helkyntä. Monet perheet tulivat hevosilla kirkkoon. Me kuljimme jalan, koska matkaa meiltä kirkkoon oli vai reilu kilometri. Kirkosta tultuamme joimme kirkkokahvit ja söimme joululeivonnaisia. Olisin syönyt piparkakkuja ja maustekakkua vaikka kuinka paljon, mutta säännöstely oli kovaa. Joulupäivä oltiin kotosalla. Joskus pääsin salaa käväisemään Hakasalossa katsomassa mitä Veikko oli saanut pukilta. Joulupäivän ruokailu oli toisinto aaton ruokailusta.
Tapanina kokoonnuimme koko suku Uuteentaloon Uuno ja Helmi Uusitalon luokse. Tapaninpäivänä oli Helmi-emännän syntymäpäivä. Mukana oli usein myös Norrkoolin Hanna, isäni serkku Hanna Norrgård. Hanna-täti järjesti meidät lapset Uudentalon saliin leikkimään piirileikkejä ja laulamaan joululauluja. Hauskinta kuitenkin olivat hevosajelut, joita teimme monena Tapaninpäivänä Uudentalon Virkku-hevosen vetämässä reessä.
Kun nykyään katselen lastenlasteni joululahjojen avaamista, huomaan, että heilläkin on samanlainen jännitys ja innostus kuin meillä runsaat 60 vuotta sitten. Lahjoja vain on moninkertainen määrä omaan lapsuuteeni verrattuna.
Joulun odotus, valmistelut, perheen yhdessäolo ja perinteet muodostavat kokonaisuutena lämpimän joulutunnelman.
Hyvää Joulua lehden lukijoille
Hämeenlinnassa
Jukka Uusitalo
Päivitetty 7.4.2016 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä