Perinnetarinoita ja runoja
Köörtilän perinnetaulu kertoo kylän ja sataman historiaa
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
» Pärske, Popoffit tulivat Uhtualta Merikarvialle. Kumpikin rakensi ydinkeskustaan upeat kauppatalot.
» Pärske, 200-vuotias Ala-Knuussin sukutila
» Pärske, Anna-Liisa Hakosalo
» Pärske, Juhannusaatto luodossa, kirjoittanut Akseli Tiera
» Pärske, Ylikylän uusi koulu
» Pärske, Kunnallismies K.V. Lehtojoen kirjoittama hieno historiallinen kuvaus:
» Pärske, Sastamalasta hiukkasen
» Pärske, Unissasaarnaaja Anna Rogel
» Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!
» Pärske, kaikessa sitä ollaan
» Pärske, J.O. Rikalainen oli yksi oman aikansa vaikutusvaltaisista merikarvialaisista.
» Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901
» Pärske, Apteekkari August Huhtinen oli oman aikansa merkittävä merikarvialainen.
» Pärske, Ollinmäki
» Pärske, Merikarvian kivimiehistä
» Pärske, Pauli Riihivaara muisteli 2.1.1983 partiotaivaltaan
» Pärske, Lauttijärven Lukko (LaLu)
» Pärske, ALAKYLÄN SÄHKÖTEHDAS
» Pärske, Myllykallion Pentin urheilumuistelot 1945-49
» Pärske, FM Olli A. Laurila: Sukuni tarina
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1970
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1969
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1967
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1966
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1963
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1962
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1960 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1959
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1958
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1957
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1956
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1955
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1954
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1953
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1952
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti, vuosi 1951
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1950 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1949
» Pärske. Kunnallislehti 1947
» Pärske, Merikarvia kokoomushistoriaa
» Pärske, Lauttijärven kansakoulu
» Pärske, Alakylän nuorisoseura
» Pärske, Lauri ja Urho Salmen omakotitaloista
» Pärske, Honkajärven koulu
» Pärske, Kouhin sahasuku
» Pärske, Merikarvia-seuran ruotsalaisuusilta 9.12.2015
» Pärske, J.A. Salmen saha Mangsvassalla
» Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa
» Pärske, Arvo Lehtosen konepaja ja Jussin paja toivat Krookkaan uudenlaista yritystoimintaa
» Pärske, Jukolan saha
» Pärske, Tapion saha
» Pärske, Kasalan kansakouluista
» Pärske, Kasalan suomenkielinen kansakoulu
» Pärske, Ouran Pojat 19.3.1945-
» Pärske, Lammelan koulun historia
» Pärske, Merikarvian työväentaloista
» Pärske, Lankosken kansakoulu
» Pärske, Köörtilän kansakoulu
» Pärske, Kräni, Krookka ja Kuneli
» Pärske, Dernjatinin savustamo
» Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus
» Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti
» Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
» Pärske, Merikarvian satama
» Pärske, Yhteiskoulu saa ensimmäisen koulun sisällä toimivan urheiluseuran
» Pärske, Lauri Hakosalo kertoo Merikarvia-Siikainen paikallislehden sisällöstä
» Pärske, Sataman kansakoulu
» Pärske, Matilda Roslin-Kalliola
» Pärske, Akseli Hakosalon puhe
» Pärske: Puheeni Mieslaulajaintalolla vuonna 2006, kun Merikarvian Into juhli 110 vuottaan
Mikko Järvenpää muistelee...
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
Perinnetarinoita ja runoja > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Anna-Liisa Hakosalo

Pärske, Anna-Liisa Hakosalo

Lauri Hakosalo
Pärske, Anna-Liisa Hakosalo
Anna-Liisa Hakosalo, opettaja, joka teki elämäntyönsä Koppelon koululla Inarissa.

Koppelon koulun opettajat Ana-Liisa Hakosalo ja Terho Ropponen
Inarilainen nro1/13.3.2013 kirjoittaa otsikolla Vanha Veskoniemi oli ihana kylä, jossa kerrotaan myös opettaja Anna-Liisa Hakosalosta seuraavasti: Eeva Kyrön haastattelusta selviää, että kun Eeva Kyrö hiihti jään yli kouluun kovassa pakkasessa, niin ”pistin silloin kahdet pitkät villasukat päällekkäin. Eihän silloin ollut naisille tarjolla pitkiä housuja. Joskus opettaja Hakosalo saattoi heltyä, jos pakkasta oli yli 40 astetta, ja soittaa Veskoniemeen, että lapset saavat jäädä kotiin. Kesät Eeva Kyrön lapsuudessa olivat Veskoniemessä lämpimät ja lasten aika kului mukavasti rannalla pulikoimassa. Inarijärvi oli tuolloin vielä luonnontilassa. Jokisuun hiekkapankkeja kahlailemalla saattoi hyvässä lykyssä päästä Käymäsaareen asti. Jätevesiputki ei laskenut päästöjään Ivalojokisuulle ja jokivesi oli juomakelpoista. ”Lapin sodassa Veskoniemi tuhottiin maan tasalle perheen ulkouunia myöden. Ennen sotia Veskoniemessä viljeltiin ohraa ja se menestyi siellä hyvin. Halla ei yleensä iskenyt veden ympäröimään saareen, joten ohra ja perunat saivat kasvaa kaikessa rauhassa. Veskoniemen vakinainen kulkukauppias oli Siirto-Matti. Nanguniemessä hevoset kulkivat kesäisin laumoissa. Eeva Kyrön lapsuudessa Veskoniemi oli kalastajakylä, jossa kalaa pyydettiin omaan tarpeeseen sekä myös myyntiin. Hänen isänsä Heikki viritteli muutaman siikapesän Veskoniemen lähettyville ja ne olivat pian täynnä isokokoisia ja rasvaisia siikoja, Ivalojoen pohjasiikaa. Kellaritila oli täytetty keväällä jäillä ja siika säilyi siellä hyvin. Siikaa vietiin Koppelon kauppoihin. Siiat laitettiin veneeseen puusaaveihin. Siian mäti oli arvokasta. Joskus mentiin Jääsaaren seutuville ja silloin saatiin taimenta ja rautua. Veskoniemessä ei tarvinnut nälkää nähdä, jos vain oli ahkera. Eeva Kyrö oli evakossa talvisodan aikana Muoniossa. Vesi oli Veskoniemeläisten kulkutie ennen sotia. Maantietä ei vielä ollut eikä sitä kaivattukaan. Nykyistä tietä ei ollut edes polkuna. Kelirikon aikana pysyttiin Veskoniemessä. Partakkolaiset saattoivat kulkea Ivaloon Veskoniemen kautta. Puhelin oli Veskoniemessä Eevan sedällä Jussilla 30-luvulla. Ihmiset olivat pitkälti omavaraisia. Jäätä pitkin ennen lumentuloa pääsi kulkemaan luistimilla. Eeva luisteli ainakin kerran Ivaloon saakka jokea pitkin. Veskoniemen saaret olivat veskoniemeläisten mustikkapakkoja. Maurasaari oli joskus palanut ja se oli hyvä mustikkapaikka. Eeva kertoo, että koulun asuntolassa oli ikävää. Eeva Kyrö kävi kansakoulun Ruottukkavuopan rannalla Koppelon kylässä vanhassa koulussa. Vaikka koulu oli melkein näköyhteydessä Veskoniemestä, niin kaksi ensimmäistä vuotta hänen oli asuttava asuntolassa. Jos ei ollut kelirikon aikaa, niin silloin oppilaat haettiin kotiin Veskoniemeen lauantai-iltapäivällä keskimoottorilla. Teljupeunalaiset jäivät viikonlopuksikin koululle. Koti-ikävä oli kova, usein itkettiin. Asuntolanhoitaja Hilma auttoi koti-ikävässä. Hilma Kiviniemi oli sairastanut lapsena riisitaudin ja kulki kyyryssä. Hilma oli työjuhta. Hän lohdutti lapsiriepuja. Hilmalla oli koululla pieni huone, jossa oli sänky ja pöytä, tuskin radiotakaan. Hakosalo oli auktoriteetti”. Koppelon koulun opettaja Anna-Liisa Hakosalo oli ehdoton auktoriteetti, jonka sanaa uskottiin koulussa ja sekä lähikylässä. Joskus Hakosalo saattoi käydä kylässä Veskoniemen taloissa. Hän ei ollut veskoniemeläisille yhtä tuttu vieras kuin koppelolaisille. Hakosaloa kuunneltiin kyläpaikassa ja hänen kysymyksiin vastattiin, mutta mitään vitsikästä keskustelua tuskin saatiin aikaan. Opettajana Hakosalo sai kurin ja sehän oli tärkeä tuollaisessa koulussa, jossa muutama aikuinen oli yksin ison lapsilauman – tokan kanssa. Hänen opetustyylinsä oli vaativa ja meidän piti opetella pitkiä ulkoläksyjä. Eikä häneltä saanut helpolla tunnustusta. Hakosalolla oli tapana lukea ääneen aineita, joita piti parhaimpina. Hän ei vain lukenut koskaan ääneen, kenen tuotoksesta oli kysymys. Muutaman kerran Hakosalo antoi tosin myönnytyksiä. Kun hän havaitsi Eevan musikaalisuuden, sai tämä soittaa välitunnilla harmonia ja opetella samalla koulun aamuvirren säestämistä. Koulun ihmeellisyyksiin kuului täytetyt eläimet, elävät kanarialinnut ja pieni kirjasto. Se oli aina kohokohta, jos opettaja Hakosalo vei lapset omalle puolelleen, isoon oleskeluhuoneeseen kuuntelemaan radiosta tulevaa Markus sedän lastentuntia. Hakosalo määräsi pahankurisia poikia nurkkaa. Hakosalo ei turvautunut karttakeppiin, ääni riitti. Elettiin sitä aikaa, että isää ja äitiäkin teititeltiin. Sinuttelu ei tullut kysymykseen lainkaan.

Inarilainen N:t 52-53, 23.12.2009:
Koppelon vanhan koulun piha oli kuin joulukortti:
Koppelon koulun joulujuhlan aikaan olivat liikkeellä kaikki kynnelle kykenevät koppelolaiset, viekkoalalaiset ja veskoniemeläiset. Kymmenet hevoset tulivat koululle. Koulun piha oli täynnä hevosia rekineen, kertoo Eino Kiviniemi, 80v. Nykyisin Ruotukkavuopajan rannalla seisova iso hirsirakennus tunnetaan Koppelon vanhana kouluna. Einon lapsuudessa se oli tietysti uusi koulu, koska se oli rakennettu vuonna 1928. Hienosti tehty koulu! Punaiseksi maalatut lankkulattiat. Komea koulu keskellä erämetsää, kertoo Maija Kiviniemi, 85v. Koppelolaiset tulivat koulun juhliin kuin kirkkoon. Kaikki osallistuivat, kun kilpailevia juhlia ei Koppelossa ollut 1930-luvulla.
Joulujuhla kesti useita tunteja. Siellä laulettiin ja leikittiin tonttuleikkejä. Pitkät näytelmät olivat myös ohjelmassa. Kuun tervaus -näytelmä, Korvatunturin ihmemikrofonia, Saituri-Matin joulu. Näytelmäharjoitukset aloitettiin aikaisin syksyllä opettaja Anna-Liisa Hakosalon toimesta, joka osasi järjestää juhlia. Hän oli oikein innostunut teatterista ja piti huolen siitä, että kaikissa koulun juhlissa esitettiin ainakin yksi, pitkä, moninäytöksinen teatteriesitys. Tämä varmasti juontui isältä kansakoulunopettaja Akseli Vilho Hakosalolta aiemmalta nimeltään Granqvist, joka toimi opettajana Merikarvialla Satakunnassa. Akseli kirjoitti näytelmiä paikkakunnan nuorisoseuran iltamiin. Anna-Liisa toimi väliaikaisena opettajana Merikarvialla Kasalan suomenkielisessä kansakoulussa isänsä kuoleman johdosta vuonna 1930. Anna-Liisan Merikarvialla opettajana olo ei kestänyt kauan, kun hän jo palasi Koppelon erämaakouluunsa takaisin.
Ohjelman jälkeen mentiin kahville ja ohrapuuropuurolle. Riisipuuro oli jo 1930-luvun Koppelossa tuttua jouluruokaa. Sen lisäksi oli tarjolla mustikkasoppaa tai puolukkasoppaa. Kotiin viemisiksi lapset saivat pienen joulupussin, jossa oli pullaa ja pikkuleipiä.
Joululomaa kesti kolme viikkoa. Suurta koulurakennusta ei voinut jättää loman ajaksi tyhjilleen pakkasten kouriin. Tottapa se Hakosalo jäi sitten yksin koululle. Hän ei varmaankaan peljännyt olla siellä yksin. Eikä hän koko joululomaa koululla viettänyt, vaan kiersi koppelolaisten taloissa kylästelemässä. Jos talossa oli nuori emäntä, saattoi Hakosalo tarkastella huushollinpitoakin ja vilkaista vaikkapa vaatekaappiinkin nähdäkseen millainen järjestys siellä oli.
Kerran Hakosalo oli ilmeisesti lähtenyt joulunviettoon kotiseudulleen Merikarvialle, kun asuntolanhoitajan apulainen Hilma Kiviniemi ja yksi koululaisista Inkeri-tyttönen jäivät joululomaksi koululle. He olivat etukäteen nauttineet ajatuksesta, että kun loma tulee, niin jäävät koululle kahdestaan ja varmasti silloin lepäävät. Mutta kävi niin, että joululomaksi tuli niin kauhiat pakkaset, että heidän piti kantaa puita päiväkaudet ja lämmittää huoneita.
Koululla ei ollut koskaan talonmiestä ja henkilökuntaa oli vähän. Opettajia oli yksi tai kaksi, lisäksi oli asuntolanhoitaja, joka vaihtui tiheään sekä asuntolanhoitajan apulainen, joka paikassa ahkerasti häärinyt Hilma-täti eli Hilma Kiviniemi.
Koppelon vanha koulu sijaitsi keskellä metsää, sinne ei ollut tietä eikä puhelinta. Veskoniemeen ja Koppeloon oli matkaa useita kilometrejä. Matka katsottiin sen verran pitkäksi, että ainakin alakoululaiset otettiin asumaan koululle asuntolahuoneisiin. Tytöille ja pojille oli omat muutamat isot huoneet, joissa he nukkuivat. Pitkämatkalaiset, kuten teljupeunalaiset pääsivät käymään kotona vain joulu- ja kesälomilla. Koulu eli omaa elämäänsä metsän keskellä eikä siitä olisi tullut mitään, jos ei opettaja Anna-Liisa Hakosalo olisi pitänyt ja ollut taitava järjestäjä ja kurinpitäjä. Jonkun olisi tullut lähteä hiihtämään Koppeloon apua hakemaan, vaikka keskellä yötä, jos koululla olisi sattunut jotakin ikävää. Puhelin sinne tuli aivan loppuajasta, sen muistan varmasti, koska olin yhtenä tekemässä sitä puhelinlinjaa mettään. Pitkäänhän puhelin ei koululla palvellut, kun koulu pistettiin kylmilleen jo vuonna 1951, Eino Kiviniemi muisteli.
Hakosalo liikkui koulun sisällä nahkapohjaisilla ”nirunarusaappaillaan”, joiden narina kuului ympäri koulua. Maijalla oli hämärästi muistikuva, että Hakosalo olisi leikkinyt ulkona lasten kanssa. Einon kouluvuosina Hakosalo ei enää innostunut piirileikkejä pyörimään, sen sijaan hän seurasi välitunti touhuja ikkunasta kaiken näkevällä katseellaan. Vuopajan vesi oli ruskeaa, joten pojat hakivat kelkoilla vettä Ivalojoesta, jossa Hilma pesi pyykkejä. Tytöt auttoivat keittiötöissä, luutusivat lattioita tai tiskasivat. Isoimmat tytöt leipoivat, keittiön isossa leivinuunissa paistettiin leivät. Yöksi leivinuunin päälle laitettiin kuivumaan lasten märät talvikamppeet
Pojat saivat vapa-aikoinaan asettaa riekkoansoja vaaran laitaan tai pyytää vuopajasta matikoita kouluilla. Koululaisille oli aina juhlahetki, jos Pikku-Riku sattui tulemaan koululle. Pikku Riku eli Rikhard Tomperi oli pienikokoiseksi jäänyt hyväntahtoinen yksineläjä, joka asusti ensin Veskoniemessä ja myöhemmin kämpässä Inarinjärven saaressa.
Riku laittoi ruokaa, korjasi kenkiä sekä asuntolan lasten vaatteita.
Maija Kiviniemi muistelee, ettei Koppelon koululla ollut vielä radioita hänen aikanaan. Einon kouluvuosina radio koululla oli jo ja siellä kuunneltiin porukalla kouluradion lähetyksiä. Talvisodan alla kuunneltiin radiota ja Hakosalo jätti yläkerran ikkunan pikkuisen raolleen. Tarkoitus oli, että jos siellä alkaa kuulua lentokoneen ääntä, niin koko talo laitetaan pimeäksi ja lähdetään hiljaa ja rauhallisesti jonossa alakertaan keittiön lattialle makaamaan, Eino muisteli. Muutaman kerran pommikoneet lensivät myös koulun lähellä. Ainakin kerran koneesta ammuttiin valojuovia ja lapset ehtivät nähdä ikkunoista, miten ammukset valaisivat hetkeksi koulun lähellä olevan vaaran. Lapsia peloteltiin desanteilla niin, että likasangon tyhjennysreissuilla sydän pomppoili kurkussa. Hakosalo kuitenkin tuolloin lähti pimeän kuhjassa hiihtelemään Koppeloon, jos hänellä sinne oli asiaa! Talvipakkasten kourissa oleva hirsinen koulurakennus saattoi rusahdella ja paukkua pistäen lasten mielikuvituksen liikkeelle. Maijan käydessä jatkokoulua Koppelon koululla, niin Ivalonjokisuulla nähtiin susiakin. Öljylampusta oli apu iso apu pimeällä koulutiellä. Ennen nukkumaanmenoa oli koululla melkoinen savotta, kun jokaisen oppilaan tuli pestä pesuvadissa kasvot ja jalat. Jokaisella oli oma lasi ja siinä hammasharja. Hammastahnan tilalla saattoi olla Illodiini tai nokare ruskeeta pyykkisaippuaa. Koppelon vanha koulu on edelleen pystyssä ja yksityisomistuksessa. Monta vuotta se on ollut kylmillään ja tyhjillään nyt 2009. Opettaja Hakosalo saattaa olla siellä kuljeskelemassa nirunarukengillään.
Opettaja Hakosalo piti sodan aikana ilmavalvontaa tarkoin silmällä, josta on Hakosalon suvulla Merikarvialla musta vihko tallella. Siitä hyvin selviää, miten ”kotka” lähestyi Ivaloa, jonne Anna-Liisa ilmoitti sodanjohdolle, että venäläisiä koneita on tulossa kirkonkylälle juuri nyt! Mielenkiintoisaa ja arvokasta tietoa antavaa luettavaa tänäänkin siinä kirjasessa on. On muistettava, että Koppelon vanha koulu säilyi Lapin hävittämisessä täysin, johtuen koulun vaikeasta havaittavuudesta.
Kansakoulunopettaja Anna-Liisa Hakosalo syntyi Satakunnassa Merikarvialla 7.6.1901 kansakoulunopettaja Akseli Granqvistin, vuodesta 1906 Hakosalo, ja Emilia Hakosalon vanhimpana lapsena. Hän kuoli Merikarvialla 9.10.1976. Hän ei koskaan avioitunut eikä hänellä ollut omia lapsia. Mutta lapset ja nimenomaan Lapin lapset saivat tärkeän paikan hänen sydämessään. Anna-Liisa Hakosalo pääsi ylioppilaaksi Porin tyttölyseosta ”Tipulasta” vuonna 1922. Hän aloitti koulunkäyntinsä Porissa 1.8.1913, sillä Merikarvian yhteiskoulu aloitti vasta vuonna 1920, jossa koulussa Anna-Liisan nuorimmat veljet Veikko ja Heikki aloittivat oppikoulun.

Anna-Liisa Hakosalo ylioppilaskuvassa.
Tultuaan ylioppilaaksi Hakosalo lähti vuosiksi 1922 -1923 Inariin kotiopettajaksi lääketieteen lisensiaatti Veikko Puuttalan perheeseen opettamaan perheen tytärtä pääsemään suoraan Porin tyttölyseon kolmannelle luokalle. Hakosalon aikana ei vielä ollut kovin tavallista, että naiset opiskelivat ylioppilaiksi. Matkakin Merikarvialta Poriin oli yli 50km, joka matka niihin aikoihin kesti ajallisesti melko kauan. Hakosalo valmistui Helsingin ylioppilasseminaarista kansakoulunopettajaksi 30.5.1925. Hänen käytännöllinen opettajataitonsa arvosteltiin arvosanalla 8,78, jota laski vain arvosanat 6 laulutaidossa ja soitannossa. Hän valitsi kodin perinteitä noudattaen kansakoulunopettajan uran. Aluksi Ansu toimi vt. opettajana Siikaisten kunnan Saarikosken yläkansakoulussa.

Opettaja Anna-Liisa kirjoitti Siikaisten kunnan Saarikoskelta 21.1.1924:
Täti rakas! (Maiju Hakosalo)
Monet sydämelliset kiitokset viimeisestä tädille ja sedälle Heikki Hjalmarille sinne Helsinkiin! Olen nyt viimeinkin taas kotiutunut tänne Saarimaille ja saanut joukot koolle. Pitkässäniemessä olin parin kolme yötä - muualle en ehtinytkään poiketa - Koulu myös on jo vähän alulla. Ompeluseurassa olen istunut puoliyöhön ja tämän iltapäivän mummun kanssa olimme saunassa. Saunassa oli ”tihua” niin, että silmiä vieläkin kirvelee, vaikka olen naapurissakin sen jälkeen pistäytynyt maitoa hakemassa. Siellä muuten emäntä ei oikein tietänyt mitä olisi tarjonnut. Viimein sentään antoi pannukakkoa ja kääräisi vielä suuren kappaleen sanomalehtipaperiin mummulle vietäväksi. Sitten hän kaatoi pannustaan suolaista kuminakahvia. Kahvi ei ollut hyvää, mutta kupit, joista kahvia tarjottiin, olivat kauniit ja kovin vanhat. Lupasin tuoda heille aivan uudet, jos vain saisin vaihtaa. Anna Kreeta suostui mielihyvin, sedälle suuret kiitokset! Niin täälläpäin elämä tuntuu olevan vanhalla hyvällä mallillaan! Tietysti sielläkin ovat ihmiset jo päässeet yskästään! ja täti kai on aivan terve. Kun 15.1. on tädin syntymäpäivä, niin yhdymme mummun kanssa onnittelijoiden monilukuisaan joukkoon! Hyvillä mielin muistellen. Annaliisa. Idalle terveisiä!
Porin piirin kansakoulutarkastaja, 2.7.1924 nro 729.
Tarkastaessani kevätlukukauden 1924 lopulla Siikaisten kunnan Saarikosken yläkansakoulua tulin saman koulun vt. opettajattaren Anna-Liisa Hakosalon opetusta ja koulun hoitamista seuraamaan: Koulun puhtaus ja järjestys olivat mallikelpoiset. Oppilaskuri oli erittäin kiitettävä ja mikäli saatoin päivän kuluessa havaita näytti hyvä kuri johtuvan siitä, että opettaja Anna-Liisa Hakosalo antoi lapsille riittävän mieluisaa toimintaa ja kohteli lapsia luottamuksella; opetus oli materiaaliinsa nähden havainnollista. Huolella tuntien aines jaksotettu lasten omatoimisuutta edistäen. Tarkastuksen kestäessä kyselin myös itsekin koulun pääaineista ja suureksi ilokseni sain selville, että lasten taito oli varsin loistavaa. Kaikesta kävi ilmi, että Anna-Liisa Hakosalo oli tehnyt kaiken erinomaisen uutterasti ja tunnollisesti työnsä, ja että hänellä on luontaiset opettajan lahjat. J. Järvinen.
Sitten Anna-Liisa Hakosalo toimi opettajana Keiteleellä Kumpuselän kansakoulussa 1.8.1925 -31.7.1926, mutta valitsi sitten Inarin kunnan Koppelon koulun tultuaan sinne valituksi 21.5.1926, josta tuli hänen koko elämänsä kestävä koulutie. Tässä erämaakoulussa Ansu opetti sekä koululaisia että kylän aikuisiakin yli 30 vuoden ajan.
Inarin kunnan Koppelon kansakoulun johtokunta kirjoitti, Koppelossa 14.3.1930:
Lapin piirin kansakouluntarkastajalle; Inarin kunnan Koppelon kansakoulun opettaja Annaliisa Hakosalo, joka siihen virkaan otettiin 21.5.1926 ja saatuaan virkavahvistuskirjan 1.8.1928 on tässä virassa ollut tähän asti ja sitä hoitanut nuhteettomasti virkavapautta nauttimatta ja osoittaen kaikin puolin vakavaa ja hyvää käytöstä myöskin virkansa ulkopuolella. Hänen peruspalkkansa on 15.000mk. Tämän takia johtokunta kokouksessaan 14.3.1930 päätti suorittaa hänelle myönnettäväksi ikälisää 4 vuoden palveluajalta 900mk vuodessa lukien 1.8.1929.
Virkavahvistuskirja:
Koska opettaja Annaliisa Hakosalo, joka 21.5.1926 otettiin Oulun läänin Inarin kunnan Koppelon kylän supistetun kansakoulun opettajaksi, palveltuaan määrätyt koevuodet, on huomattu täysin kykeneväksi siihen toimeen, vahvistetaan hän tällä julkisella kirjalla mainittuun virkaan, jossa hänelle vakuutetaan se palkka ja ne muut edut, jotka voimassa olevien säädösten mukaan tähän virkaan ovat yhdistetyt. Inarissa, lokakuun 27 päivänä 1928. Sylvester Mattila, johtokunnan puheenjohtaja. Tuomas Keränen, Lapin piirin v.t. kansakouluntarkastaja.
Eläkkeelle Hakosalo siirtyi vuonna 1961. Eläkepäiviään Hakosalo muutti viettämään syntymäkuntaansa Merikarvialle 8.12.1966. Tätä ennen hän oli hankkinut itselleen rakkaaksi eläkepaikakseen Koppelon koulun edustalla sijaitsevassa Mellassa olevan hirsisen mökin. Anna-Liisa Hakosalo toimi Inarin kunnan kunnallislautakunnassa, kirkkoneuvostossa ja kirkkovaltuustossa. Hän sai Lapin ristin n:on 1733 kunniakkaasta osallistumisesta Lapin sotaan 1939 -1940 ja Suomen leijonan ritarimerkin 6.12.1954. Hän oli Lapin sivistysseuran jäsen. Hän oli 154cm pituinen ja pyylevähkön oloinen miellyttävä ihminen.

Akseli Hakosalon vanhin perhekuva. Emilia ja Akseli Hakosalo ja viisi lasta: Anna-Liisa, Viljo, Osmo, Veikko ja Heikki. Aatto Aulis Hakosalo s.1.8.1906, k. 10.2.1908. Kummit kauppias Fabian Peltola (alkuaan Popoff) ja puoliso Amanda Peltola, maanviljelijä Rosnell ja palvelijatar Anni Saari. Kastepappi Juhani Vuorinen
Osmo Hakosalo s. 12.8.1904, kastettu 24.8.1904, kummit: opettaja J.J. Pahkala, ylioppilas Lyyli Heman ja J.V. Sysimetsä, opettaja L. Leineberg ja neiti Anni Jumppi. Kastepappi G.A. Heman.
Aulis Kullervo kuoli lapsi-ikäisenä.
Akseli Hakosalo
Emilia Hakosalo 80 vuotta, kuvattuna Varpolan salissa.
Akseli Hakosalo oppilaineen Kasalan koulussa. Hän asui perheväkineen Kasalassa Heikintalossa aivan Isotalon taloa vastapäätä. Heikintalo on edelleen olemassa ja sen omistaa Ruotsissa nykyään asuva Hannu Heikintalo. Tosin Heikintalon talon toinen puoli on siirretty uuteen paikkaan, tien varteen lähemmäksi kirkonkylään päin. Mksi niin, sitä en vielä osaa sanoa?
Kasalan suomenkielinen kansakoulu valmistui vuonna 1930. Opettaja Akseli Hakosalo kuoli kesällä 1930 eikä päässyt näkemään koulun vihkimistä käyttöönsä. Koulun vihkimisen käytännön toimet hoiti hänen tyttärensä opettaja Anna-Liisa Hakosalo, joka otti virkavapautta Inarin kunnan Koppelon koulun opettajanvirasta hoitaakseen isänsä hautausasiat ja koulun opetustyöt noin vuoden ajan verran. Anna-Liisa palasi sitten takaisin Koppelon kouluun virkatehtäviään hoitamaan.
Akseli Hakosalo hoiti koko kunnan kouluasioita suurella innostuksella ja osaavasti 1900 alusta lukien kuolemaansa saakka. Hakosalon aikalainen arvostettu kunnallismies K.V. Lehtojoki (aikaisemmin Dahlroos) palkattiin Kasalan suomenkielisen kansakoulun rakennustyön valvojaksi. Koulun kivijalkaan saatiin tosi upeat kivet, ilmeisesti jostain Kasalan graniittilouhikosta, josta tuon ajan kivimiehet loihtivat upean kivijalan.
Opettaja Akseli Granqvistin oppilaita kuvassa. Tunnistaako joku koululapset?
Kuvan omistaa Jorma Granqvist, suvun jäseniä hänkin.
Akseli Hakosalon isä kappalainen Johan Granqvist on haudattu Isokyrön vanhan kirkon viereen. Myös Akselin veli metsähallituksen sihteeri, FM ja lakimies Heikki Hjalmar Hakosalo ja tämän vaimo on haudattu Isokyrön hautausmaalle isänsä viereen. Papilla oli käytössään Isokyrössä Varpolan virkatalo, josta varmaan johtuu, että Akseli nimitti Merikarvian kotinsa Varpolaksi.
Suvun veneet Kasalassa asuttaessa. Varsinkin Veikko ja Heikki olivat ahkeria merellä kävijöitä ja purjehtjjoita. Pojat kulkivat mieluusti Krookan satamaan purjehtien, koska tuohon aikaan vielä maayhteys Ylikylään toimi huonosti.
Varpola valmistui vuosina 1923-1924, mutta Akseli ei oikein itse päässyt nauttimaan eläketalossaan, kun kuolema kohtasi hänet heinäkuussa1930.
Asessori Heikki Hakosalo ja Akseli veljen vaimo Emilia Hakosalo sekä Anna-Liisa Hakosalo Varpolan portailla 1940-luvulla. Anna-Liisa pyysi ja sai hyviä lainopillisia neuvoja, miten hoitaa Varpolan tilan asioita isänsä Akselin varhaisen kuoleman 1930 jälkeen. Heikki kuoli 84- vuotiaana Helsingin kodissaan lapsettomana ja leskenä. Heikki oli Helsingin pommitusten aikana turvassa Varpolassa. Akselin veli Heikki Hjalmar oli suvun ensimmäinen lakimies ja hän oli tärkeä suvun tukija, varsinkin Akselin kuoleman jälkeen Varpolan asioita hoidettaessa.
Filosofian maisteri Laura Tarkkio: Granqvistista Hakosaloksi, kirjoitettu 2013: Heikki Hjalmar Hakosalo, asessori toimi Haminaholman saaressa Antti Ahlströmin lasten kotiopettajana vuonna 1890. Tästä toimesta hän ei suuremmin pitänyt. Hänestä siis ei tullut opettajaa vaan juristi, mutta veljestään Akselista opettaja tuli. Heikin kummisetänä oli teollisuusneuvos Antti Ahlström. Heikki kirjoittautui Helsingin yliopiston vanhaan Pohjalaiseen Osakuntaan: Fil.kand. 1891 ja kameraalitutkinto 1893 ja oikeustutkinto 1893. Heikki oli henkikirjoittajana Ulvilan ja Kajaanin kihlakunnissa. Metsähallitukseen Heikki meni 1908. Jäi eläkkeelle 1935. Asessoriksi 1921. Heikki oli sanomalehtimies. Uudessa Suomettaressa valtiopäiväreportterina 1894 ja 1897.Etelä-Pohjalaisen osakunnan kunniajäsen 1935. Maiju Hakosalon rahasto 1833, sittemmin Hakosalon rahasto Heikin kuoleman jälkeen. Heikin huoneisto testamentilla osakunnalle, joka myi sen 1974. Heikki avioitui Maiju Hopan kanssa 1903. Maiju, s. 1875 ja kuoli 1933. Granqvistin nimi muutettiin vuonna 1906 Hakosaloksi. Heikki kuoli 6.1.1947 ja haudattiin Isokyrön vanhalle hautausmaalle. Muistotilaisuus pidettiin 10.1.1947 Helsingissä Vanhan hautausmaan kappelissa. Muistosanat esitti tohtori Paavo Virkkunen. Heikki oli uskollinen, asiallinen ja perinpohjainen virkamies. Etelä-Pohjalaisen osakunnan inspehtori professori A.R. Cederberg ”Ei kukaan ole osallistunut osakunnan toimintaan niin kuin Heikki Hakosalo: hänen ja puolisonsa koti oli aina avoinna osakunnan jäsenille.
Axel Wilhelm Granqvist
Akseli kävi neljä luokkaa kansakoulua ja sai päästötodistuksen Siikaisten kylän kansakoulusta. Täydet kympit hänellä oli äidinkielessä, maantiedossa, historiassa ja kuvaamataidossa. Akseli pääsi ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta lyseosta 1892 ja hän opiskeli opettajaksi Sortavalassa Kymölän seminaarissa. Akseli muutti Sortavalaan 1894 ja 1896 Merikarvialle. Akseli kirjoitti nimimerkillä Aku Tiera mm näytelmiä nuorisoseuran iltamiin.
Poikien isä Johan Granqvist, 1813-1885, oli Ahlaisista Busön torpparin poika. Hän toimi pappina Merikarvialla, Karviassa, Kullaalla ja Siikaisissa. Vaimonsa oli Eufrosyne Elise Blanksvärd, 1834-1909. Muuttivat Isokyröön 1870. Elise muutti Siikaisiin 1887 Heikin ja Akselin kanssa. Heikki oli tuolloin 19v. ja Akseli 14v.
Heikki kirjoitti ylioppilaaksi Vaasan suomenkielisestä lyseosta vuonna 1888 sen ensimmäisenä ylioppilaana.
Papin perheeseen syntyi 11 lasta. 1900-luvullepääsivät vain Anton, 1858-1918, Anna, 1863-1911, Theodor, 1865-kuolinaika epäselvä, mutta eli vielä 1906 ja Heikki, syntyi Siikaisissa sekä Akseli, syntyi Isokyrössä.
Anna eli Kurikassa, miehensä rakennusmestari Julius William Lundgvist, 1857-1911.
Granqvistin vanhin löydetty henkilö on Coran Bertilson, s, 1670-1758 Ahlaisista. Hänen poikansa Thomas Coransson, 1705-1763 ja tämän poika Thomas Thomasson, 1740-1822. Nimen yhteyteen tulee Buso eli Busön kantatila, jonka torppariksi Thomas ryhtyi. Nyt mainitaan jo Granqvist nimi.
Seuraava Thomas, 1778-1857, joka oli Johan Granqvistin isä, tuo nimen Buuso, Busö. Thomas Thomassson Buso Granqvist. Johan Granqvist, 1813-1885 ei käytä isänsä Thomasson nimeä eikä edes Buso nimeä.

Emilia Hakosalo edessä vasemmalla oli Horellin Heikin ruokaopissa eli nykyaikaisesti sanottuna Kokkikoulussa Merikarvialla. Heikki Horelli oli oman aikansa taitava ja tunnettu pitokokki. Hän asui pienessä talossaan vanhan sairaalan lähellä korkealla mäellä, joka rakennus on tänäänkin entisellä paikallaan. Erikoinen kivirakennelma muistuttaa hänestä.
Johan Granqvist
Isokyrön kappalainen Johan Granqvist oli Vilho Akseli ja Heikki Hjalmar Granqvistin isä. Johan ja Heikki ovat haudatut Isokyrön vanhalle hautausmaalle. Johan oli pappina Merikarvialla 1841-1845, Siikaisissa ja isokyrössä.
Isokyrössä sijaitsee tänäänkin Varpola, joka oli Papiln virkatalo. Sieltä varmaan Akseli toi idean talonsa nimeksi Varpola. Lauri Hakosalo on rakentanut Varpolan tilan maille myös oman talonsa ja nimennyt tilan nimeksi Virpola.
Laurin lakimiesperheeseen kuuluvat Aino vaimo ja insinööri - pojat Juhani ja Jouni Hakosalo. Jounilla on avovaimo Laura ja kaksi lasta Emilia ja Ilari. Jussilla ja Maaritilla ei ole lapsia. Varpolan talon omistaa insinööri Heikki Olavi Hakosalo ja hänellä on vaimo Sisko ja lapset Petri ja Eija Hakosalo.

Elise Granqvist
Johanin puoliso Elise Granqvist on haudattu Siikaisten hautausmaalle, samoin Johanin ja Elisen kolme nuorena menehtynyttä lasta. Johan toimi Siikaisissa, kuten myös Merikarvialla pappina. Johan oli syntyjään talonpoikaissuvusta Ahlaisten Busön saaresta.
Elise asui poikansa Akselin perheessä Ahlströmin luona jonkin aikaa Ahlströmin kansakoulussa ja myös Siikaisissa Akselin vuokraamassa ns. Toivolan huvilassa.

Mielenkiintoinen kiinteistökirjanen 15.10.1898:
Koskenee Siikaisissa ollutta Elise Granqvistin kesäpaikkaa Toivolaa
Täten luovutan minä allekirjoittanut torpparin pojalle Juhan Hakaselle hänen julkisessa huutokaupassa tänään tarjoamastaan summasta tuhannesta kolmestasadasta viidestätoista (1315) markasta talollisen Heikki Heikkilän Siikaisten pitäjän kirkonkylässä omistaman talon maalla sijaitsevan Toivola nimisen huvilani kaikkine rakennuksineen sekä vuokraoikeuteni siihen maahan ja sen istutuksiin, jolle mainittu huvila on rakennettu ja jota vuokrakontrahdin nojalla 26.7.1887 hallitsen. Rahat paikalla tänään maksetuksi myönnän Siikaisissa, lokakuun 15 päivänä 1898. A. Granqvist.
Yllä olevaan kauppaan olen kaikin puolin tyytyväinen. Aika ja paikka kuin yllä.
Johan Hakanen.
Nimikirjoitukset todistavat Tyyne Raassina ja R. Rainio.

Hakosalon sukuhauta Merikarvian vanhalla hautausmaalla.
Asessori Heikki Hakosalon jäähyväispuhe veljensä kansakoulunopettaja Akseli Hakosalon haudalla Merikarvian vanhalla hautausmaalla:

Rakas veli Akseli
Tuntuu niin sanomattoman oudolta ajatella, että Sinäkin olet astunut sen rajalinjan yli, jossa ajallisuus loppuu ja iäisyys alkaa.
Sinä ja minä olimme viimeiset jäsenet aikanaan lukuisasta sisaruspiiristä. Kun hiljaisina hetkinä ajatukset kääntyivät kuluneisiin vuosiin, kun mietin meidän kohtaloamme ja poismenoamme, pidin aina luonnollisena, että Sinä saattaisit minut haudan lepoon, mutta toisin kävi. Toisin oli kohtalo määrännyt. Sinä menit pois – minä jäin jäljelle – Sinä olit kai kypsempi meistä kahdesta.
Kun me nyt seisomme tässä Sinun vasta umpeen luodun hautasi ääressä, voitaneen Sinun maallisesta vaelluksestasi antaa se tunnustus, että Sinä olet Sinulle uskotun leiviskäsi hyvin hoitanut, että Sinä olet ollut uskollinen ja tunnollinen töissäsi ja toimissasi sekä siinä kutsumuksessa, jonka olit omaksesi valinnut. Olen kuullut sanottavan, että olet ollut hyvä opettaja, mutta aivankin Sinä olet kunnon kansalainen ja rakastava ja hellä aviopuoliso ja lastesi isä.
Kun me lähimmät omaisesi tässä hautakumpusi ääressä otamme Sinulta viimeiset jäähyväiset, teemme sen surren Sinun poismenoasi, mutta samalla me hartain mielin kiitämme kaiken hyvän antajaa siitä, että kirvoitti Sinut tuskistasi ja vaivoistasi ja salli Sinun raihnaisen ruumiisi saada ikuisen levon.
Omasta ja vaimoni puolesta lasken tämän seppeleen Sinun haudallesi kaivaten ja kiittäen. Seppeleen nauhoissa on kirjoitus: Jumala on rakkaus. Lepää rauhassa hyvä veli.

Akseli Granqvist kirjoittaa Sortavalasta opettajaseminaarissa läheisen ystävän muistolle 19.9.1894:
Hyvä Emäntäsi! Ikävää, sangen ikävää oli tänne saada kuulla, että teidän talossa, joka minulle on niin rakas monista kesäisistä muistoista, on käynyt kuolon viikatemies vieden pois Teiltä rakkaan miehenne –meiltä rattoisan hyvän ystävän-
Niin – tuo kaikki on Hänen tekoaan, joka meille ihmislapsille hengen on antanut. Jos siis Hän on meille hengen antanut eikö siis Hän ole oikeutettu sitä meiltä ottamaan poiskin, milloin Hän sen hyväksi näkee. Emme siis saa nurista emme oudoksua, jos kun Jumala kutsui Isäntä-vanhuksen pois. Se oli Jumalan tahto ja sen totuuden edessä täytyy meidän vaieta, nöyrtyä.
Pyydän ottaa osaa suruunne, jonka kyllä varsin hyvin tajuan kaikessa katkeruudessa. Minusta, joka olen ulkopuolella perhettänne, tuntuu vanhuksen kuoleman sanoma hyvin raskaalta – en oikein sitä ottanut ensin uskoaksenikaan –mitäpä se sitten Teihin vaikuttikaan, joka vainajassa kadotitte parhaan ystävänne täällä maan päällä. Lämpimät kiitokset kuoleman ilmoituskortista. Pitkä matka olisi estänyt minua sinne tulemasta, vaikka olisinkin ystävällisen kutsumuksenne hautajaisiin jo ajoissa saanut.
ystävyydellä. Akseli Granqvist

Entistä seuran, Innon, perustajaa Akseli Hakosaloa urheiluseura muistaa hautaseppeleellä Vanhalla hautausmaalla seuran 100-vuotisjuhlan yhteydessä
Ansu, taitaa olla ensimmäinen kuva hänestä noin 1901-02. Wiktor Warjo lienee ollut Merikarvian ensimmäinen ammattivalokuvaaja
Osmo, Viljo ja Anna-Liisa Hakosalo yhteispotretissa.
Anna-Liisa ja Veikko Hakosalo ja naapurin ystävä Jouko Itäkylä
Ansun Koppelon koulun sisäkuva
Heikki ja Lauri Hakosalon tila Nanguvuonon rannalla Inarin kunnan Koppelon kylässä, Ansun aikanaan omistama tila
Veikko ja Lyyli, Lydia os. Matsinen Suojärvelta on vihitty avioliittoon
Osmo Hakosalo Aunuksessa, Osmo oli rajavartija ja lentäjä. Luutnantti. Osmo kärsi lento-onnettomuudessa saamiaan lieviä vammoja, mutta selvisi hengissä. Osmo asui pitkään Rovaniemellä, jonne hän on haudattu. Hän kuoli Rovaniemellä sairauskohtaukseen ajaessaan autoaan.
Heikki ja Veikko Hakosalo lähdössä purjehtimaan Kasalassa asuessaan Kasalan suomalaisessa kansakoulussa. He purjehtivat Kasalasta vesitse Krookan satamaan
Heikki kirjoitti useita seminaariesitelmiä merimatkoista Merikarvian merialueella, kerrassaan upeita kertomuksia. Heikki alkoi opettajantoimensa Pomarkun kunnassa. Hän kaatui 4.1.1940 Sallassa naimattomana, mutta oli ehtinyt juuri avioitua pomarkkulaisen opettajan Anna Laitilan kanssa. Veikko puolestaan valmistui metsäteknikoksi Evon metsäkoulusta vuonna 1933 ja löysi Suojärven metsäkomennuksella karjalaisen Lyyli vaimon Suojärveltä, joka muutti juuri ennen talvisotaa Merikarvialle Varpolan yläkertaa Veikon kanssa asumaan. Veikko ja Lyyli saivat kolme lasta: Heikin, Laurin ja Maijan. Veikko kuoli 50-vuotiaana 1959 kotonaan Varpolassa, sota jätti omat jälkensä sydämeen ja jatkuva tupakan polttaminen keuhkoihin.
Anna-Liisa lähti opintielle Porin tyttölyseoon, koska Merikarvialla ei hänen kouluikään tullessaan vielä ollut omaa oppikoulua. Sen sijaan hänen nuorimmat veljensä Veikko ja Heikki pääsivät alkamaan oppikoulun Merikarvialla.
15.2.1920 kerääntyi 20 henkilöä apteekkari August Huhtisen kotiin ja tuolloin päätettiin perustaa Merikarvialle 5-luokkainen keskikoulu ja aloittaa koulunkäynti 1.9.1920 ensin 2-luokkaisena kouluna. Koulun rahoitus järjestettiin niin, että koulun menot jaettiin oppilaiden lukumäärän mukaan heidän vanhempiensa maksettaviksi. Koululle odotettiin myös lahjoituksia. Vähävaraisille oppilaille päätettiin antaa alennusta, jos talous antaa siihen myöden.
Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin apteekkari August Huhtinen, puheenjohtajaksi, opettaja Akseli Hakosalo sihteeriksi ja jäseneksi ja muiksi jäseniksi maanviljelijä Fredrik Kouhi, isännöitsijä V. Merikallio, maanviljelijä E. Österby, rouvat Olga Virtapuro, Vieno Poijärvi ja Betty Snellman ja vielä vähän myöhemmin rouva Laura Huhtinen, tohtorinna Liisa Mikkonen, maanviljelijä J.O. Rikalainen ja insinööri T. Poijärvi.
Kouluhuoneistoksi vuokrattiin nykyinen Cajanderin perikunnan talo Alakylän tien varrelta läheltä nykyistä yhteiskoulua. Kirjallinen vuokrasopimus tehtiin 22.6.1920 kansakoulunopettaja Juho Pahkalan kanssa. Vuokrasopimuksella Merikarvian Yhteiskoulun Kannatusyhdistys vuokrasi Pahkalalta tämän Alakylässä omistaman Stupila - Uudentalon päärakennuksen ja käyttöoikeuden.
Oppilaita tuli kouluun syksyllä 1920 kaikkiaan 37, joista I luokalle 20 ja II luokalle 17. Koulu ei saanut heti valtionapua. Niinpä varojen puuttuessa koulu päätettiin lakkauttaa jo 23.4.1922. Silloin neiti Katri Mannerheimo, sittemmin Hakasalo, rouvat Järvisalo, Virtapuro ja Poijärvi sekä koulun johtajatar neiti Anna Koura alkoivat puuhata koulua varten varoja. Kokoon saatiinkin 22.000 markkaa. Lisäksi otettiin laina ja niin koulun toiminta saattoi jatkua. Oppikoulussa oli syksyllä 1921 jo 4. luokkaa toiminnassa. Koulu muutti Impivaaraan Ylikylään, kun entiset tilat olivat käyneet ahtaiksi. Valtionapuakin saatiin jo parille luokalle ja vuonna 1922 koko koululle.
Vuonna 1926 keskikoulun päästötodistuksen saivat: Lyyli Ala-Knuussi, Aapeli Andersson, Veikko Hakosalo, Anja Huhtinen, Kaisa Järvisalo, Ilta Sillanpää, Aune Venho, Elli Viikilä, Onni Österman ja Aune Stengård.
Vuonna 1928 päästötodistuksen saivat: Heikki Hakosalo, Paavo Heikkilä, Kalervo Hirvonen, Kauko Hirvonen, Vieno Koskinen, Kerttu Kouhi, Ihanelma Levänen, Maija Rantala, Aili Rikalainen, Aino Salmi, Tuomo Tommila, Kerttu Vanhatalo ja Mirjam Viro.

Viljo Hakosalon ajokortti
Viljo valmistui rakennusmestariksi ja hänellä oli liikeyritys Helsingissä. Hän kuoli vieraillessaan äitinsä Emilian luona vuonna 1937 sydänkohtaukseen palatessaan Palokunnantalolta iltamista Varpolaan.
Viljo oli Noormarkussa autonkuljettajana Antti Ahlströmin perheessä jonkin aikaa ja Heikki Hakosalo kotiopettajana mm Haminaholmassa Ahlströmin lapsille. Walter Ahlström lahjoitti Heikki Hjalmar Hakosalolle arvokkaan hopeakannun, joka nyt on Heikki Juhani Hakosalon kodissa Tampereella arvoesineenä.

Viljo Viron vapaussodassa noin 1919-20. Viljo toimi esikunnan lähettinä, aika nuori, oliko hänessä seikkailuverta?
Veikko Hakosalo ja Erkki Itäkylä sekä Heikki Hakosalo olivat MYK:n ensimmäisiä oppilaina 1920-1926
Akseli olli perustamassa sanottua koulua. Hakosalon suvulle tämä koulu on erityisen tärkeä, sillä sen koulun on käynyt yli 20 suvun jäsentä. Hakosalon suvun ensimmäiset ylioppilaat Merikarvian yhteiskoulusta vuonna 1961 olivat Heikki ja Lauri Hakosalo. Heidän lapsensa Petri, Juhani ja Jouni Hakosalo seurasivat vanhempiensa esimerkkiä.
Osmo ja Ilta Hakosalon perhe. Lapset Jukka, Sirkka, Hilkka ja Pirkko. Kaikki lapset kävivät keskikoulun Merikarvian yhteiskoulussa Emilia Hakosalon valvovan katseen alla ja Lyyli Hakosalon hoitaessa heidän talouttaan.
Varpola siis on ollut moniarvoinen suvun paikka. Nykyään Varpolan omistaa Veikon poika rakennusinsinööri Heikki Hakosalon perheväki, Sisko vaimo ja lapset Petri ja Eija Hakosalo.

Katkelma Ilta Hakosalon kirjeestä Varpolaan, jossa Osmon ja Iltan lapset olivat opin tiellä yhteiskoulussa:
”ja sen, että miten meillä mieli kääntyi siihen suuntaan, että lapset tuotiin sinne. Se on kaikki mennyt aivan itsestään, ei sitä ole etukäteen tarvinnut suunnitella. Koko talous meidänkin on alettava alusta, kun taas saadaan rauhassa alkaa, mutta eihän sellainen tule nyt kuuloon, pääasia, että vihollinen saadaan maasta pois, sittenhän näitä ehtii suunnitella. Toivon teille nyt koko joukolle hyvää uutta vuotta ja jään odottamaan kirjettä. Kuten jo sanoin alussa, me olemme vielä entisessä kunnossa, me kolme, jotka olemme täällä pohjoisessa ja toivomme tietenkin. että toiset, jotka ovat eri suunnilla maata, ovat myös. Minullakin on neljä veljeä ”siellä jossain” ja teiltä on kolme, se on siis yhteensä seitsemän. Nyt on jo tämän päivän ilta ja äsken sain tietää, että Osmo voi hyvin. Täällä on tavattoman kirkas kuutamo ja kova pakkanen. Näin sota-aikana toivoo toisinaan, että kuukin olisi pilven takana, vaikka kyllä kait Luojamme sen paremmin tietää. Lähetin tytöille joitakin satukertomuskirjoja. Jukalle oli täällä takki räätälissä, mutta sen kanssa ei oltu pidetty kiirettä ja nyt se taitaa olla vaikea saada tehtyä. Onko Jukalle tulleet? Hirvaako lähetetyt vaatteet ja onko Annaliisan lähettämät tyttöjen vaatteet tulleet? Panen tähän kirjeeseen kaikille uuden vuoden kortit, kun hekin laittoivat minulle. Eräs täti antoi ne minulle ja käski laittaa. Tahtoisin tässä vielä huomauttaa, että Sirkka sairasti pienenä oikein ankaran nivelreumatismin, anginan seurauksena ja hänellä on sydän sen jälkeen ollut heikompi kuin toisilla. saunasta hän pitää tavattomasti, mutta ei saisi olla kovin pahasti löylyssä, ja – anteeksi, että sellaista huomautan- mutta toivoisin, että heille oltaisiin yhtä ankaria kaikille tahi yhtä helliä, miten milloinkin, vaikka joskus tekisikin mieli olla puolueellinen, olen aina antanut heidän huomata, että ovat ehdottomasti yhtä hyviä, ja he ovatkin, vaikka ovat niin eri luonteisia. Sirkalla ei saa antaa tietää, että olen hänestä puhunut, mutta hän karaistuu kyllä maailmaa vastaan tasapuolisesta kohtelusta. Toivon, että käsitätte, mitä tarkoitan, vaikka en osaa sitä sen kummemmin selittää. Rakkaat terveiset teille kaikille ja hyvää Uutta vuotta. Ilta”

Maiju Hakosalo kirjoittaa Akselille 23.6.1924: Akseli hyvä. Tämän päivän lehdessä näimme uutisen eilisestä lento-onnettomuudesta, jossa Osmo Hakosalo oli ohjaajana, eräs Kaila ja luutnantti Torvinen matkustajina. Kaila kuoli, Torvinen lievästi haavoittui. Osmon jalka poikki reidestä –pahimmasta paikasta. Heikki kiirehtii heti kirurgiseen sairaalaan, jossa Osmo on, mutta hän oli juuri leikkauspöydällä- ollut kauan tainnoksissa. Ei pitäisi olla hengenvaarassa. Tahdon asian sulle ilmoittaa oikeassa valossa. Voisit Aku tulla tänne häntä tervehtimään. Helpotuksen huokaus pääsi, kun Heikki tapasi mukana olleen Torvisen ja kuuli tältä. että tämä oli ylipäällikkö. Torvinen ei osannut selittää, missä vika oli, mutta luultavasti koneessa arvattavasti. Arvelen, että Osmo oli huolellinen koettanut olla. Jätän asia Jumalan huomaan, ettet ala murehtia. Terveisiä kaikille Maiju Hakosalo.

Veikko Hakosalon hautauskuva 1959. Heikki, Lauri ja Osmon poika Jukka Hakosalo. Jukka valmistui lastenlääkäriksi ja patologiksi Helsingin yliopistosta, jossa asessori Heikki Hakosalon koti Helsingissä Tehtaankatu 5:ssä tuli kovin tutuksi.
Heikki Hjalmar Hakosalolla ja hänen vaimollaan ei ollut omia lapsia, mutta heillä oli useita kummilapsia mm näyttelijä suuruus Rauni Luoma. Hakosalon suvun suuri tukija, kuten hänen jälkeensä sama asema oli Anna-Liisa Hakosalolla. Molempien suuriarvoinen tuki oli arvokasta. Heikki piti yhteyttä kaikkiin veljiinsä ja sisaruksiinsa, ehkä eniten juuri Akselin perheväkeen. Osa Isokyrön pappilan pojista muutti Amerikkaan, jossa Hakosalon sukua on melkoisen paljon mm suvulle perinteisesti opettajia sekä insinöörejä ja pappeja.
Minnesota oli suvun tärkeä kotikaupunki. Antton Granqvist, hän ei koskaan ottanut itselleen Hakosalo- nimeä, kuoli preeriapalossa suojellessaan farmiaan eli taloaan ja tilaansa, kun näytti siltä, ettei palo tule hänen taloonsa asti. Palo tulikin. Hänet on haudattu pienelle hautausmaalle Minnesotaan. Hän piti Suomeen yhteyttä juuri veljensä Heikki Hjalmarin välityksellä. Antonin veli Teodor Granqvist katosi Amerikassa eikä hänen loppuvaiheistaan ainakaan vielä ole saatu selvyyttä, mutta hänellä oli Helsingissä vaimo ja tytär Iina Granqvist os. Reunanen

Veikon puoliso Lyyli Hakosalo tuli perheen jäseneksi Suojärveltä Moisenvaarasta Karjalasta
Osmon tytär Pirkko ja hänen poikansa Jyrki Saukko.
Koppeloon tuli kansakoulu vuonna 1926. Koulunpito aloitettiin Junnu-Matin pirtissä. Uuteen koulurakennukseen Konisniemeen päästiin siirtymään vuonna 1928. Kouluun tuli oppilaita Koppelosta, Veskoniemestä, Nanguniemestä ja Konkäänjärveltä. Konisniemi lienee saanut nimensä siitä, että paikka toimi hevosten laidunmaana. Koppelon koulu oli komea nähtävyys tiettömän erämaan keskellä, jota ihmeteltiin Pohjanmaalla asti. Minunkin mielestäni se oli upea ja iso rakennus. En ole paikalla käynyt kuin viimeksi 1960-luvulla ja nyt viimeksi 2018 kävin koulun pihalla, jossa otimme kuvan, jossa olen veljeni Heikki Hakosalon kanssa. Kuvan otti Heikin poika Petri Hakosalo.
Kunnallislautakunta oli julistanut Koppelon koulun opettajan viran hakuun 6.4.1926 virallisessa lehdessä ja opettajalehdessä. Koppelon kouluun opettajaksi tuli 1926 etelästä Länsi Suomesta Merikarvialta Anna-Liisa Hakosalo, joka teki mittavan elämäntyön koppelolaisten opettajana. Toukokuun 21. päivänä 1926 Koppelon koulun johtokunta valitsi Anna-Liisa Hakosalo kahdeksasta hakijasta yksimielisesti ja ajan tapaan aluksi kahden vuoden koeajalla. Etelä- Suomesta olevan naisopettajan valinta ei liene ollut kovin tavanomaista, kun huomioidaan koulun syrjäinen sijainti, jossa opettajan vastuulla oli päivin ja öin valvottavana lukuisa määrä lapsia. Anna-Liisa Hakosalo mainitaan Koppelon koulun historiikissa olleen Inarin kirkonkylällä lääkäriperheessä kotiopettajana, joten paikkakunta ei ollut aivan outo hänelle. Sen sijaan suvun piirissä hyvin tiedetään, että joukko Ansun merikarvialaisia ystäviä lähti häntä viemään Koppeloon autolla opettajantoimeen. Näin Anna-Liisa Hakosalo tuli Koppelon koululle muutaman henkilön saattamana.

Ansu jo eläkeiässä
Ansu Koppelon Ivalonjoella Mellassa kalassa kokemassa verkkojaan
Ansu saapui Merikarvialta Koppelon erämaakouluun ystäviensä ja veljensä Heikki Hakosalon tuomana Kosti Kouhi Ford-merkkisellä avoautolla. Mukana oli myös Kostin lisäksi lapsuusystävä naapurin poika Jouko Itäkylä.
Tästä matkasta on olemassa matkakertomus kuvineen. Ehkä Ansun tuloa Inariin on voinut edistää se, että hänen kolme vuotta nuorempi veljensä luutnantti Osmo Hakosalo perheväkineen toimi rajavartiolaitoksessa Petsamossa ja Inarissa vuodesta 1925 alkaen. Ansu kirjoittaa veljelleen Viljolle 16.3.1927, ”että Osmo on siirretty Vuotsoon 70km päähän täältä. Veljen perhe tuli Ansulle tärkeäksi kontaktipinnaksi kotiseudulle estäen yksinäisyyden aluksi tuomaa ikävää. Mutta Ansu oppi viihtymään Lapissa. Hän kirjoitti rakkaalle tädilleen Maiju Hakosalolle 17.8.1926: ”Olen taas päässyt tänne rakkaaseen Lappiin. Veljeni Viljo toi minut autolla - aika outo kulkuvälinen vielä tuohon aikaan, niin pitkälle kuin tietä riitti. Oulun jokivartta ajoimme vähän ylös ja laskimme Pyhäkosken. Keskiviikkoaamuna lähdimme ja lauantaiaamuna ajoimme Lapin tunturin laelle auringon nousua katsomaan. Tuli sinne joitakin porojakin katsomaan ja ihmettelemään autoa. Ivalosta veljeni Osmo hommasi meille moottorivene kyytin Koppeloon. ”Täällä sitä nyt saa istua jokitörmällä ja katsella monihaaraista Ivalojokea ja vaaroja sekä tuntureita. Kun nousen koulun takana olevalle Kotivaaralle, niin näen Inarin järven ja useita pikkujärviä. Tietä vain ei ole tänne saatu, vain Ivalojokea myöten kuljemme”.
Kuvia tähän Ansun matkasta Koppeloon opettajaksi, kun ne saan skannattua.
Koppelon koulun historiikissa Ansun entiset oppilaat luulevat, että onneton rakkaus ajoi Ansun pohjoiseen Koppeloon tekemään hänelle tärkeää elämäntyötään. Samalla kerrotaan, että Ansulle tärkeä laulu ”Vanha merimies muistelee” kuvastaisivat merellä kuollutta rakastettua. Tietojeni mukaan Ansu ei ollut koskaan kihloissa. Myöskään mahdollinen sulhanen ei kaatunut kansalaissodassa. Hän ei rakastetuistaan puhunut. Luulen niin, että Lappi ja sen ihmiset lumosivat hänet ja se taitaa olla syynä, että hän koko loppuelämänsä teki Koppelon koululla opettajan työtä. Hän viihtyi läheisellä Ivalojoella ja Inarinjärvellä veneillessään ja kauniita Lapin maisemia ihaillessaan. Hän hankki omia poroja ja sai virallisesti vahvistetun poromerkin, joka on tallella suvun arkistossa. Ansu kirjoitti 4.3.1939, että hän odotti pientä tuloakin saavansa porokarjastaan, elleivät sitten sudet niitä syö. Pari sellaistakin poroa, joita ei viime vuonna löydetty, oli nähty äskettäin. Saattoi Ansulla kyllä olla romanttinen suhde nuoreen merikarvialaiseen poikaan, joka nuorena kuoli. Mutta kun Ansu onnitellessaan nuorempia veljiään Heikkiä ja Isääni Veikkoa heille kirjoitti, että on hyvä, että he ovat löytäneet elämänkumppanit itselleen, mutta ”minulla ei sen suhteen ole minkäänlaisia aikeita. Minun kihlakorttiani suku ei tule saamaan, sillä minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta – eikä edes harrastusta siihen asiaan! Omalta kohdaltani olen erittäin tyytyväinen osaani. Kyllä minulle välttää, kun saan kouluttaa ihmisten lapsia. Sallin sen naimisiinmenon niin mielelläni sellaisille, joita se haluttaa. Kesällä menen sitten katsomaan Varpolan minijöitä ”. Se on lausuttu, ei katkerasti vaan päättäväisesti, joten sydänsuruissaan Ansu ei siis Lappiin matkustanut. Oliko hänellä romanttisia toiveita Ivalossa asuessaan, niistä ei ole kerrottu? Eikä hän heistä kirjeissään mainitse.

Ansulla oli Inarissa omia porojakin ja poromerkkikin. Totta kai siitä piti kirjoittaa Heikki sedälle Helsinkiin
Anna-Liisa Hakosalo piti aluksi koulua Matti Kiviniemen talossa eli Junnu Matissa. Ansu päätti myös alkaa opettaa kaikkia kyläläisiä, jotka halusivat saada opillista sivistystä. Anna-Liisa Hakosalon isä papinpoika Akseli Granqvist, suomensi nimensä vuonna 1906 Hakosaloksi, valmistui Sortavalan seminaarissa kansakoulunopettajaksi ja toimi koko ikänsä opettajana Merikarvialla, ensin Antti Ahlströmin vuonna 1873 perustamassa Ahlströmin kansakoulussa ja lopuksi Kasalan kansakoulussa. Myskin Ansun veli Heikki toimi kansakoulunopettajana Pomarkussa ennen kaatumistaan 4.1.1940 Sallassa. Opettajan ammatti lienee siis suvun perintöä ja halu auttaa läheisiään tuli Isokyrön pappilasta.
Veljien Osmon ja Veikon lapset olivat hänelle rakkaita. He ja Koppelon koulun lapset kuuluivat täysimääräisesti hänen elämäänsä. Isänkoti Varpola Merikarvialla oli hänelle kaikki kaikessa. Isän äkillinen kuolema vuonna 1930 ja Akseli isälle tarkoitettu eläketalo ei ehtinyt valmistua ja sen taloudelliset velvoitteet sitoivat Ansun aikaa ja rahavaroja muiden veljien tavoin Merikarvialle.


Vuosi Kasalan koulussa opettajana, vuonna 1930-1931, kun isä kuoli 1930 ollessaan Kasalan koulun opettajana.

Kasalan koulu
Anna-Liisa hoiti isänsä Kasalan koulun opettajan tehtäviä lukuvuoden 1.8.191930 -31.7.1931. mutta hän halusi tulla takaisin pohjoiseen 1.8.1931. Ansu pääsi täysinpalvelleena opettajana eläkkeelle 31.7.1961. Viimeiset vuodet Ansu asui Varpolassa, jossa hän kuoli 9.10.1976 75vuotiaana. Hänet on haudattu sukuhautaan Merikarvian vanhalle hautausmaalle. Ansu kirjoittaa päiväkirjassaan: ”Kesällä 16.7.1930 kuoli Isä Merikarvian sairaalassa. Valvoin joka toinen yö ja joskus enempikin. Ajattelin joskus, että ihmiset, jotka saavat nukkua, ovat onnellisia. Tämän talven olen Kasalassa Emilia Äidin seurana ja opetan Kasalan lapsia”. Ansu kirjoitti Kasalasta sedälleen Heikille Helsinkiin 4.4.1931:” Hiljaista meillä nyt on, kun elelemme kahdestaan. Veli Veikko tulee toukokuuksi kotiin Varpolaan. Hän tuntuu olevan hyvin tyytyväinen uransa alkuun metsäteknikon ammattiin. Kouluhomma on täällä paljon keveäpää kuin Lapissa. Aluksi Ansu toimi Kasalan koulun sihteerinä 17.8.1930 alkaen. Sitten hänet valittiin yksimielisesti koulun väliaikaiseksi opettajaksi lukukaudeksi 1930 -1931. Ansun opettajan toimi alkoi Kasalassa 29.8.1930 kello 12.00. Ansu joutui järjestämään isänsä kuoltua uuden Kasalan kansakoulun vihkiäisjärjestelyt. Koulu vihittiin 1.3.1931, jota isä Akseli koulun puuhamies ei itse saanut kokea. Kasala sai näin uuden ajanmukaisen kansakoulurakennuksen, jossa tulevalle opettajalle oli varattu kaikki opettajan palkkaukseen liittyvät luontaisedut ja kolme huonetta ja keittiön käsittävä huoneisto. Ansu ei hakenut koulun opettajan virkaa, kun se julistettiin avoimeksi vaan palasi rakkaaseen Lappinsa takaisin. Kasalan koululle valittiin 1.8.1931 opettajaksi Yrjö Länsikallio. Ansun äiti Emilia Hakosalo muutti Akselin eläkeasunnoksi rakennuttamaan Varpolaan, joka hänen ja lasten voimin päätettiin yhdessä pitää suvun halussa. Varpola on tänäänkin suvun omistuksessa. Ansun velimies juuri valmistunut opettaja Heikki Hakosalo auttoi jo Varpolan säilyttämisessä suvulla - samoin auttoi metsäteknikko velipoika Veikko.
Tänään Varpola on Veikko Hakosalon pojan insinööri Heikki Hakosalon ja hänen puolisonsa Sisko Hakosalon os. Penttisen omistuksessa.
Koppelon koulussa toimi oppilasasuntola pitkämatkalaisille oppilaille. Juhlien aikana koulun piha-alue oli hevosia ja poroja täynnä, kun koko kylä oli liikkeellä. Kelirikkoa oli usein, niinpä äitienpäivä ja päästöjuhlat pidettiin yhtä aikaa, jotta veskoniemeläisetkin hyvin pääsivät juhliin mukaan. Koppelon koulu säilyi sodan tuholta Riutulan koulun tavoin lähinnä syrjäisen sijaintinsa johdosta. Koppelon vanha koulu Konesniemessä jäi tyhjilleen, kun uusi koulu rakennettiin kylän keskustaan. Asuntola sinnekin vielä oli rakennettava. Anna-Liisa Hakosalo sai rinnalleen opettaja-avuksi mm. Terttu Ropposen ja Siiri Maggan. Erityisen läheinen opettajatoveri ja ystävä Anna-Liisalle oli rovastin tytär opettaja Kerttu Aittokallio, joka oli tuttu vieras Varpolassakin. Opettajakollega Siiri Magga-Miettunen mainitsee kirjassaan: Siirin kirja Anna-Liisan eräänä mieliteesinä olleen ”kunnan varoja on säästävä.” Ansu oli oman aikansa eläjä, joilla kaikilla oli aina huoli rahan riittävyydestä, joten säästäväisyys oli hänessä aivan sisäsyntyinen tapa. Kun hän onnittelee Heikki veljeään tämän kihlautumisen johdosta 7.2.1939, hän antaa tällekin selkeät neuvot ja esitelmän säästäväisyydestä. Käytännön työt tätä ajatusta noudattaen teki koulun siivooja, keittäjä Hilma Kiviniemi, joka oli kyttyräselkäinen. Hän oli ahkera ja puuhakas ihminen. Muistan hänet hyvin kahdella Ansu luona käynneilläni 1950 -1960 luvuilla. Hän oli mainio ruoanlaittaja. Taimen ja lohi oli niin hienosti maustettu ja suolattu, että se maistui merenrannan asukkaan suussakin oikeaoppiselta.
Hilma-täti oli pieni, pyöreä ja iloinen ihminen. Sen vaikutuksen sain Ansun luona vieraillessani. Yli 1000km matka esti useat käynnit Ansun luona Koppelossa, mutta muutaman kerran toki siellä kävin. Aina silloin Hilma oli Ansun apuna. Pidin tästä vaatimattoman oloisesta ihmisestä. Ansu ei ollut todellakaan mikään keittiöihminen, joten hän tarvitsi kyllä Hilman tapaista osaavaa emäntää. Varmasti on niinkin, ettei Ansu tainnut oikein kylliksi osannut arvostaa Hilman pyyteetöntä työtä.

Varpola oli tärkeä koti
Ansu saapui aina kesäksi ja usein myös jouluksi kotiimme eli veljensä Veikon perheen luokse Varpolaan tai isäni lähellä tätä olevaan sodanjälkeen rakennuttamaan rintamamiestaloomme. Usein Ansu toimi joulupukkina, vaikka vasta myöhemmin tunnistimme Lapintossuista hänet Ansuksi. Me lapset odotimme Ansun tuloa kuin olisimme joulupukkia odottaneet Korvatunturilta tulevaksi. Meiltä ei juurikaan käyty Lapissa saakka, olihan matkakin sinne yli 1.000km. Ansu lahjoitti jo eläessään veljelleni ja minulle Nanguvuonon tilan Veskoniemestä, jossa olemme vuodesta 1973 alkaen käyneet useita kertoja vuodessa. Lappi on vienyt meidät mukanaan ja olemme kiitollisia Ansulle siitä, että hän opetti meille Lapin lumon kertomuksillaan Lapista ja poroista sekä Inarinjärvestä sekä Ivalojoesta. Nyt nämä paikat ovat tulleet meille rakkaiksi ja tärkeiksi levähdys- ja hiljentymispaikoiksi. Ansun kanssa kävimme Sota-Mattia tapaamassa, jossa hänellä oli valtava pahkakokoelma, niin tahdon muistaa. Erityisen unohtumattoman matkan Ansun kanssa teimme Uuno Pelanderin Pirttisaareen, jossa sain tavata tämän Lapin erakon, Inarinjärvellä, hänen saaressaan. Muistan tänäänkin, kuinka hän kertoi lukeneensa Googin sota -kirjasen ja raamatun viime talvena lävitse. Googin sota on Merikarvian kirkkoherra Nyholmin teos. Sen ja raamatun perusteella Pelander arveli, että kolmas maailmansota alkaa Lähi-idästä. Toisaalta hän lupasi vielä ensi talvena lukea samat kirjat, josko niissä olisi joku virhe- hyvä niin! Kolmatta maailmasotaa ei onneksi ole tullut. Tuosta tapahtumasta on jo lähes kuusikymmentä vuotta. Hieno oli saunoa Pelanderin kanssa hänen turvesaunassaan. Hieno, mutta oudohko tapaaminen tämä oli. Toinen ikimuistoinen tapahtuma sattui vuonna 1960, kun olin muutaman ystäväni kanssa tutustumassa ja vaeltamassa Saariselän maastossa. Lähdimme Laanilasta ja tulimme kolmen päivän jälkeen Kaunispäälle. Hieno vaellus eikä Saariselällä vielä ollut sellaisesta kaupungista tietoakaan, mikä se tänään on.
Tanssia Ansu ei suvainnut, vaikka mikään tosi uskovainen hän ei ollut. Joululahjoiksi saimme aina kirjoja. Ensimmäisen kellon sain veljeni kanssa juuri häneltä.” Pojat ovat tulleet siihen ikään, että he tarvitsevat jo omat rannekellot. Olisiko ollut vuosi 1956 jolloin se joululahja annettiin.” Ansulle ei ollut suotu laulunääntä kuten ei muillekaan Hakosalon opettajille. Ansu sanoi veljelleni ja minulle; ”älkää sitten lukeko opettajiksi”. Ehkä hän jo näki mihin suuntaan opettajien asema tulevaisuudessa kulkee. Ansu ei ollut myöskään innostunut ruoanlaitosta, vaikka Koppelossa kerrotaan hänen tehneen hyvää ruokaa, kun siihen puuhaan ryhtyi. Mutta hänellä olikin mainio kokki Hilma Kiviniemi.
Opettajan ammatti on tänään kovin haasteellinen, eikä työn hyvin tekeminen ole helppoa. Papille ja opettajalle hyvä laulunääni on hyvin tärkeä taito, ainakin se on työtä helpottava taito. Tottelimme veljeni kanssa Ansua ja niin meistä tuli tuomari ja insinööri, nekin suvulle kovin tyypillisiä ammatteja, joissa laulutaito ei ole päällimmäisin taito. Ansu harrasti omaksi ilokseen maalausta. Niinpä Ansun muutama taulu on säilynyt Varpolan ja Virpolan kotitaloissamme. Taulut olivat Lapin revontulien väreissä ja niissä oli useimmissa kuvattuna tuntureita ja aitoa erämaata.
Ansu vaati meiltä veljenpojiltaankin aina hyvien tapojen noudattamista. Tupakkaa ja viinaa ei saanut alkaa käyttää ja aina tuli puhua kauniisti eikä missään tapauksessa saanut kirvaista eli kirota. Ansun neuvoja yritimme totta kai noudattaa, olihan hän meidän ehdoton arvostettu opettajamme. Lapin matkoillani olen voinut havaita useiden ivalolaisten, erityisesti koppelolaisten kanssa keskustellessani, että juuri ”Opettajana” hänet tunnettiin. Hän näytti nauttivat suurta arvostusta paikkakunnalla, jossa hän toimi opettajana yli 30 vuotta. Eläkepäiviään varten Ansu osti Peltolan suvulta maapaikan, josta tuli Nirvamellan tila. Erityisesti tilan Mella-niminen kotipalsta ja sillä ollut mökki oli hänelle rakas. Kävin muutaman kerran siellä Ansun ollessa jo eläkkeellä. Mellaan pääsi vain veneellä. Ansu oli mainio soutaja ja pienkalastaja, jolla oli muutama katiska ahventen saamista varten. Mutta kyläläiset toivat hänelle järvilohta ja taimenta. Varsinkin muistan Eelis Peltola-nimisen kalastajan, jonka mukaan Ansu oli järjestänyt minulle ikimuistoisen kalastusmatkan pitkin Ivalojokea aina Kasarinselälle saakka ja edelleen Inarinjärven kalaisille vesille. Tuohon aikaan eli 1950 -1960 luvuilla Inarinjärvi antoi lähes kymmenkiloisia järvilohia ja taimenia kangasverkkoihin, ainakin Peltolan verkkoihin. En tarkalleen muista, missä me itse asiassa kalastimme. Olen yrittänyt paikan löytää näinä lähes kolmenakymmenenä vuonna, jotka olen siellä itsekin kalastellut. Sellaisen kokoisia kaloja en itse ole kuitenkaan nähnyt edes unissani, Nangun mökillä asustellessani, kuin silloin saimme. Missä ne ovat tänään nuo suuret kalat. Peltola säilytti kalat syvässä pihakaivossaan kylmässä. Toinen ikimuistoinen kalastusretki tehtiin opettaja Terho Ropposen veneellä muistamani mukaan Kasarinselälle vuonna 1960, jolloin olin neljän muun merikarvialaisen patiopojan kanssa vaeltamassa Laanilasta ensin Kiilopäälle ja sitten Kaunispäälle ja lopulta takaisin Laanilan majalle. Tuolloin Saariselän ”kaupunkia” ei vielä ollut rakennettu. Terho Ropposella oli siiman painona polkupyörän kettinki, jotta siima vaipui lähelle pohjaa. Saimme tuolla reissulla 5,6kg painoisen raudun. En ole tuolta alueelta sen jälkeen saanutkaan moista saalista. Minnehän ne suuret raudutkin ovat uineet, kun kilon kahteen ovat pienentyneet.

Varpola 1938. Viljaakin kasvatettiin Varpolassa, samoin pellavaakin. Varpolassa oli Veikko ja Lyyli Hakosalolla mm kaksi lehmää ja vasikoita ja jouluksi teurastettu sika sekä lampaita. Lyyli hoiti karjaa ja huushollia tarmokkaasti
Varpola pärekatossa. Talo oli isohko mansardikattoinen ja lienee ollut rakennusmestari Viljo Hakosalon luomus.
Talo oli Anna-Liisalle ja Veikolle erityisen läheinen ja tärkeä. Anna-Liisa mielellään vietti loma-aikojaan, erityisesti joulujaan Varpolassa, jonne matkaa Ivalosta oli yli 1000 kilometriä.
Viimeiset elinvuotensa hän vietti Varpolassa
Ansu toi Inarista tullessaan ”Lapin seitan”, joka tänään jo on lahonnut
Ansu Lapin asussa suvun nuoremman polven kanssa viettämässä hänen 75 vuotisjuhlaansa Varpolan salissa
Kesäpaikka Mella
Ansun Mella ei enää ole suvun piirissä, se kun taisi mennä vieraalle vähän kuin vahingossa. Ansu toki kysyi meiltä kaksikymppisiltä veljenpojiltaan, näemmekö sen tarpeelliseksi säilyttää suvulla. Mutta Veskoniemen Nanguvuonon rannoilla veljeni ja minä olemme säilyttäneet suvun piirissä Ansun Nirvamellan tilan vuodesta 1975 lähtien ja uskon, että ikuisiksi ajoiksi saakka. Sinne tulemme vuoden aikana useamman kerran. Nyt kun lapsemmekin ovat hurahtaneet Lapin erämaahenkeen, niin Ansun muisto säilyy seuraavallakin sukupolvella. Mellasta on Varpolan seinällä aikaa näyttämässä Ansun käkikello, jonka koppelolaiset kävivät hänelle luovuttamassa Mellassa pidetyssä läksiäisjuhlassa.
Ansun isä Akseli ehti ennen vuonna 1930 tapahtunutta varhaista kuolemaansa käydä ihailemassa Inarinjärveä ja Koppelon koulua. Akseli oli syvästi isänmaallinen mies, oman aikansa Vanha Suomalaisen puoleen kannattaja ja monenlaiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen altis persoona. Hän oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja, Merikarvian Innon puheenjohtaja ja sen perustaja vuonna 1896. Erityisesti Akseli kirjoitti runoja ja näytelmiä, joiden sanoma oli syvästi isänmaalinen. Hän käytti nimimerkkiä Aku Tiera. Mielenkiinnolla olen voinut todeta samaa nimimerkkiä nykyisin käyttävän Arvo Tiera Ruonaniemi, jonka teoksia olen mielenkiinnolla lukenut. Mitähän tuo Tiera tarkoittanee? Toki tiedän, muta tiedätkö sinä?
Ansun vanha kansakoulu säilyi sodan ajan melskeissä ja myös saksalaisten hävitysvimmalta, ilmeisesti vaikeakulkuisen sijaintinsa vuoksi. Tiehän, noin 11km, Ivalon keskustasta Koppelon kylään valmistui vasta vuonna 1956. Ansu kirjoittaa Heikki sedälleen Koppelosta 9.4.1940 Helsinkiin, että lapset tuotiin tukholmalaisilla autoilla aivan kotirantaan saakka, ja mikäs meidän nyt on aapistaa, kun talotkin ovat säilyneet. Olen ottanut selvää pommitusten tuhoista tässä kylässä. Suuria kuoppia on, vaikka kuinka paljon. Yhden hyysingin ovat saaneet koko kylästä hajalle.
Koppelon kyläyhdistys toimi aktiivisesti
On hienoa, että Koppelon kyläyhdistys toimii tänäänkin aktiivisesti. Viime kesänä kävin kylätalon pihalla sinä päivänä, jolloin iltasella olisi ollut juhlatilaisuus. Valitettavasti olin silloin jo kiiruisena lähdössä kotiin Merikarvialle, mutta ehkä ensi kesänä…
Siiri Magga-Miettunen on kirjoittanut ”Siirin kirjan” vuonna 2003. Hän oli Ansun oppilaana ja myöhemmin opettajakollegana Koppelon koulussa. Siiri Magga kertoo kirjassaan sivulla 87, että Ansu olisi ollut nuorena ylioppilaana Lapissa vuoden kotiopettajana ja vasta opettajaksi valmistuttuaan Ansu haki ja pääsi Inarin kunnan Koppelon kylän opettajaksi. Tuo kotiopettajakausi tuntui minusta peräti oudolta tiedolta? Mutta Ansun kirjallisesta jäämistöstä sain tiedon oikeellisuudesta itselleni vahvistuksen. Viekkola ja Veskoniemi kilpailivat Koppelon kanssa koulun sijaintikylästä ja Koppelo voitti. Pitkien etäisyyksien vuoksi Koppeloon rakennettiin heti myös oppilasasuntola. Nuorella Ansulla oli Koppeloon tullessaan vaalea kihara tukka, jota hän vanhemmiten piti nutturalla. Ansulle ominaista olivat narisevat nahkasaappaat, joita hän piti koko ikänsä mieluusti, myös kodissaan Merikarvialla. Oppilaille niiden narina kertoi, että opettaja on tulossa…

Hilmasta oli Ansulle suuri apu
Opettajaksi häntä opittiin kylällä tituleeraamaan, ehkä siitä, että hän mieluusti opetti myös vanhempia lukemaan ja kirjoittamaan. Opettaja löysi kylältä itsensä ikäisen Hilman kotiavukseen sekä koulua että ennen kaikkea omaa talouttaan hoitamaan. Hilmalla oli lapsena sairastetun riisitaudin seurauksena tullut selkään suuri kyttyrä, mutta se ei uutteraa Hilmaa tuntunut työssään haitanneen. Hilma asui Ansun kanssa yhdessä omassa kamarissaan. Ansu tuntui vaativan Hilmalta paljon, koska kunnan varoja tuli kaikessa säästää. Niinpä Hilma joutui huuhtomaan pyykit jopa avannossa joella, kun opettaja tahtoi säästää niukkoja kouluvaroja. Ansu halusi järjestää koululla oppilaille ja kyläläisille juhlia, jotka käytännössä Hilma järjesteli opettajan antamien ohjeiden mukaisesti. Ansu lienee innostunut näistä juhlista isän Akseli opein, tällä kun oli tapana niitä kotikunnassaan järjestää ja joissa usein esitettiin Akselin kirjoittamia näytelmiä.
Koska tieyhteyttä ei kirkonkylään vielä ollut, Ansu hiihti koululta kirkolle asioimaan yleensä kerran kuukaudessa noin kahdenkymmenen kilometrin edestakaisen hiihtomatkan reppu selässään. Tuohon aikaan Ivalossa oli jo kolme kauppaa, kun Koppelossa niitä oli vain yksi.
Ansun joululahjojen joukossa usein oli minulle Zane Greyn kirja, joita mielelläni ahmin. Ne ovat vieläkin tallella., nyt Jussi poikani kirjastossa. Jotenkin ne tuoksuivat salvialle ja niistä sai Lapin erämaan mielikuvissa elämään.
Ansu jäi eläkkeelle siirtyessään aluksi asumaan ostamaansa kesäasuntoon Ivalojoen suuhun. Taisi hänellä olla pieni asunto Ivalon kylätaajamassakin. Anna-Liisan työtä jatkoi Siiri Magga , Ansun entinen oppilas ja alkuaan Kutturan kyläläisiä. Siiri tuli asumaan koulun rivitaloon Hakosalon entiseen asuntoon ja Ansu siirtyi Mellaan, mutta Siirin huoneistossa asui vielä Hilma omassa kamarissaan, jonne hän jäikin. Uusi asukas Siiri sai Ansun tavoin Hilmalta aamukahvit aamuisin.
Ansu opasti uusia nuoria naisopettajia vielä ennen lähtöään Mellaan, että jos joku nuori mies tulee toisen asuntoon vieraisille, niin heti pitää toisen tulla huoneistoon eikä saa poistua sieltä ennen kuin vieras on poistunut huoneistosta kotiinsa, että sellaiset neuvot vielä Ansu antoi… Samanlaisia neuvoja sukumme nuoret saivat Ansulta elämänohjeiksi matkansa varrelle.

KEOS toimii tänäänkin aktiivisesti
Ansu oli perustamassa Koppeloon KEOSTA eli Koppelon Entisten Oppilaiden Seuraa, joka piti koululla juhlia ja oma lehtikin ilmestyi. Ansumaisesti Keoksen säännöissä luki: ”Keoksen juhlissa ei saa tupakoida, paitsi vanhemmat miehet pari poskellista.” Tosin Ansun omat veljet olivat aikamoisia kessunpolttajia, liekö osin johtunut pitkästä sotareissusta vai mistä.
Ansun päiväkirjassa hän kirjoittaa helatorstaina 1927: On lähemmäs puolen yön aika. Ikkunat ovat vähän märät sateen jäljeltä. Lunta on joka paikassa. Eilen sitä satoi parikymmentä senttiä. Jäät ovat vielä paikoillaan. Sen verran on jäässä sulareikiä, että sotkat saavat jäänkielen reunalla vähän rypeä ja kauempana Pikkusaaren rannalla ne ovatkin olleet jo parina päivänä - lumisateilla kuin sammuneet kekäleet ja aina kaksi rinnan. Joku päivä sitten kiljuhanhi putosi alas ja toinen raukka kierteli joen rannoilla. Tänään on Selma tyhjentänyt oljet lasten matrasseista hevoselle, kun sillä ei ollut mitään syömistä. Vein pikkupirtin puolelle vähän leipää, kun heillä ei ollut muuta syötävää kuin vähän maitoa. Tuskin on muillakaan. On monta päivää ollut sellaista, ettei ole ollut juuri mitään pataan pantavaa. Työtä ei ole ollut, eikä rahaa sen vertaa, että kahvit saisi savottaan mennessään. Kylällä jo nukutaan, mutta kuinkahan moni aikaihmisistä todella nukkuu, sillä huomiset hevosen ja lehmän ruuat ovat vielä vaarassa lumen alla. Tämä talvi on heti mennyt ja olen kiitollinen tästä ajasta. Taaskaan ei ole tullut tehdyksi kaikkia mitä olisi voinut. Mutta minulle onkin selvinnyt, ettei ihminen omilla töillään ja uskollaan saa rauhaa - se tulee vain armosta. Koulutyö on ollut niin hauskaa, kun pidän niin paljon oppilaistani ja kyläläisistä.
Helluntaiaattona 1928, jolloin Ansu oli 27 vuotias nuori nainen Koppelon erämaakoulussa opettajana; vuosi ja vähän enemmänkin on kulunut. Kevät on tullut ja niin toisenlaisena kuin viime vuonna. Aivan heti puhkeavat lehdet. Ruoho jo viheriöi. Ihmisillä on vieläkin ladot heiniä täynnä. Tänään olivat Mikkiläiset nuotalla ensi kerran ja kaloja tuli, mitä neljä miestä jaksoi kantaa. On sitä joskus leivättömässä Lapissakin kevät rikkaampi. Äskettäin tulimme juomapadasta lauantaikylvystä. Oli muka kylpemisaika. Ja vielä sitä samaa päivää vain jatkuu. Ulkona hääräävät vielä kyläläisetkin ja hevosiaan miehet juottavat. Eivät tänä keväänä ainakaan nälkään kuole, niin kuin kävi kahdelle hevoselle viime keväänä, uuden ruohon viimeinkin maahan tullessa.
Ansu kirjoittaa 15.marraskuuta 1928, sitten tuli sekin odotettu aika, että uuteen taloon varrottiin. Pikku pirtissä laulettiin. Hevosilla vietiin pulpetit. Maapallo vietiin kainalossa - samoin täytetty ”pissihaukka”. Sitten olivat kosteat huoneet, ulkona pakkanen ja pimeä. Koulun loputtua jäin aivan yksin pimeyden keskelle tyhjiin huoneisiin. Muita eläviä olentoja ei ollut kuin maitokuppeihin hukkuneet hiiret. Olivat vielä kovat tuiskutkin sinä talvena. Sitten aloitettiin oppilasasuntola - hauska Kaisa täti oli kaverina ja sitten tuli internaatin tätikin Helmi Ärväs. Se oli pitkä ja raskas kouluvuosi. Samana kesänä olin Inarilla. Ensin 10 päivää. Annikin oli kutimineen. Junnu Matti ja Kyrö olivat kalastusvehkeineen. Siellä olimme Sammakonselän ja Kasarin selän vaiheilla Liinapeskassa. Liisan Jounin kentässä ja ties missä Petäjäsaarissa? Ja maa oli autio ja tyhjä. Kesäaurinko vain paistoi yötä päivää, satoikin välistä ja silloin mentiin veneen alle –vene tietysti piti vetää ensin maalle. Taimenen päitä syötiin. Toisella matkalle Inarille vielä kesällä mentiin Heikelin kanssa ja takaisin tullessa äiti ja isä olivat tulleet Ruottulan rannalle. Nukkuivat poikien huoneessa höyhenpeittojen alla! - he viipyivät toista viikkoa. Kävimme Karhunpesällä Akun laella lähellä Inarin kirkonkylää. Saatoin heitä kotimatkalle Törmäseen asti. Taas jäin yksin erämaakouluuni. Sitten seurasi sellainen syksy, ettei talvea näytä tulevankaan. Oppilaskodin hoitajaksi saimme Helmi Kokon- sen jälkeen, kun oli kulunut vielä yksi talvi. Ansulle kesän 1932 hauskin muisto liittyy kalaretkeen Tukka-Sammeliin. Siellä hiekkarannalla oli autiotalo ja hyvät haukivedet, jossa väsymätön aurinko paistoi. Annikin oli siellä jälleen kutimineen. Myös koulun täti Helmi Kokko sekä Matti Eevertti, Vilho ja Matti. Olimme siellä melkein viikon ja kun tulimme koululle ja panimme nukkumaan, heräsimme jopa kuusitoista tuntia myöhemmin! Olimme siellä Sammelissa vielä puolukkaretkellä ja yhtä ihanaa oli silloinkin. Joskus paistoi kuukin yöllä ja seinillä olevat sanomalehdissä olevat uutiset tulivat aina päivän vanhemmiksi. Tänä talvena on meillä ollut tätinä Hilja Juntunen. Minulla on ollut helppo talvi. Ei ole ollut suuria vaikeuksia millään alalla. Ja nyt odotamme jo kesää. Jäitä vielä kuljetaan ja lunta näkyy vielä kartanollakin, mutta ehkä tästä vielä kesä tulee. Tämä kevät on viimeinen, kun minun tarvitsee opettaa alakouluikäisiä, koska alakoulun opettajan paikka on juuri nyt avoimena, näin kirjoitti Ansu 19.5.1935. ”Toisesta saa puhua, mitä voi puhua heille itselleenkin.” Näin ajatteli Ansu.
Opettaja Anna-Liisa Hakosalo saatettiin Merikarvian vanhalle hautausmaalle sukuhautaan. Muistosanoissani lausuin Ansua muistellessani: ”Ansu. Se on lämmin sana. Vaikka Sinulle ei suotu omia lapsia, lapset täyttivät Sinun elämäsi. Elämäntehtäväksesi valitsit lasten kasvattajan vaativan osan. Toimit yli kolmekymmentä vuotta opettajana pienessä Lapin erämaakylässä. Niinä kertoina, joina kävin Koppelon kylässä Ivalojoen varressa, totesin sen syvän kunnioituksen, jota Sinulle osoitettiin. Jokainen puhutteli Sinua. Kaikille Sinulle oli aikaa. Lapin ihmiset kutsuivat Sinua Opettajaksi ja minä Ansuksi. Meille veljenpojillesi Sinä olit aina Ansu. Henkilö, jolle saattoi uskoutua, kun ei muille halunnut tai uskaltanut niin tehdä. Monet tärkeät asiat kävimme yhdessä lävitse, olit siis meillekin Opettaja. Sinun viisaat neuvosi auttoivat meitä. Sinun osallesi tuli saattaa vanhempasi ja kaikki viisi veljeäsi haudan lepoon. Muistan hyvin kauniin puheesi Äitisi haudalla, jossa vertasit hänen elämänsä kulkua kynttilän liekkiin, joka nyt oli Äidin osalta sammunut iäksi. Isääni ja veljeäsi saattaessasi vertasit hänen elämänsä kulkua metsäleimikon puiden leimaajaan ja että nyt Elämän Herra hänen kohdallaan oli suorittanut viimeisen leimauksen. Sinun mukanasi poistuu keskuudestamme kokonainen vanha sukupolvemme, jolta saimme paljolti tietomme. Kun huomenna saatamme Sinut viimeisen kerran lepoon, sanomme, Sinä olit hyvä ihminen. Lepää rauhassa, olet tehnyt hyvän elämän”.

Merikarvialla talvella 2012 ja uudelleen keväällä 2020 Virpolassa aivan Varpolan lähellä.
Lauri Hakosalo
Vielä joitakin muistoja:
Ansu kirjoittaa veljelleen Viljolle Koppelosta 16.3.1927, että täällä kylällä on ollut jokin sairausepidemia. Ansun hallussa on kylän haara(apteekki), josta olen myynyt tippoja ja pulvereita, vaikka millä mitalla.
Akseli Granqvist käytti A. Tiera nimimerkkiä ainakin jo 18.7.1897 kortissaan äidille.
Osmo muutti Merikarvialta 16.11.1925 Inarin seurakuntaan ja hänen vaimonsa Ilta Oulusta Inariin 21.11.1927. Osmo ja Ilta vihittiin 14.11.1927. Vanhin lapsista Jukka syntyi 2.3.1928 Inarissa, Sirkka 19.8.1929, Pirkko 30.11.1930 ja Hilkka 14.1.1932. Petsamoon he tulivat Inarista 1.7.1937. Muuttivat Rovaniemelle 8.7.1946. Osmo tuolloin luutnantti evp.
Ansun veli kirjoittaa äidilleen 22.2.1938, että Ansu kirjoitti hänelle ja kertoi, että Ansu saa koululleen puhelimen heti keväällä. Inarin kunta kuulemma laittaa sen. Pitänee kai Varpolaankin sellainen laittaa, jotta Emilia äiti voi soittaa, vaikka hänelle Lapin maalle.
Ansu kirjoitti Inarista 17.8.1926 ja kertoi veljensä Viljon kanssa tehdystä matkasta autolla Inariin. Eväät kahvivehkeet tietysti olivat matkassa ja yötä olimme joskus ladossa, majatalossa ja autossa. Eilen olin vieraisilla Lapin talossa. Kaksi penikulmaa soudettiin mutkaisia vesiä. Ja sitten meitä pidettiin vieraina ja parasta tarjoiltiin mitä ullakoilla lappalaisilla vain on. Kouluni on erinomaisen hyvä näihin oloihin nähden. Tietä ei ole vain Ivalojokea myöten kuljetaan. Posti tulee silloin kuin joku sattuu muistamaan Ivalossa käydessään postista hakea. Koulun olen alkanut. Oppilaita on nyt 14 aluksi. Tänään laitoimme kaarnaveneitä ja ahkioita pitkät matkat. Koulussa komento näyttää olevan vierasta. Täällä ei ole koskaan kansakoulua pidetty. Harvojen huonekalujen joukossa, joita tullessani toin, oli tädiltä saamani kaunis leipälautanen. Monet kiitokset siitä! Vene lähtee Ivaloon. Pitää lähteä siinä, Näin Ansu kirjoitti Maiju tädilleen Helsinkiin.
Ansu kävi erittäin hyvällä menestyksellä kouluhallituksen määräämän piirustuskurssin Inarin kunnan Riuttulan koululla kesällä 1933. Piirustusnumero Ansulla oli jo Porin tyttökoulussa 10.
Ansun sijaiseksi Koppelon kouluun lukukaudeksi 1930-1931 hän ehdotti 4.8.1830 opettaja Kaisa Järvisaloa.
Kansakoululautakunnan puheenjohtaja kirkkoherra Mauno Aho todistaa pyynnöstä 30.4.1946, että Ansu on toiminut Inarin kunnan Koppelon kansakoulussa opettajana vuodesta 1928 lähtien tähän päivään saakka. Tällä ajalla hän on osoittautunut erittäin kykeneväksi opettajaksi ja hän on saanut koko kyläkunnan jakamattoman tunnustuksen sekä opettajana että ihmisenä. Hän on pystynyt hallitsemaan mallikelpoisesti kurin ja järjestyksen koulussa, missä on 80 oppilasta sekä joutunut valvomaan koulutyön päätyttyä vielä oppilasasuntolaa, jossa on 36 oppilasta. Mitä oppilaiden edistykseen tulee, olen tehnyt sen havainnon, että hänen koulupiirinsä lapset ovat olleet säännöllisesti kaikkein parhaimpia sekä kinkereillä että rippikoulussa, mikä hyvin suurelta osin laskettava opettajan ansioksi.
Anna-Liisa Hakosalo sai päästötodistuksen Merikarvian Ahlströmin ylemmästä kansakoulusta 28.5.1913. Koulun johtajana oli Ansun isä Akseli Granqvist ja johtokunnan esimies rovasti H.E. Wegelius. Koulun Ansu aloitti 14.8.1909. Kansakouluntarkastajana oli J. Reini.
Ansu saa 13.2.1934 Inarin kunnallislautakunnalta kirjeen nro 150, jossa lautakunta lähettää otteen kunnanvaltuuston pöytäkirjasta viime vuoden joulukuun 28 p:ltä. Ote koski erämaatien rakentamista Ivalosta Koppeloon, asianmukaista toimenpidettä varten. Saatteessa mainitaan, että anomus lienee paras lähettää tänne, täältä edelleen Maaherranvirastoon. Otteen lienee lähettänyt Aikio, joka on kirjoittanut vielä lyijykynällä otteen alareunaan; Lykkyä tykö uuden maantien rakentamisessa.
Ansu liittyi Lapin sivistysseuran vakinaiseksi jäseneksi 28.5.1956.
Lapin piirin kansakouluntarkastaja Alfred Salmela ilmoitti 4.6.1926 kirjeellä nro 402 Ansulle, että hänet on valittu Inarin kunnan Koppelon kansakoulun päätöksellä 21.5.1926 sanotun piirin supistetun koulun opettajaksi kahdeksi koevuodeksi, jonka valinnan olen piiritarkastajana hyväksynyt. Virkaan on astuttava 1. elokuuta alkaen.
Ansu sai Merikarvian Ahlströmin ylemmästä kansakoulusta päästötodistuksen 25.5.1913. Tuolloin koulun johtajana oli Ansun isä Akseli Hakosalo ja koulun johtokunnan puheenjohtajana rovasti H.E. Wegelius. Tuolloin kansakoulujen tarkastajana oli J. Reini.
Ansu kirjoitti 27.2.1940, ilmeisesti Hotelli Kotkasta Rovaniemeltä setä Heikille Varpolaan, jossa setä oli sotaa paossa. Matkani on mennyt, vaikka kuinka hyvin. Ei ole variksia suurempia lintuja lentänyt matkani varrella. Kyllä oli viisasta, ettei äiti tullut Pomarkkuun poikansa Heikin haudalle. Hän olisi haudalla paleltunut. Huida lupasi hoitaa niitä Heikin asioita ja hän sanoi ajatelleensa käydäkin Merikarvialla. Mielestäni sieltä Varpolasta pitäisi soittaa Huidalle ja pyytää siellä käymään. Tietenkin, kun on sota-aika, sen voisi jättää myöhempäänkin. Voisiko setä, joka on aina niin huolellinen kaikissa asioissa pitää asiaa vireillä. Anna oli mielestäni paljon virkeämpi kuin aikaisemmin ja Huidan neiti arveli, että eiköhän Anna siitä sentään selviä ja sanoi varmasti luulevansa niin. Autokyytin perästä alkoi hidas junakyyti. Juna tuli Rovaniemelle 10 tuntia myöhässä. Jouduin Kemistä asti jonkun tutun monikielitaitoisen neidin kanssa vaunuun, joka oli täynnä sotilaita. olipa muutamia koiriakin, jotka valjaat päällä istuivat penkillä kuin muutkin herrat. Vaunussa oli naapurimaiden parhaita hiihtäjiä, pitkiä ja valkoturkkisia ja meidän pojat opettivat heille pari Suomen sanaa- puukko ja suksi ja saipa muuan jo vaihtaa omansa Suomen puukkoon, joka kuuluu olevan hyvä siellä missä aseita tarvitaan. Miehet olivat oikein kiitollisia, kun se neiti toimi tulkkina ja näin aseveljetkin saivat jutella ja he olivat kiitollisia, kun saivat keskustella yhteisistä asioista. Ne koiratkin olivat hauskoja. Miehet olivat opettaneet ne kurillaan tietämään Molotoffinkin. Kun siitä puhuttiin, niin kuuluivat nostavan kovat metelin, vaikka ne muuten eivät näyttäneet vihaisilta. Sain oikein miellyttävän asunnon Rovaniemellä. Ja nyt kaikessa rauhassa olen nukkunut. Tänään iltapäivällä pääsen lähtemään. Ja siis luulisin olevani tiistai-iltana perillä. Tässä on muuten kirjoitella ja katsella tiheää lumisadetta, Kauppoihinkaan ei pääse, kun on keskipäivä. niin että on kaikin puolin rauhallista. Voikaa hyvin! Annaliisa. Joko setä on saanut tupakkaa! Kyllä junavaunussa oli monen kielistä tupakkaa! miehet vaihtelivat ja tarjoilivat toisille ja tulkkina toimivan neidin täytyi maistella kaikkia lajeja ja vaunu oli tietenkin harmaana savusta. Vieraat halusivat polttaa Suomen savuja. Toiset heistä eivät olleet sellaisia koskaan ennen polttaneet! Muuten Heikki kaatui 4.1.1940 Sallassa.
Ansu lähetti itse piirtämänsä joulukortin Maijulle Helsinkiin tehtaankatu 5:teen 20.12.1932. Terveiset Lapista, lapsilta ja itseltäni! Odottelemme Joulua ja enempi lunta ja toivomme kaikille ystävillemme hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.
Heikki kirjoitta Ansulle 24.1.1933 finanssiasioista. Minä nalkuttelen taas poronsarvista, ettet unohda. Olen ne luvannut sille Pomarkun opettajalle. Harvoin näkee niin hienotunteista miestä, sano Olga. Meillä vähän tuli lunta ja pakkanen meni takapuolelleen. Kyllä mä muistan, että lupasit tulla sarvikuorman kanssa, mutten malttanut olla puhumatta. Meillä edelleenkin on kaikki hyvin. Kattokin on vielä pään päällä.
Heikki kirjoittaa Varpolasta 27.12.1932 Ansulle. joo kyllä vain saimme poronpaistin. Uutenavuonna pitäis saada maistiaisia, Äiti sanoi niistä tossuista, ettei ne mitään homehtumaan ehdi, eilen ehtoollakin muka piti koko illan jaloissaan. Joululahjoja saimme, en nyt ehdi kaikkia luetella sillä kahden tunnin päästä täytyy lähteä postiin. Toisten sitten teen listan. Eiks ne poronsarvet tulis rahtitavarana. No itse tiedät paraiten. Muuten olisi kaikki kuin jouluna, mutta kun sataa vettä. Ei edes aavistusta lumesta, Eilen oli mieskuoron konsertti. Kyllä ne pojat vain kauniisti laulavat. Ajattelin vähän lähteä Helsinkiin kansakoulunopettajien yliopistollisille jatkokursseille. Koetan saada Noormarkusta vielä lisää vähän. Eihän minulta siellä paljon menisi, mutta täytyy sitä vähän olla. Viljon kanssa yhdessä asuisin. Mahtaisiko sinulta riittää jotain kuukausittain n. 100mk korkeintaan. Ajattele nyt vähän tätä asiaa. Palaan siihen vielä. Se on vasta alussa vielä ja voi vielä toiseksikin muuttua. Voidaan hyvin! Vielä Heikki kirjoittaa, että äidin eläke on 1900mk. Uusi Suomi maksoi tuolloin 140nk
Viljo ja Veikko kirjoittavat Kirkkonummelta 21.8.1929: Oli kovin hauskaa kuulla, että Lapin matka onnistui hyvin. Kyllä minun on Ansulle usein pitänyt kirjoittaa, mutta minähän olen tavallista laiskempi tarttumaan kynään. Emme enää asu Cabriellssoneilla, vaan olemme teettäneet oman tuvan, oikein lämmitettävän huoneen lähelle työmaata, kamiina tilattiin Helsingistä ja kaikki muut tilpehöörit Kirkkonummelta. Tuvassamme on tietysti tapeetit, sänkyverhot ym. olisipa vaan kamera niin näkisitte hauskan huoneen. Puvun ostin juutalaiselta 600mk:lla. Saappaat teetän suutarilla, lauvantaina menen Helsinkiin ja ostan lisää vehkeitä. Työmaassa on 48 miestä ja 15 hevosta ajomiehineen. Viljo osti pukukankaita ja ne lähetetään huomenna tulemaan, niistä voi sitten tehdä mitä itse haluaa. Saimme halvalla hyvää kangasta. Heikki puhui juhlapuvusta, mutta jos et näistä mistään pidä, niin kirjoita, niin saat uutta. Äidin sopisi tehdä siitä yhdestä ohuemmasta lujan leningin. Siinä pitäisi olla lujaa kangasta. Muuten täällä Kirkkonummella oppii ruotsia, siinä asunnossa, missä me nyt vielä syömme emäntä ainoastaan ymmärtää muutaman sanan. Työmiehet ovat suurin osa puhtaasti ruotsalaisia, mutta parin kolmen viikon perästä he jo puhuvat suomea. Siis teemme suomalastutamme seudun asukkaita. koko aikana on ainoastaan satanut pari kolme päivää, aika kylmät ovat yöt, melkein viime yönäkin oli hallaa. Evosta eli metsäkoulusta ei kai ole kuulunut mitään, olen siinä tapauksessa täällä, ellei mitään kuulu. Huomenna kirjoitamme paketin mukana enemmän Voikaa hyvin terveisin Viljo ja Veikko. Monet terveiset kaikille kyläläisille.
Waltter Ahlström kirjoittaa Noormarkusta 22.10.1896: Kunnon Akseli! Äitini kehotuksesta pyydän lausua sinulle ja oppilaillesi vilpitön kiitos valokuvasta, jonka hänelle lähetit sekä ystävällisestä kirjeestäsi.
Valokuvaa Isästäni en voi nyt lähettää, sillä nykyään ei meillä ole mitään ennen kuin saamme valokuvaajalta. Äitini pyytää lausua terveisensä Sinulle ja Äidillesi, joihin minäkin yhdyn. Kunnioituksella Walter Ahlström.
Varpolan tilan juuri Walter Ahlström myi aikoinaan Akseli Hakosalolle.
Ansu kirjoittaa tädilleen Helsinkiin Saarikoskelta 12.1.1924: Eli tuohon aikaa kirjoitettiin kirjeitä usein ja monisanaisesti. Kaikki asiat käytiin aivan yksityiskohtaisesti.
Tänään ei enää kirjeitä kirjoiteta. Tästä tulee vielä suuri ongelma, kun historialliset tietolähteet katoavat

Lauri Hakosalo
Tervehtien Virpolata
Oli mukava muistella minulle niin rakasta ihmistä näin kirjallisestikin.

Päivitetty 11.6.2020 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä