Perinnetarinoita ja runoja
Lauri Hakosalon juttuja
» Pärske, Popoffit tulivat Uhtualta Merikarvialle. Kumpikin rakensi ydinkeskustaan upeat kauppatalot.
» Pärske, 200-vuotias Ala-Knuussin sukutila
» Pärske, Anna-Liisa Hakosalo
» Pärske, Juhannusaatto luodossa, kirjoittanut Akseli Tiera
» Pärske, Ylikylän uusi koulu
» Pärske, Kunnallismies K.V. Lehtojoen kirjoittama hieno historiallinen kuvaus:
» Pärske, Sastamalasta hiukkasen
» Pärske, Unissasaarnaaja Anna Rogel
» Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!
» Pärske, kaikessa sitä ollaan
» Pärske, J.O. Rikalainen oli yksi oman aikansa vaikutusvaltaisista merikarvialaisista.
» Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901
» Pärske, Apteekkari August Huhtinen oli oman aikansa merkittävä merikarvialainen.
» Pärske, Ollinmäki
» Pärske, Merikarvian kivimiehistä
» Pärske, Pauli Riihivaara muisteli 2.1.1983 partiotaivaltaan
» Pärske, Lauttijärven Lukko (LaLu)
» Pärske, ALAKYLÄN SÄHKÖTEHDAS
» Pärske, Myllykallion Pentin urheilumuistelot 1945-49
» Pärske, FM Olli A. Laurila: Sukuni tarina
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1970
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1969
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1967
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1966
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1963
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1962
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1960 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1959
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1958
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1957
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1956
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1955
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1954
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1953
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1952
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti, vuosi 1951
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1950 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1949
» Pärske. Kunnallislehti 1947
» Pärske, Merikarvia kokoomushistoriaa
» Pärske, Lauttijärven kansakoulu
» Pärske, Alakylän nuorisoseura
» Pärske, Lauri ja Urho Salmen omakotitaloista
» Pärske, Honkajärven koulu
» Pärske, Kouhin sahasuku
» Pärske, Merikarvia-seuran ruotsalaisuusilta 9.12.2015
» Pärske, J.A. Salmen saha Mangsvassalla
» Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa
» Pärske, Arvo Lehtosen konepaja ja Jussin paja toivat Krookkaan uudenlaista yritystoimintaa
» Pärske, Jukolan saha
» Pärske, Tapion saha
» Pärske, Kasalan kansakouluista
» Pärske, Kasalan suomenkielinen kansakoulu
» Pärske, Ouran Pojat 19.3.1945-
» Pärske, Lammelan koulun historia
» Pärske, Merikarvian työväentaloista
» Pärske, Lankosken kansakoulu
» Pärske, Köörtilän kansakoulu
» Pärske, Kräni, Krookka ja Kuneli
» Pärske, Dernjatinin savustamo
» Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus
» Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti
» Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
» Pärske, Merikarvian satama
» Pärske, Yhteiskoulu saa ensimmäisen koulun sisällä toimivan urheiluseuran
» Pärske, Lauri Hakosalo kertoo Merikarvia-Siikainen paikallislehden sisällöstä
» Pärske, Sataman kansakoulu
» Pärske, Matilda Roslin-Kalliola
» Pärske, Akseli Hakosalon puhe
» Pärske: Puheeni Mieslaulajaintalolla vuonna 2006, kun Merikarvian Into juhli 110 vuottaan
Mikko Järvenpää muistelee...
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
Perinnetarinoita ja runoja > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa

Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa

Lauri Hakosalo
Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa

Otto Kaipainen
Kaipaisen sukua koolla
Otto Kaipainen osti Kalliolinnan Fredrik Kouhilta vuonna 1923. Ostohetkellä alue oli pelkästään kivinen mäki korkealla mäellä.
Kaipaisen pyhäkouluun saapui paljon lapsia. Kaipainen kuvan vasemmassa laidassa.
Matkustaminen Merikarvialle ei ollut aivan yksinkertaista Ville Kaipaisen isän Oton aikana. Ville kertoi, että ”minua vanhempi veljeni yleensä ajoi polkupyörällä Porista Krookkaan”. Tavarakuljetus Porista tapahtui moottoriveneillä tai vaihtoehtoisesti laivuri Aleksanteri Salinin kolmimastoisella täkäätyllä purjeveneellä. Apumiehenä Salinilla oli poikansa Albin. Maakuljetus Porin jokirantaan tapahtui keveillä työnnettävillä kärryillä. Ville Kaipainen kertoi Saliinista ja hänen pojastaan Albinista seuraavan tarinan: ”Vallan merkittävän matkan veneellään teki Salin poikansa Albinin kanssa Helsinkiin Kirurgiseen sairaalaan. Siellä Albin tutkittiin ja annettiin lopullinen tuomio: ”Ei voida tehdä mitään”. Purjehtikaa takaisin Merikarvialle. Niin päättyi Albinin vaellus tässä murheen laaksossa. Salin valmisti metallisen hautaristin Albinille ja siihen oli metallikirjaimin präntätty ”Ja kaikki tuska loppui”. Se on hautausmaan hoitajien toimesta myöhemmin hävitetty. Mahasyöpähän se Albinilla oli”. Aleksanteri Salinilla oli Ourassa ”pieni sauna” Tulirauta-nimisessä karissa. Salinilla oli sinne mennessään tapana toistaa äänekkäästi: ”Tuli, tuli, tuli”. Salinin Oura-purjeveneessä oli vain kaksi mastoa. Kolmannen eli keskimmäisen joutui Salin katkaisemaan kirveellä syysmyrskyssä Ahlaisten ulkopuolella”.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli vaikea elintarvikepula. Siitä johtuen Otto Kaipainen lähti vuonna 1917 Merikarvialle suolaamaan silakoita talvea varten. Eräät tuttavat pyysivät häntä suolaamaan myös heille. Porissa vakituisesti asuva Otto Kaipainen asui Krookan kalastajaperheissä, kun hän aloitti silakan syyssuolauksen. Hän asui ensin Vuorenpään fammun luona. Suolaus tapahtui Vuorenpään rantahuoneessa, joka sijaitsi jonkin matkan päässä Krookasta Kuneliin päin. Kun myöhemmin osoittautui, että muutkin porilaiset perheet halusivat suolasilakkaa talveksi, jatkoi isäni, kertoi Ville Kaipainen, suolaamista Stenmanin rantahuoneessa, joka sijaitsi Henrikssonin ja Arvid Salmen rantahuoneiden välissä. Tuolloin Kaipaisen perhe asui Lyyli ja Leander Björkroosin tuvassa. Sitten Kaipaiset muuttivat kalastaja Arvi Salmen huusholliin. Salmelta he muuttivat kalastaja Frans Oskar Vikbackan, s. 26.4.1846 ja hänen vaimonsa Edla Marjaana Sjöstrandin, s. 6.7.1854, luokse, missä oli melko suuri makuuhuone käytettävissä. Stenmanin luopuessa silakan suolaamisesta rakensi Otto Kaipainen Krookkaan edellisen suolaamon viereen oman suolaamonsa, missä hän suolasi silakoita toiseen maailmansotaan saakka.
Vuonna 1923 Otto Kaipainen osti Kouhilta kivikkoisen paljaan tontin keskeltä Krookkaa ja rakensi sinne oman suurehkon huvilan, jossa oli tilaa pitää hengellisiä kokouksia ja pyhäkoulua Krookan lapsille sunnuntaisin kello 12. Huvila sai nimen Kalliolinna. Otto Kaipaisella oli ajatuksena huvilassaan ”julistaa sanaa”.

Mäntyluoto sijaitsi niin kuin sanonta kuuluu:” Puolimatkan krouvissa”. Sinne tultiin Merikarvialta katetuilla moottoriveneillä. Niissä oli jo moottorit ja mm Intoa kuljettivat Virtapuron pojat. Matka sujui yleensä varmasti ilmoista riippumatta. Merikarvialta lähdettäessä pysähdyttiin yleensä Mäntyluodossa, usein suolalaivan kyljelle. Sitä kautta nostettiin matkustajat laiturille. Loppumatka Poriin tultiin henkilöjunalla.

Linja-autoliikenne kehittyi vähitellen. Sen toiminnassakin oli omat vaikeutensa. Pari kertaa vuodessa jäät veivät huonossa kunnossa oleva Porin ponttoonisillan, joka ankkuroitiin puuvillatehtaan rantaan. Porin kaupunginpuoleisella rannalla turvauduttiin paksuihin lankkuihin, joita myöden yritettiin ponttonisillalle. Kastuivat siinä koululaistenkin housut, kun yrittivät päästä yli rikkoutuneen jään. Pahimmalla aikaa Porin kaupungin hinaaja ”Porin Karhu” avusti pohjoispuolelle pyrkijöitä. Linja-autoliikenne alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vihtori Ojala oli Saksan ylijäämävarastosta ostanut Mercedes Benz-kuorma-auton. Siihen asennettiin sateen varalta kuomu, jossa oli kuttaperkkaikkunat. Istuimet olivat paksua lankkua. Ulkopuolelta kiivettiin lavalle tikapuita pitkin. Lähtö tapahtui kauppakoulun pihasta Matkustajakoti Wanha-Rauhalan edestä. Matkustajakotia piti rouva Fagerholm. Myöhemmin lähtöpaikka siirtyi Isolinnankadulle, jolloin lähtöpaikalle tuli muitakin maakuntaliikenteeseen ryhtyviä ”Linja-autoja”. Matka Krookkaan kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Siihen kuului aina pysähdys Tuorilassa, jossa poikettiin Wihtori Ojalan veljen, Heikin kaupassa, ostamassa tuliaisiksi pussillinen anis karamellejä. Loppumatkalla oli joskus jännittäviä tilanteita, kun autoon tottumattomat hevoset pelkäsivät ja riehaantuivat. Jännittävää oli, kun pelättiin, meneekö auto pappilan ohitettuaan kuohuvaan Merikarviajokeen vai pitävätkö jarrut. Päätepiste automatkalle oli Satakunnan osuuskaupan piha, josta matka Poriin yleensä myös alkoi.

Suolaaminen tapahtui Vuorenpään rantahuoneessa jonkin matkaa Krookasta kuneliin päin. Sodan loputtua elintarvikepula jatkui ja Kaipainen jatkoi suolaamista Stenmanin kanssa sitä varten rakennetussa rantahuoneessa kalastaja Salmen ja Henriksonin rantahuoneiden välille rakennetussa rantahuoneessa. Stenmanin luopuessa suolaustoiminnasta rakensi Kaipainen edellisten rantahuoneiden viereen oman rantahuoneen. Kaipainen asui aluksi kalastajien kesävieraana, mutta rakensi vuonna 1923 Kouhilta ostamalleen kivikkoiselle paljaalle tontille kesäasunnon, joka siinä mäellä on vieläkin koivujen ympäröimänä. Lisäajatuksena oli sanan julistus. Sen vuoksi rakennettiin kesäasunnolle myös melko suuri ”Sali”. Se toimi sitten vuoteen 1950 pyhäkoulun kokoontumispaikkana sunnuntaisin kello 12.00. Pyhäkoulua kutsuttiin myös ”Kaipaisen kirkoksi”. Lapset kerääntyivät ulkopuolelle vähän ennen kello 12 ja heidät kutsuttiin sisälle tasan kello 12. Tilaisuus kesti vähän vaille puoli tuntia. Asiaan kuului, että kerran kesässä valokuvaaja Aini Jumppi otti osanottajista ryhmäkuvan, jonka sai muistoksi viedä kotiinsa.

Lapset olivat puetut parhaisiin kesäpyhävaatteisiin. Tytöillä oli päällänsä puhtaat kesäleningit ja tukat olivat siististi kammatut. Pojilla oli usein senaikainen muodissa oleva sinivalkoraitainen trikoopaita. Ikäjakauma oli 3-10 vuotta. Salissa oli yksinkertaiset puupenkit, jotka aina nostettiin paikoilleen. Pienemmät lapset istuivat yleensä etupenkeillä. Pojat hakeutuivat takapenkeille. Apteekkari Huhtisen rouvalla oli tapana toisinaan tuoda pienemmät lapsensa pyhäkouluun Huhtisen Ford-mallisella avoautolla. Rouva Huhtiselle tarjoutui istumapaikka salin pehmustetussa sohvassa. Tilaisuus alkoi yhteislaululla, jonka Kaipainen valitsi harpunsävelistä ja säesti laulua harmonilla. Laulu meni hämmästyttävän hyvin, koska Kaipainen lauloi itse mukana. Sitten seurasi lyhyt rukous. Päivän teksti muodostui sen mukaan, mikä suurista painetuista raamatunaiheisista värikuvista käännettiin kulloinkin esiin. Saarna kesti keskimäärin 10 - 15 minuuttia. Sen jälkeen alkoivat takapenkillä istuvat tulla vähitellen levottomiksi. Kysymyksessä oli silloin yleensä samat pojat, joille puolen tunnin hiljaa istuminen olisi kokemuksen mukaan ollut jo liikaa. Seurasi jälleen yhteislaulua. Hyvin pian kävi niin, että lapset oppivat laulujen sanat ja sävelen ulkoa, jonka vuoksi he saivat valita haluamansa laulun, jonka numeron he varmuudella muistivat.
Laulut olivat alun perin paljolti merihenkisiä lasten sydämiin käyviä.


Wille Kaipainen mielellään kertoi meille merikarvialaisille näkemyksiään Krookasta ja Ourasta sekä kaikesta siltä väliltä. Hänet valittiin Merikarvia seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja siinä ominaisuudessa hän muisteli Merikarvialla kokemaansa. Hän kertoi, että maanmittari J. Abbderin vuonna 1686 piirtämä kartta Merikarviasta ja Ourasta saatiin, kun tarvittavat mittaukset suoritettiin jään päältä. Kaipainen hankki asian selvittämiseksi oikein valokuvajäljennöksen Ruotsin sota-arkistosta. Hän myös pohdiskeli, onko niin, että merikarvialainen käy Ourassa vain silloin, kun hän pääsee sinne jonkun kyydissä vai uskaltaako hän mennä sinne ihan yksin. Sitä pohtiessaan Kaipaisellakin alkoi olla ikää ja kankeutta sen verran, että paattiin pääsy alkoi olla vaikeata. Kaipainen oli oikeassa, sillä tänäänkin vielä on monta sellaista merikarvialaista, jotka eivät koskaan ole käyneet Ouran saaristossa, koska pelätään kiviä ja merenkäyntiä. Ennen vanhaan Ouran kävijän oli opeteltava omat reittinsä, sillä kiviä kyllä löytyy, sekä vedenpäällisiä että pinnan alla olevia. Oura oopperassa kirjailijamme Arvo Salo puhuu voimallisesti seuraavasti: ” Perkele! Järkäle! Siinä se on Oura! Siinä on Kari-Pirun kivenkova koura…Kun on järkäleitä perkeleitä joka paikas ja joka rakoon myrsky pyrkii”…

Jokainen täällä tietää, että Merikarvia on Euroopan toiseksi kivisin pitäjä, Tuupovaara taitaa olla vielä kivisempi, joka tapauksessa jossain Itä—Suomessa on meitä kivisempi kunta…

Ouran nimen alkuperästä nousee aika ajoin keskustelua, johon Wille Kaipainenkin otti osaa. Jo rovasti Hemanin ja Merikarvian historian kirjoittajan Martti Santavuoren mielipiteen mukaan Oura nimeä ei voi johtaa sanasta Skarvörarna. Skarv tosin on merimetson ruotsinkielinen nimi, mutta tuo ö-pääte ei sovi kuvaan, koska saaret ovat olleet veden alla ja tulleet vasta myöhemmin esille.
Merikarvia-seuran kesällä 2019 pidetyssä kokouksessa ruotsalainen tietokirjailija Stellan Waldenström esitteli hienon kirjansa, jossa hän kertoo merikarvialaisista ruotsinkielisistä paikannimistä, jotka valaiset tätä ja monta muuta asiaa hyvin ja tietoviisaasti.

Aika ajoin nousee myös keskusteluun Merikarvia nimen alkuperä.
Tämän kirjoittajaa puhuttaa edelleen Karva sanasta lähtenyt ajatus, että Merikarvasta kunnan nimi juontuu: Sastamalalaisten, Karkun seudulta lähteneet erätiet johtivat sikäläisiä metsästämään täältä meren rannalta karhuja, susia ja muuta arvokasta metsänriistaa eli karvoja. Karkusta löytyi Karva-niminen talokin.

Samoin usein keskustellaan Krookka nimen alkuperästä. Monia puhuttelee täällä nimen alkuperän juontavan Krookan variksista, jotka seuratessaan hevosten vetämää täynnä silakkaa olevaa rekeä satamasta maakuntaan viestittivät varikset ja kajauttivat Krook, krook ja krook”
Maisteri Juhani Mellanoura mieluusti asiasta puhuttaessa ruotsinkielisiin sanoihin viitaten, että Krookan lähiympäristö näyttää ilmasta katsottaessa koukun näköiseltä. Tätäkin parempi selitys lähtee alueen salakapakoista. Mutta keskustelu asian tiimoilta jatkuu edelleen. Itse en ole saanut tietää, missä tallainen salakapakka Krookassa olisi ollut, mutta jos sinä tiedät, niin kerro ihmeessä.

Toki pontikkaa ja laivaviinaan sataman lautakarkkojen välissä juotiin reippaasti ja korttipeliä pelattiin, jonkin verran rähistiinkin, niin että kunnanvaltuusto joutui perustamaa kolmannen poliisinviran Krookkaan tilannetta rauhoittamaan.


Mutta palataan jutun päähenkilöön: Kaipainen kertoo, että rääkimereen eli silakanpyyntiin Krookanlahdelta mentiin periaatteessa kahta reittiä. Pohjanpuolelle ajettiin Truutinkarien etelä- ja länsipuolelta Mustapääkiven ja Ratilaakan kautta Mestariin, josta Myllyn kautta Stakkiin. Eteläpuolelle ajettiin Värkin kautta ja Grääskruntin pohjoispuolelta ja siitä Pookikarin ja Luotsituvan välistä rääkimereen. Peippulaiset ajoivat Mikonkadun ja Kaddien kautta Pookikarin vierestä rääkimereen. Vieläköhän näitä käytetään tänään, kun silakanpyynti on nykyään paljon vähätoimisennpaa kuin Kaipaisen aikaan.

Ville Kaipainen muisteli keskikesän kylmiä säitä miettiessään Arvo Lehtosen arviota Ouran kylmistä päivistä: ”Ei Ouraan ennen juhannusta kannata mennä. Siellä on siihen saakka kylmä!” Tosiaan joskus ennen juhannusta saattoi Lööpperin pohjoispuolen kallionkoloissa olla vielä lunta. Kuitenkin kesäkuun alku antaa jo viitteitä kesästä. Silloin jo koirashaahkat ovat kerääntymässä ulkomerelle ja muodostavat valkoisenkirjavat runsaat parvensa ulkokarien tienoille. Kyllä luonto tietää, koska on lähdettävä, tuumasi Kaipainen. Hän tiesi kertoa, että Ratilaaka on viimeinen maamerkki Truutinkarin länsipuolella, kun edessä on Viitameri. Tynnyrikarin lastauspaikalla moottorilaiva Wasa oli viimeinen siinä lastattu laiva. Mielenkiintoisaa minusta on, että Tynnyrikaria täällä kutsutaan Merikarvian sataman ulkosatamaksi ja Krookanlahtea Merikarvian sisäsatamaksi.

Ville Kaipainen tuli Merikarvialle kesiään viettämään vuodesta 1924 lähtien ensin isänsä Otto Kaipaisen rakentamaan kesähuvilaan. Hän halusi hankkia itselleen ja perheelleen oman kesänviettopaikan. Se toteutui, kun kanttori Reino Rannikon kanssa tuli puhetta huutokauppa-
ilmoituksesta Satakunnan Kansassa. ”On komia paikka lähellä jokisuuta, vähän matkaa Karhusaaresta. Iso luoto, josta osan omistaa maanmittari Tuure Napoleon Lindström. Tietä sinne ei ole. Apteekkari Lindemanilla on huvila eteläkärjessä ja hän kulkee sinne pyöräänsä taluttaen lankkuja pitkin yli kapean kaivetun uoman. Lähitaloon, Metsäniemeen on tie.”

Ville Kaipainen kertoo eläväisesti, miten hän ajoi ”Vireellä” Mellanouran suntin kautta Karhusaareen, naapuriin Aune ja Heikki Metsäniemen taloon. Kaipainen halusi tietää: ”Missä täällä on myytävänä Itäranta-niminen tila?”
Kaipaisella oli tapana tehdä Konepaja-Lehtosen, Peltolan ja Haanpään Viljamin kanssa kahdella moottoripaatilla Höökin luo sunnuntairetken. Haanpään Viljamilla oli paatissaan pieni Wikström-moottori, joka joskus teki välillä topin. Lehtosen paatissa oli kuulamoottori, joka teki rysäyksiä. Se hiljennettiin niin, että vahvalla lankulla painettiin vauhtipyörää hiljaisemmaksi.

Hööki, kuten kaikki muutkin merikarvialaiset veneenomistajat, oli ylpeä paatistaan. ja esitteli mielellään sitä vierailleen. Vene ei vuotanut. ”Kun juhannuksena panen sokerisantapussin fööriin, niin Mikkelinä se vielä on kuiva.” Veneillessään kaverina Höökillä oli poikansa, joka piti perää, kun Krookkaan seilattiin. Höökillä oli komea, suurenpuoleinen nenä eli klyyvari. Hööki sai huomautuksen pojaltaan:” Käännäs hiukan sivummalle tuota nenääs, että paremmin näen kirkontornin”. Siihen Hööki:” Kuuleks poika. Kun tullaan Krookkaan, niin mä näytän sulle kirkon!
Hööki asui harmaassa mökissään kalliolla juuri Kaipaisen rantahuoneen yläpuolella. Kaipaisen rantahuone sijaitsi Jussin Pajan alapuolella rantaviivalla.

Nykyään, sanoi Kaipainen, on hyvin yksinkertaista omalla moottorilla tehdä ouramatkoja, kun reitit ovat merkityt suurilla näkyvillä vihreillä ja punaisilla reimareilla. Niitä seuraamalla pääsee luotsituvalle tai Ensio Vären omistamaan Stakkiin saakka. Stakin reitti erkanee luotsituvan reitistä pohjoiseen vähän ennen Värkkiä. Ennen Värkkiä haarautui jo ennen vanhaan reimattu reitti Porin suuntaan. Paikkaa kutsuttiin Porin portiksi. Millään pienellä seilipaatilla ei yleensä Mäntyluotoon tai Reposaarelle uskallettu lähteä. Tiedossa oli, että sopivalla luodetuulella voi lähteä etelään ja suuntana käytettiin linjaa Luotsitupa- Pooki, jolloin tullaan Fädikarin reimarille. Siitä ei ole pitkä matka Iso-Enskeriin.

Kaipainen kertoo värikkäästi ja yksityiskohtaisesti, miten hänestä tuli Laaveeluodon isäntä: ”Oli siis 13.6.1955, kun ajoimme ”Vireellä” Laveeluotoon. Kiinnitimme paatin leppään kuten saaressa asunut luotsi Östermankin oli kuulemma aina niin tehnyt. Paikalla oli runsaasti huutokauppaväkeä. Ehdimme sopivasti ajoissa, asetuimme istumaan rinteeseen talon yläpuolelle. Vanhempi konstaapeli Eero Väkinen toimi huutokaupan meklarina. Hän selosti, että kyseessä on kuolinpesän vapaaehtoinen huutokauppa, jossa myydään Itäranta, RN:o 1:27- niminen tila perikunnan hyväksi. Tila on 3,5ha. Tiesin, että kyseessä oli luotsi Yrjö Ilmari Leutosen koti- eli syntymäpaikka. ”Olen hankkinut itselleni jo paikan tuolta Kaaliahteen varrelta, jonka vuoksi en huuda, mutta huuda sinä, kertoi paikalla ollut Yrjö Leutonen Ville Kaipaiselle. Yrjö jatkoi: ” En usko, että kukaan perikunnasta on huutoasi vastaan.” Paikalla oli myös Paavo Östermanin poika tuleva kirurgi ja ortopedi Kalevi Österman, uudenuutukainen saman kevään ylioppilaslakki päässään”.

Huutokaupan jälkeen Ville Kaipainen totesi olevansa kesäpaikan omistaja. Tämä paikka on edelleen Kaipaisen suvun hallussa, jossa nyt edesmenneen Villen vaimo Oulussa asuva Kaarina Kaipainen viettää kesiään. Tänään hänkin on jo edesmennyt. Suvun Krookan huvilan omistaa tytär Riitta Moilanen.

Kauppakirjan allekirjoitus tapahtui 22.6.1955 poliisikonstaapeli Eero Väkisen luona Aleksanteri Elon entisessä talossa Kulosaaren taloa vastapäätä Krookassa. Paikalla oli nimismies Eero Koivisto julkisena kaupanvahvistajana. Kaupanvahvistajan kutsumana todistajana oli saapuvilla Eero Väkinen.

Vuosien varrella työntäyteisen talven jälkeen Ville Kaipainen aina palasi Laaveen rannoille, sanoen itselleen: ”Päiväkin tarhoissasi on enemmän kuin tuhat muualla?” Kun muut lähtivät ulkomaille, Ville lähti Oulusta Merikarvialle.

Villen tytär Riitta Moilanen omistaa nykyisin miehensä Karin kanssa Kalliolinnan. Hän on siis jo kolmannen polven kesäkaipaisia. Riitta on kuvaamataidon erikoisluokan opettaja ja harrastaa vapaa-aikanaankin maalausta. Hänellä oli kunnanvirastossa näyttely 29.6.1998. Merikarvian maisemat on hänen toimestaan tallennettu useissa maalauksissa. ” Krookan äänet ja tuoksut ovat Riitalle tuttuja jo lapsuudesta: Paatit lähtevät varhain aamusella puksuttamaan Ouraan, Kouhin sahan työn äänet ja lautatarhan puun tuoksu tarttui nenään. Ja kohta jo Salmin Suoma alkoi pitää jöötä Krookan lapsille. Ja kaiken Krookan toiminnan keskus oli Sevion Heimon kauppa”.

Vuoden 1930 paikkeilla Ville Kaipainen näki sattumalta Krookan Kalliolinnan kesähuvilan vinttikamarin ikkunasta ulos katsoessaan, Luomasen ja Jokisalon Göstan eli Jestan rantahuoneiden välissä liikkuvan miehen pään. Kulkijan pää ulottui Luomasen rantahuoneen räystään yläpuolelle. Näky oli sen verran outo, että Ville heti juoksi katsomaan tuota outoa ilmiötä. Kulkija oli Väinö Myllyrinne. Valkamassa oli rääkipaatti varustautumassa silakanpyyntiin. Verkot olivat jo paatissa ja krampikiviä ladottiin laiturilta paattiin. Joukkoon nostettiin joitakin suurempiakin ilmeisesti ankkurikiviksi tarkoitettuja. Paatissa oli tuo suuri mies, joka yhdellä kädellä nosti näitä suurempia puustikiviä eli likareita, joiden nostamiseen tavallisen kokoiset miehet tarvitsivat kaksi kättä. Jotain siinä veulattiin ison miehen suurista käsistä. Mukana tuossa puuhassa oli ”jättiläisen” normaalikokoinen veli.

Myöhemmin Villen istuessa Krookassa Ojalan autossa tuli Brandista päin polkupyörällä ajaen Myllyrinne. Hän pani pyöränsä Kansan kaupan seinustalle ja tuli autoon. Hän istahti oikeanpuoleiselle etupenkille Kaipaisen eteen. Myllyrinteen pyörässä oli harmahtavat matalapainerenkaat. Ohjaustanko oli pidennetty. Samoin satula oli nostettu äärimmäiseen yläasentoon. Siinä Kansan seinustalla oli pyörällä hyvä, varma säilytyspaikka. Kukaan ei sitä kähveltänyt ja sillä oli Suomen pisimmän miehen hyvä taas illalla ajella mummon mökille.
Myllyrinne oli 248cm pituinen ja painoi noin 175kiloa.

Merikarvia-Siikainen lehti Nro 24/ 17.6.1942 tiesi kertoa, että miina-asentaja Väinö Johannes Myllyrinne ja sairaanhoitaja Tyyra Alma-Liisa Puistonen ovat kuulutetut avioliittoon.

Myllyrinne on taas ajankohtainen, kun hänestä ollaan tekemässä laajempaa tutkimusta, jopa elokuvaa erään elokuvantekijän toimesta. Hän on Järvenpäästä oleva Jani Peltonen, jani.peltonen1@gmail.com
Jos sinulla olisi kaitafilmejä tai valokuvia tai merikarvialaismuistoja Väinöstä, niin ota yhteyttä Jani Peltoseen, puh.040-7158271 tai matkaa edelleen tekevään Lauri Hakosaloon.

Merikarvian kirjastossa pidettiin Myllyrinteen muisteluhetki, kun Lauri Hakosalo haki Järvenpään taidemuseosta Väinö Myllyrinnettä kuvaama vahanukke. Myöhemmin Perinnemuseoon paikkakunnan reserviupseerien järjestö teki toisen Myllyrinteen vahanuken, jota nyt voi ihailla, kuten kuuluukin tehdä, Merikarvialla.

Päivitetty 13.3.2020 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä