Perinnetarinoita ja runoja
Köörtilän perinnetaulu kertoo kylän ja sataman historiaa
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
» Pärske, Popoffit tulivat Uhtualta Merikarvialle. Kumpikin rakensi ydinkeskustaan upeat kauppatalot.
» Pärske, 200-vuotias Ala-Knuussin sukutila
» Pärske, Anna-Liisa Hakosalo
» Pärske, Juhannusaatto luodossa, kirjoittanut Akseli Tiera
» Pärske, Ylikylän uusi koulu
» Pärske, Kunnallismies K.V. Lehtojoen kirjoittama hieno historiallinen kuvaus:
» Pärske, Sastamalasta hiukkasen
» Pärske, Unissasaarnaaja Anna Rogel
» Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!
» Pärske, kaikessa sitä ollaan
» Pärske, J.O. Rikalainen oli yksi oman aikansa vaikutusvaltaisista merikarvialaisista.
» Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901
» Pärske, Apteekkari August Huhtinen oli oman aikansa merkittävä merikarvialainen.
» Pärske, Ollinmäki
» Pärske, Merikarvian kivimiehistä
» Pärske, Pauli Riihivaara muisteli 2.1.1983 partiotaivaltaan
» Pärske, Lauttijärven Lukko (LaLu)
» Pärske, ALAKYLÄN SÄHKÖTEHDAS
» Pärske, Myllykallion Pentin urheilumuistelot 1945-49
» Pärske, FM Olli A. Laurila: Sukuni tarina
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1970
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1969
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1967
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1966
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1963
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1962
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1960 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1959
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1958
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1957
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1956
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1955
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1954
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1953
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1952
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti, vuosi 1951
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1950 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1949
» Pärske. Kunnallislehti 1947
» Pärske, Merikarvia kokoomushistoriaa
» Pärske, Lauttijärven kansakoulu
» Pärske, Alakylän nuorisoseura
» Pärske, Lauri ja Urho Salmen omakotitaloista
» Pärske, Honkajärven koulu
» Pärske, Kouhin sahasuku
» Pärske, Merikarvia-seuran ruotsalaisuusilta 9.12.2015
» Pärske, J.A. Salmen saha Mangsvassalla
» Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa
» Pärske, Arvo Lehtosen konepaja ja Jussin paja toivat Krookkaan uudenlaista yritystoimintaa
» Pärske, Jukolan saha
» Pärske, Tapion saha
» Pärske, Kasalan kansakouluista
» Pärske, Kasalan suomenkielinen kansakoulu
» Pärske, Ouran Pojat 19.3.1945-
» Pärske, Lammelan koulun historia
» Pärske, Merikarvian työväentaloista
» Pärske, Lankosken kansakoulu
» Pärske, Köörtilän kansakoulu
» Pärske, Kräni, Krookka ja Kuneli
» Pärske, Dernjatinin savustamo
» Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus
» Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti
» Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
» Pärske, Merikarvian satama
» Pärske, Yhteiskoulu saa ensimmäisen koulun sisällä toimivan urheiluseuran
» Pärske, Lauri Hakosalo kertoo Merikarvia-Siikainen paikallislehden sisällöstä
» Pärske, Sataman kansakoulu
» Pärske, Matilda Roslin-Kalliola
» Pärske, Akseli Hakosalon puhe
» Pärske: Puheeni Mieslaulajaintalolla vuonna 2006, kun Merikarvian Into juhli 110 vuottaan
Mikko Järvenpää muistelee...
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
Perinnetarinoita ja runoja > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus

Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus

Lauri Hakosalo

Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus

Krookassa sattui aikoinaan vakava tuhopoltto, jossa muutamat henkilöt toimivat ripeän
ansiokkaasti. He olivat Arvo Lindfors, joka sittemmin tunnettiin nimellä Liutala, hän oli oman
aikani mainion monipuolisen urheilijan Kalevi Liutalan isä ja Eino Laine, joiden ripein toimin
asunnossa olevat lapset saatiin pelastettua palavasta talosta. Arvo toimi laivurina ja sittemmin
konemestarina isojen vesien laivoilla
Osuusliike Kansa toimi pitkään aivan Krookan keskiössä. Nykyisin talon omistavat Alpo ja Hilkka
Honkavesi, jotka ovat tyylikkäällä tavalla entisöineet kulttuurihistoriallisestikin arvokkaan
kauppatalon. Honkaveden perhe oli muuten Alakylän Kansan myymälänhoitajina jonkin aikaa.
Kansan kaupassa toimi vuosina 1954-1972 myymälänhoitajana Pentti Tähtinen. Pentti oli
ansioitunut ja pidetty kauppias, joka muisteli töitä tehdyn siellä kovasti. Ei edes lomiakaan oikein
ehditty pitää. Apuna Tähtisellä oli liikkeessä ainakin Eino Peltomäen tytär Kaisu ja kalastaja
Venhon tytär. Kansalla oli Merikarvialla kaikkiaan viisi myymälää. Kauko Nyroos oli jonkin aikaa
Alakylän kaupassa myymälänhoitajana, samoin Simo Nyroos. Pentti muistaa hyvin, kuinka Reuhu
Emppu, toisinaan myös Rehu Empuksi kutsuttu kävi kaupassa ostoksilla. Kaupassa otettiin vastaan
vakioveikkauskuponkeja ja sitten loppuaikana myös lottokuponkeja. Kauppa oli sekatavarakauppa,
jossa myytiin mm hauta- ja kolitervaa kalastajille sekä bensaa tynnyreistä. OTK:n savustamo ei
enää Pentin aikana toiminut, mutta se oli varastona ja siellä ostettiin Porin Kansan liikkeita varten
mm merikarvialaista lohta. Sitä meni Porin ”Kansankulmaan” ei Itäpuistoon.
OTK:n Savustamo myytiin lehti-ilmoituksella: ”Myytävänä Merikarvian satamassa omalla tontilla
oleva lautarakenteinen kaksikerroksinen suolaamorakennus 34x10 m. Rakennuksessa on silakan
savustusosasto uuneineen ja betoninen jääsäiliö. Suolaamon päässä on merenpäälle rakennettu
katollinen laivalaituri 10x10 m. Hyvälle yrittäjälle tulevaisuuden paikka. Hintatarjoukset pyydetään
jättämään suoraan myyjälle. Osuusliike Kansa.
Kansan Sataman kauppa myytiin sittemmin OTK:n suolaamonhoitaja Toivo Kuusiselle.
Sataman vanhin ja historiallisesti merkittävä kauppapaikka Krookassa oli D.E. Snellmanin
kauppaliike. David Evertin poika Heimo Snellman suomensi sukunimensä vuonna 1935 Sevioksi,
josta lähtien kauppaa kutsuttiin minun paremmin tuntemaksi Sevion kaupaksi. Kauppaliike toimi
Krookan ytimessä jo 1900 alussa. Merikarvialla kaupan perustaminen tuli vuonna 1870 riippumaan
kuntakokouksen lausunnosta. Näin kertovat kuntakokousten pöytäkirjat ja Ismo Heervän tutkimus
vuodelta 1974. Heervä teki tuolloin Turun yliopiston kylätutkimusta aiheenaan Merikarvian
kirkonkylän taloudellinen kehitys vuosina 1860- 1940, kannattaa tutustua teokseen. Vanhimmat
kaupat Ylikylässä ovat vuodelta 1870. Silloin kaupat olivat maakauppias Johan Norrgårdilla ja
kauppias Orellilla. Kaksi vuotta näitä myöhemmin aloitti kristiinankaupunkilainen kauppias
Herman West Ylikylässä.
Mielenkiintoisasti kertoi Pertti Vähätalo, että heidän sukunimensä oli alkuaan myös West ennen
kuin otettiin heidän sukunimekseen Vähätalo. Hänkään ei vielä osannut sanoa oliko mainitsemani
West jotain sukua hänelle.
Maakauppias Gustafssonilla lienee ollut kauppa samoihin aikoihin, koska hän kuntapöytäkirjojen
mukaan vastusti Westin kaupan tuloa tänne.

Sittemmin Erkki Merilahti jatkoi kaupanpitoa Sevion mäellä. Hänen omistamaansa kauppaan
sijoittui alkukeväällä 1995 porilainen yrittäjä Jarkko Itäjärvi pitämään Elintarvikekioski
Satamapuotia. Tämän liikkeen pääartikkeli oli kala eri muodossaan. Siikaa, silakkaa, lohta ja
kirjolohta ainakin löytyi sekä tuoreena että savustettuna. Ahventa ja kampelaakin oli myynnissä.
Tänään kauppakeskuksen omistaa Aimo Tuomisto.
Vuonna 1877 jo toisen kerran yritettiin Krookasta tehdä kauppala, jota perusteltiin mm kaupan
voimakkaalla kasvulla ja sataman monipuolisella liikenteellä ja sen vilkkaudella. Merikarvian
taksoitusluettelot alkavat vuodelta 1904 ja ne osoittavat, että Ylikylässä oli tuolloin 12 kauppaa.
Sevion laiturialue on aina ollut merkittävä kokoontumispaikka, jonne monenlaiset veneet tulivat:
yksi- ja kaksimastoiset seilipaatit, rääkipaatit, proomut, purjealukset ja vuodesta 1920 alkaen
moottoriveneet tulivat Krookkaan.
Takaisin Krookkaan tultiin samoja reittejä kuin menomatkalla. Kun luotsi Frans Östermanilta
kysyttiin, ”millai täältä Krookkaan mennään”, oli vastaus selvä: ”Päin kirkontornia, kiviä ja kareja
väistetään!”
Matkustaminen Merikarvialle ei ollut aivan yksinkertaista Ville Kaipaisen isän Oton aikana. Ville
kertoi, että ”minua vanhempi veljeni yleensä ajoi polkupyörällä Porista Krookkaan”. Tavarakuljetus
Porista tapahtui moottoriveneillä tai vaihtoehtoisesti laivuri Aleksanteri Salinin kolmimastoisella
täkäätyllä purjeveneellä. Apumiehenä Salinilla oli poikansa Albin. Maakuljetus Porin jokirantaan
tapahtui keveillä työnnettävillä kärryillä. Ville Kaipainen kertoi Saliinista ja hänen pojastaan
Albinista seuraavan tarinan: ”Vallan merkittävän matkan veneellään teki Salin poikansa Albinin
kanssa Helsinkiin Kirurgiseen sairaalaan. Siellä Albin tutkittiin ja annettiin lopullinen tuomio: ”Ei
voida tehdä mitään”. Purjehtikaa takaisin Merikarvialle. Niin päättyi Albinin vaellus tässä murheen
laaksossa. Salin valmisti metallisen hautaristin Albinille ja siihen oli metallikirjaimin präntätty ”Ja
kaikki tuska loppui”. Se on hautausmaan hoitajien toimesta myöhemmin hävitetty. Mahasyöpähän
se Albinilla oli”. Aleksanteri Salinilla oli Ourassa ”pieni sauna” Tulirauta-nimisessä karissa.
Salinilla oli sinne mennessään tapana toistaa äänekkäästi: ”Tuli, tuli, tuli”. Salinin Oura-
purjeveneessä oli vain kaksi mastoa. Kolmannen eli keskimmäisen joutui Salin katkaisemaan
kirveellä syysmyrskyssä Ahlaisten ulkopuolella”.
Ensimmäisen maailmansodan aikana oli vaikea elintarvikepula. Siitä johtuen Otto Kaipainen lähti
vuonna 1917 Merikarvialle suolaamaan silakoita talvea varten. Eräät tuttavat pyysivät häntä
suolaamaan myös heille. Porissa vakituisesti asuva Otto Kaipainen asui Krookan kalastajaperheissä,
kun hän aloitti silakan syyssuolauksen. Hän asui ensin Vuorenpään fammun luona. Suolaus tapahtui
Vuorenpään rantahuoneessa, joka sijaitsi jonkin matkan päässä Krookasta Kuneliin päin. Kun
myöhemmin osoittautui, että muutkin porilaiset perheet halusivat suolasilakkaa talveksi, jatkoi
isäni, kertoi Ville Kaipainen, suolaamista Stenmanin rantahuoneessa, joka sijaitsi Henrikssonin ja
Arvid Salmen rantahuoneiden välissä. Tuolloin Kaipaisen perhe asui Lyyli ja Leander Björkroosin
tuvassa. Sitten Kaipaiset muuttivat kalastaja Arvi Salmen huusholliin. Salmelta he muuttivat
kalastaja Frans Oskar Vikbackan, s. 26.4.1846 ja hänen vaimonsa Edla Marjaana Sjöstrandin, s.
6.7.1854, luokse, missä oli melko suuri makuuhuone käytettävissä. Stenmanin luopuessa silakan
suolaamisesta rakensi Otto Kaipainen Krookkaan edellisen suolaamon viereen oman suolaamonsa,
missä hän suolasi silakoita toiseen maailmansotaan saakka.
Vuonna 1923 Otto Kaipainen osti Kouhilta kivikkoisen paljaan tontin keskeltä Krookkaa ja rakensi
sinne oman suurehkon huvilan, jossa oli tilaa pitää hengellisiä kokouksia ja pyhäkoulua Krookan
lapsille sunnuntaisin kello 12. Huvila sai nimen Kalliolinna. Otto Kaipaisella oli ajatuksena
huvilassaan ”julistaa sanaa”.

Mäntyluoto sijaitsi niin kuin sanonta kuuluu:” Puolimatkan krouvissa”. Sinne tultiin Merikarvialta
katetuilla moottoriveneillä. Niissä oli jo moottorit ja mm Intoa kuljettivat Virtapuron pojat. Matka
sujui yleensä varmasti ilmoista riippumatta. Merikarvialta lähdettäessä pysähdyttiin yleensä
Mäntyluodossa, usein suolalaivan kyljelle. Sitä kautta nostettiin matkustajat laiturille. Loppumatka
Poriin tultiin henkilöjunalla.
Linja-autoliikenne kehittyi vähitellen. Sen toiminnassakin oli omat vaikeutensa. Pari kertaa
vuodessa jäät veivät huonossa kunnossa oleva Porin ponttoonisillan, joka ankkuroitiin
puuvillatehtaan rantaan. Porin kaupunginpuoleisella rannalla turvauduttiin paksuihin lankkuihin,
joita myöden yritettiin ponttonisillalle. Kastuivat siinä koululaistenkin housut, kun yrittivät päästä
yli rikkoutuneen jään. Pahimmalla aikaa Porin kaupungin hinaaja ”Porin Karhu” avusti
pohjoispuolelle pyrkijöitä. Linja-autoliikenne alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vihtori
Ojala oli Saksan ylijäämävarastosta ostanut Mercedes Benz-kuorma-auton. Siihen asennettiin sateen
varalta kuomu, jossa oli kuttaperkkaikkunat. Istuimet olivat paksua lankkua. Ulkopuolelta kiivettiin
lavalle tikapuita pitkin. Lähtö tapahtui kauppakoulun pihasta Matkustajakoti Wanha-Rauhalan
edestä. Matkustajakotia piti rouva Fagerholm. Myöhemmin lähtöpaikka siirtyi Isolinnankadulle,
jolloin lähtöpaikalle tuli muitakin maakuntaliikenteeseen ryhtyviä ”Linja-autoja”. Matka Krookkaan
kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Siihen kuului aina pysähdys Tuorilassa, jossa poikettiin Wihtori
Ojalan veljen, Heikin kaupassa, ostamassa tuliaisiksi pussillinen anis karamellejä. Loppumatkalla
oli joskus jännittäviä tilanteita, kun autoon tottumattomat hevoset pelkäsivät ja riehaantuivat.
Jännittävää oli, kun pelättiin, meneekö auto pappilan ohitettuaan kuohuvaan Merikarviajokeen vai
pitävätkö jarrut. Päätepiste automatkalle oli Satakunnan osuuskaupan piha, josta matka Poriin
yleensä myös alkoi.
Suolaaminen tapahtui Vuorenpään rantahuoneessa jonkin matkaa Krookasta kuneliin päin. Sodan
loputtua elintarvikepula jatkui ja Kaipainen jatkoi suolaamista Stenmanin kanssa sitä varten
rakennetussa rantahuoneessa kalastaja Salmen ja Henriksonin rantahuoneiden välille rakennetussa
rantahuoneessa. Stenmanin luopuessa suolaustoiminnasta rakensi Kaipainen edellisten
rantahuoneiden viereen oman rantahuoneen. Kaipainen asui aluksi kalastajien kesävieraana, mutta
rakensi vuonna 1923 Kouhilta ostamalleen kivikkoiselle paljaalle tontille kesäasunnon, joka siinä
mäellä on vieläkin koivujen ympäröimänä. Lisäajatuksena oli sanan julistus. Sen vuoksi
rakennettiin kesäasunnolle myös melko suuri ”Sali”. Se toimi sitten vuoteen 1950 pyhäkoulun
kokoontumispaikkana sunnuntaisin kello 12.00. Pyhäkoulua kutsuttiin myös ”Kaipaisen kirkoksi”.
Lapset kerääntyivät ulkopuolelle vähän ennen kello 12 ja heidät kutsuttiin sisälle tasan kello 12.
Tilaisuus kesti vähän vaille puoli tuntia. Asiaan kuului, että kerran kesässä valokuvaaja Aini Jumppi
otti osanottajista ryhmäkuvan, jonka sai muistoksi viedä kotiinsa.
Lapset olivat puetut parhaisiin kesäpyhävaatteisiin. Tytöillä oli päällänsä puhtaat kesäleningit ja
tukat olivat siististi kammatut. Pojilla oli usein senaikainen muodissa oleva sinivalkoraitainen
trikoopaita. Ikäjakauma oli 3-10 vuotta. Salissa oli yksinkertaiset puupenkit, jotka aina nostettiin
paikoilleen. Pienemmät lapset istuivat yleensä etupenkeillä. Pojat hakeutuivat takapenkeille.
Apteekkari Huhtisen rouvalla oli tapana toisinaan tuoda pienemmät lapsensa pyhäkouluun Huhtisen
Ford-mallisella avoautolla. Rouva Huhtiselle tarjoutui istumapaikka salin pehmustetussa sohvassa.
Tilaisuus alkoi yhteislaululla, jonka Kaipainen valitsi harpunsävelistä ja säesti laulua harmonilla.
Laulu meni hämmästyttävän hyvin, koska Kaipainen lauloi itse mukana. Sitten seurasi lyhyt rukous.
Päivän teksti muodostui sen mukaan, mikä suurista painetuista raamatunaiheisista värikuvista
käännettiin kulloinkin esiin. Saarna kesti keskimäärin 10 - 15 minuuttia. Sen jälkeen alkoivat
takapenkillä istuvat tulla vähitellen levottomiksi. Kysymyksessä oli silloin yleensä samat pojat,
joille puolen tunnin hiljaa istuminen olisi kokemuksen mukaan ollut jo liikaa. Seurasi jälleen

yhteislaulua. Hyvin pian kävi niin, että lapset oppivat laulujen sanat ja sävelen ulkoa, jonka vuoksi
he saivat valita haluamansa laulun, jonka numeron he varmuudella muistivat.
Laulut olivat alun perin paljolti merihenkisiä lasten sydämiin käyviä.
Toivo Kuusinen asui lähellä Krookan rantaa ja OTK:n suolaamoa. Hän oli OTK:n suolaamonhoitaja
ja arvostettu pitkäaikainen kunnallisvaikuttaja. Talo on nykyään jo purettu, mutta sen paikalle on
hänen poikansa eläkkeellä oleva merikapteeni Pentti Kuusinen rakentanut kesänviettopaikan..
Krookka vetää siis häntäkin nykyistä keskisuomalaista suvikrookkalaiseksi takaisin.
Erityisen tärkeä ostospaikka minun nuoruudessani oli Mauno Saarisen kioski, joka sijaitsi aivan
Krookan sataman risteyksessä. Siellä Mauno myi kaikkea mahdollista tuotetta.
Kouhin sahan korkeat ja komeat lautakarkot sijaitsivat nykyisen Krookan Helmen yläpuolella.
Dernjatinin savusto oli nykyisen Savugallerian tiloissa. Savustetut silakat rahdattiin helsinkiläisille.
Suvulla oli toinen savustamo Köörtilässä.
Osuusliike Kansan suolaamo, nykyinen Villiruusu ja Satakunnan Osuuskaupan Sataman kauppa ja
suolaamo sijaitsivat heti sen jälkeen, nykyisin Elias ja Sirkka Sannan savustamo.
Merimaan suolaamo, T:mi J. Merimaan omistamana sijaitsi näiden kahden suolaamon välissä.
J.O. Rikalaisen omistama ns. Brandin talo on yksi merkittävimmistä Krookan taloista ja sataman
vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Sittemmin talo siirtyi hänen tyttärelleen ja hänen puolisolleen
Lasse Järvenpäälle. Suvun viimeinen isäntä oli Touko Järvenpää. Nykyisin talon omistaa Jaakko
Luoma, tänään Strynin johtajia.
Brandia vastapäätä sijaitsi vielä Aino Merimaan kauppa, vieläkin hienonnäköisessä, mutta nyt jo
vähän huonokuntoisessa asuin- ja liiketalossa. Kaikkien hyvin tuntema rempseä kauppias oli pidetty
henkilö, jonka kohtalona oli kuolla ulkoisen väkivallan teon seurauksena. Talo siirtyi hänen
ottotyttärelleen, jonka poika Esa Koivumäki on osin kunnostanut taloa.
Merikarvian satama sai satamaoikeudet 19.4.1961 sisäasianministeriön päätöksellä, kun se vahvisti
kunnanvaltuuston 6.3.1961 hyväksymät satamajärjestyksen, satamamaksutaksan ja
liikennemaksutaksan. Samalla tuli vahvistetuksi Merikarvian sataman vesialue, joka käsitti
varsinaisen sisäsataman ja Tynnyrikarin lastauspaikan. Sisäsataman alue alkaa Jukolan niemen
luoteiskärjestä kiertäen Sillgrundin länsi- ja pohjoispuolelta Brändön lounaiskulmaan, edelleen
Brändön etelä- ja itärantaa kivisillalle, siitä tietä myöten mantereen puolelle, jatkuen satamalahden
itä-, etelä- ja länsirantaa Jukolan niemen kärkeen lähtökohtaansa. Sisäsatamana siis on koko
Krookanlahti Sillgrund mukaan luettuna.
Satamakapteenin virka julistettiin haettavaksi 25.4.1961. Satamakapteeniksi valittiin äänestyksen
jälkeen ahtaustyönjohtaja, metsäteknikko Martti Pietilä 10 hakijasta.
Vieraalle tuntuva nimi Kontion laiturin nimestä kirjoitti nimimerkki ”vanha merikarvialainen”
22.9.1960. Ehdotan, ettei tuota Kontion-nimeä, turkulaisen silakkaparoonin nimeä kotiutettaisi
merikarvialaisiin alueisiin, vaikka se tilapäisesti pienen ajan toimikin täällä Kontio&Kontio
nimisenä.

Nykyistä laituria ei edes silloin ollut. Satamalautakunta voisi antaa kullekin laiturille omat nimensä:
Pikinokka, Krakanokka, Varvimäki, Manulanmäki, Brändö ym.
”Virrasta vielä vähäsen, Kaipaisesta ei päivääkään” oli sanontatapa Krookassa, jossa professori
Wille Kaipaisen Otto-isä piti silakansuolaamoa. Virran silakansuolaamoon tulivat suolaajat jo
vähän aikaisemmin. Kaipaisen tultua oli jo täysi kesä. Kaipaisen talo sijaitsee keskellä Krookkaa ja
se on seisonut samalla paikalla vuodesta 1923 saakka. Wille äidin isä oli merikapteeni ja
laivanvarustaja Raumalla. Ourassa oli kalastajilla saunarisa, jossa odotettiin korttia pelaten ja
saunoen merelle pääsyä. Kaipaisilla on Laaveessa entisen pääluotsin asunto, joka ostettiin vuonna
1955 heille huutokaupassa. Kaipaisilla on kesämökki Ourassa. Sisätautiopin professori teki
päivätyönsä Oulun Yliopistossa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1985. Sataman lapsille tuli Kaipaisen
talo tutuksi sen kautta, että siellä pidettiin pyhäkoulua.
ensimmmäisen maailmansodan jälkeen.
Vihtori Ojala oli Saksan ylijäämävarastosta ostanut Mercedes Benz-kuorma-auton. Siihen
asennettiin sateen varalta kuomu, jossa oli kuttaperkkaikkunat. Istuimet olivat paksua lankkua.
Ulkopuolelta kiivettiin lavalle tikapuita pitkin. Lähtö tapahtui kauppakoulun pihasta Matkustajakoti
Wanha-Rauhalan edestä. Matkustajakotia piti rouva Fagerholm. Myöhemmin lähtöpaikka siirtyi
Isolinnankadulle, jolloin lähtöpaikalle tuli muitakin maakuntaliikenteeseen ryhtyviä ”Linja-autoja”.
Matka Krookkaan kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Siihen kuului aina pysähdys Tuorilassa, jossa
poikettiin Wihtori Ojalan veljen, Heikin kaupassa, ostamassa tuliaisiksi pussillinen anis
karamellejä. Loppumatkalla oli joskus jännittäviä tilanteita, kun autoon tottumattomat hevoset
pelkäsivät ja riehaantuivat. Jännittävää oli, kun pelättiin, meneekö auto pappilan ohitettuaan
kuohuvaan Merikarviajokeen vai pitävätkö jarrut. Päätepiste automatkalle oli Satakunnan
osuuskaupan piha, josta matka Poriin yleensä myös alkoi.
Tällaisia muistoja on kesämatkoista Merikarvialle. Nykyinen matka Oulusta kesänviettoon tuntuu
melkein helpommalta, vaikka matkaa onkin melkein 500km. Ilo saapua Merikarvian Krookkaan oli
kuitenkin Villelle vaivan arvoinen. Muut Oulusta matkustivat ulkomaille, mutta Wille lähti
Krookkaan!

Krookkalaiset nuoret oppivat käymään pyhäkoulussa, niin ainakin Jukka-Pekka Kulosaari ja Raili
Koskinen hyvin muistavat tehneensä.

Otto Kaipainen rakensi vuonna 1923 Kouhilta ostamalleen kivikkoiselle paljaalle tontille
kesäasunnon, joka siinä mäellä on vieläkin koivujen ympäröimänä. Lisäajatuksena oli sanan
julistus. Sen vuoksi rakennettiin kesäasunnolle myös melko suuri ”Sali”. Se toimi sitten vuoteen
1950 pyhäkoulun kokoontumispaikkana sunnuntaisin kello 12.00. Pyhäkoulua kutsuttiin myös
”Kaipaisen kirkoksi”. Lapset kerääntyivät ulkopuolelle vähän ennen kello 12 ja heidät kutsuttiin
sisälle tasan kello 12. Tilaisuus kesti vähän vaille puoli tuntia. Asiaan kuului, että kerran kesässä
valokuvaaja Ani Jumppi otti osanottajista ryhmäkuvan, jonka sai muistoksi kotiinsa. Valokuvan
ottamisesta annettiin ilmoitus etukäteen. Liekö sekin ollut jonkinlainen houkutus, koska
ryhmäkuvista löytyy vaihdellen 30-40 osanottajaa
Laulut olivat alun perin paljolti merihenkisiä lasten sydämiin käyviä. Kesän kuluessa niistä
muodostui niin suosittuja, että aina vaadittiin samoja. Ajatuksena oli kalastajaperheen nuorimmilla
luonnollisesti myrskyt, merihätä ja siinä hengissä selviytyminen. Kyllä se kotona oli tullut selväksi,
että meri on julma ja otti joskus omansa. Ei ehkä kovinkaan usein, mutta niistä puhuttiin paljon.
Miltei joka kerta laulettiin: ”En oo liian pieni lapseks Jumalan. Hänen käskyjänsä riemuin

noudatan”. Toinen jo vähän vakavampi laulu oli: ”Salli pienten kynttilöiden kaus loistaa merelle,
ehkä jonkun merimiehen kuolost autat rannalle”. Vanha hyvin laajasti tunnettu laulu alkaa:” onpa
taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka jeesusta rakastavat. Kaikkein vaikuttavin laulu kertoo Mustasta
Saarasta, neekerilapsesta, joka sairaana viruu olkivuoteellaan ja lohduttautuu valkoisen miehen
kertomuksesta, jossa kerrotaan kultakaupungista, ”os ei oo yötä tuskaakaan”. Yhdeksännessä
säkeistössä tullaan vaikeaan kohtaan. ”Viel yhä heikommasti kuuluu oi sulo kulta kaupunki. Ei
kuolematakaan. Nyt vaipuu hän kuolon uneen vihdoinkin”. Viimeistään tässä vaiheessa alkoivat
herkimmillä tulla kyyneleet silmiin ja täytyi jopa lähteä kiireesti kotiin, kun ei voinut laulaa loppua,
vaikka siinä sanotaan: ”Ja Musta Saara on kaunis valkopuvussaan”. Tätä laulua lauletaan edelleen,
mutta yllätys minulle oli, että radiossa yliopiston sosiologian tutkija piti juuri noita viimeisä sanoja
röyhkeänä rotusortona. Erittäin voimakkaasti vaikuttava merellinen laulu ”Mestari, myrsky on suuri
ja mahtavat laineet käyvät. Oi sallitko meidän kurjien hukkua, joka tuokio tuimasti uhkaa meit
aaltoihin haudata.” Sen laulun sävelkin on pelottavan mahtava. Tosin rauhallinen kertosäe alkaa
”Mä tyveneks aallot ja tuulet saan. Rauha vaan, Ei hätää, kun tullunna laivahan on mestari maan
meren taivahan. Ne kaikki saan kauniisti taipumaan. Rauha vaan”. Laulun jälkeen seurasi
loppurukous. Kotiinlähtö tapahtui vauhdikkaasti ja kovalla töminällä. Toisinaan ennen kotiin lähtöä
tarjottiin anis karamellejä. Loppukesällä sai käydä itse ottamassa punaisia viinimarjoja suoraan
Kaipaisen puutarhasta.
Jotkut matkat Porista Merikarvialle saattoivat olla unohtumattomia elämyksiä. Itse en kylläkään
muista, sanoi Wille, millä kyydillä tulin ensimmäistä kertaa Merikarvialle. Asuttiin kuitenkin
kalastaja Arvid ja Maria Salmen luona se kesä. Isäni suolasi silakoita. Takaisin lähdettiin kesän
loputtua kovalla tuulella Virtapuron ”Into”- moottorilla. Siinä oli pieni etuhytti ja Virtapuron pojat
toimivat laivureina. Matkaeväänä oli pullo maitoa, jota sisareni oksenteli kovan merenkäynnin
vuoksi. Saavuttiin Mäntyluotoon, jossa meidät nostettiin laiturissa olevaan sotalaivaan ja sieltä
laiturille. Loppumatka tultiin junalla Poriin.
Vuotta myöhemmin tultiin jo autokyydillä Merikarialle. Tarton rauhanneuvotteluissa Paasikiven
valtuuskunnan autokuskina toiminut Vihtori Ojala oli hankkinut nähtävästi Saksan armeijan
ylijäämävarastosta peräisin olevan Mersu-kuorma-auton. Siinä oli ilmalla täytetyt renkaat,
erotuksena muista senaikuisista, joissa oli kovat umpirenkaat. Autossa oli pressukuomu, jossa
pienet keltaisenhimmeät kuttaperkalasit. Istuinpenkit olivat puuta ilman selkänojia ja ylös kuormaan
kiivettiin puisia tikkaita tikapuita myöden. Auto lähti kauppakoulun ja matkustajakoti Vanha-
Rauhalan yhteisestä pihasta-. Myöhemmin lähtöpaikka siirtyi Isolinnankadulle koulun viereen,
jossa linja-aitoasema sijaitsi vuosikausia. Autokyyti päättyi Merikarvialla Satakunnan osuuskaupan
pihaan, jossa isäni oli vastassa kottikärryjen kanssa. Sen kesän asuimme Krookassa kalastaja Frans
ja Marjaana Vikbackan saliperäkamarissa. Sinne tuli myös enoni perheineen. Millä ihmeellä sinne
mahduttiin! Kova halu oli tulla katsomaan Merikarviaa, kun sinne oli jo autoliikenne.

Raili Koskinen kertoo
Hei Lauri Hakosalo
Eipäs mulla niitä vanhoja sopivia kuvia paljoakaan löytynyt, mutta tämä Kaipaisen pyhäkoulukuva
on niin hupaisa, siinä on lähes kaikki Krookan sen aikaiset kakarat. Näyttää hurskaat asiat
kiinnostavan vähän vanhempiakin, kuten takarivin Raili Lehtistä, Mirja Lindeniä, Maikki
Kulosaarta , seuraavaa en muista, Hilkka Mäkitaloa, Jukka Salmista, joka osasi tärkeänä päivänä
myös pukeutua. Jukkahan myöhemmin tunnettiin Osuusteurastamon myyntijohtajana ja
kesäbrändöläisena, varmaan tunsitkin.

Näitä saviustamokuvia on jo monessa kirjasssa ollutkin, mutta siinä ne tulevat samalla. Lindenin
talon kuva on himmeä, mutta Heidi Linden Toivosella löytyy ehkä parempia. Hänellä on myös se
tarkkaluettelo vanhoista kauppiaista 1900-luvulta.
Pyhäkouluja oli Krookassa 1040-50 luvulla muitakin. Vuorisalon Aino piti kotonaan kuin myös
naapurissa asuva Stenroosin rouva, muistan ehkä nimen väärin. Sataman koululla oli Lindellin
Anjan pyhäkoulu, jonka muistan siitä, etten saanut joulujuhlissa soittaa uutterasti harjoittelemaani
metsäkukkia uudella huuliharpullani. Kuusivuotiaana minulta kun puuttui asiaan kuuluva hurskaus.
Kaupoissa oli ennen vanhaan vähän rennompi meno. Lindenin kauppakin oli yhdistetty baari ja
kylän miesten kokoontumispaikka. Jauho-ja sokerisäkkien päällä istuttiin ja kessua savutettiin jota
butiikki oli täynnä. Ykkösbilsneri oli suosikkijuoma ja ukkojen kauppareissut kestivät monen pullo
ajan.
Yhtä luonnollinen näky oli kauppiaan konttausiässä olevat lastenlapset keräilemässä
tupakantumppeja kaupan lattialta.
Hienoa kun keräilet merikarvialaisten elämää. Jokainen keräilijä luo aina uuden tunnelman
teokseensa, siksi niitä saakin olla monta. Onko muuten Merikarvialle muuttaneista siirtolaisista
kukaan tehnyt tarinoita. Siinäkin voisi olla sulle mielenkiintoinen kohde. Laitan mukaan kopion v
1925-26 puhelinluettelosta Merikarvian osalta, jos et sattumalta olisi nähnyt taitaa kunnan
arkistoissa olla kaikki luettelot tallella.
Raili Koskinen e Linden
Eteläpuisto 14 A 18
Judit Nurmi muistelee Krookkaa:
Judit Nurmi kertoi, että hän tunsi Väinö Myllyrinteen perheväkeä. Väinön veljen Erkin poika
Kullervo oli Juditin leikkikaveri.
Väinön isä oli ”hulttio” eikä koskaan asunut perheensä kansaa? Merikarvialla. Väinön isä asui täällä
Mellanoran Hannan ja Pertin luona.
Väinö toi Juditille itävaltalaista suklaata esiintymismatkoiltaan.
J.O. Rikalainen oli hieno mies: Hän lahjoitti Aino Myllyrinteelle tontin, jolle Väinö rakensi Ainolle
talon ja kaivon. Väinö nosti Juditia kämmenellään ylös, jotta tämä näkisi maailmaa!
Valtteri Suovikko oli toinen mies Urho Salmen lisäksi kuvassa, joka oli Merikarvia-lehdessä.
Kuvassa oli kaksi miestä Myllyrinteen kummallakin puolella. Miehet näyttivät kooltaan lyhyiltä
Väinön rinnalla seisoessaan
..
Otto Kaipainen, saarnaaja piti pyhäkoulua satamassa. Hänen poikansa Wille Kaipainen asui
Satamassa Oton talossa. Nykyisin talon omistaa Willen tytär opettaja Riitta Kaipainen.
Esko ja Judit Nurmi rakensivat Anna Myllyrinteen tontille ensimmäisen yhteisen talonsa vuonna
1949.
Aino Myllyrinne tuli 14 vuotiaana J.O. Rikalaisen taloon palvelustytöksi. Hänestä tuli
skutnabbilalainen. Aino asui Brandissa Rikalaisessa. Aino tuli Merikarvialle yksin eikä hän koskaan
mennyt avioon.

Väinön äidin Anna Myllyrinteen talo oli pieni, jossa oli vain tupa, ilmeisesti 5x5m kokoinen
rakennus. Rikalainen lahjoitti Annalle sanotun tontin kuten myös Ainolle.
Kullervo-veli oli sotaa paossa Ainon luona.
Aartelon Oili, Sakari ja Jaakko asuivat myöhemmin Ainon talossa jonkin aikaa.
Sandra Virta asui sisarensa Tyyran kanssa satamassa. Sandra oli hieroja ja ompelija. Hän kertoi
Lauri eli minulle, ”että kuolen nuorena, kun minulla on pienet korvat ja että joudun naisten kanssa
vaikeuksiin kiharan tukkani vuoksi.?
Väinöllä oli nivelreuma. Väinön ääni oli kuin se olisi tullut tynnyristä. Hän söi valtavasti.
Väinö kävi viimeisen kerran Merikarvialla 1950-luvulla. Väinöllä oli erikoisvalmisteinen
polkupyörä.
Alli sisar lähti Ruotsiin, lastenhoitaja.
Sylvi sisar oli opettaja, asui äidin kanssa Merikarvialla.
Vilho Myllyrinne kävi keskikoulun Merikarvialla.
Merikarviajoen yli kulki silta ns. Ruttolan kohdalla joskus? Onkohan jollakin siitä kuvaa? Sillalta
pääsi Kungsbackaan eli Koskenkorvaan Lehtisen kohdalta.
Erkki Myllyrinne kävi lomallaan Ainon luona. Väinön vaimo Puistonen oli sairaanhoitaja.
Väinö asui Merikarvialla Paavo Petsamon talossa, nykyinen Hilkka Välimaan talo. Tämän komean
talon salissa oli Väinöllä tilaa nukkua. Myös Rikalaisen saunassa Väinö yöpyi Merikarvialla
ollessaan.
Ruohon Heikillä ja Hilkalla oli kauppa Louhen talossa jonkin aikaa. Runo ja Salme Källin Salme-
vaimolla oli kukkakuppa myös Louhen talossa. Salme oli Arton ja Arjan äiti. Meni uuden miehen
mukaan.
Kalliomäen mäellä pidettiin työväen vappujuhlia ja vasemmiston kulkueet menivät sinne.
Rehu Emppu alias Emil Salonen, kalastaja, lihava mies, jolla housut narulla kiinni vyötäisillä. Kun
hän sai tyttären, hän sanoi ”paskakala” tuli. Asui Tiitisen Olavin mökin lähellä. Empun vaimoa
Annia sanottiin Reffakaksi.
Sakari Johanssonilla oli tapana pestä satamassa eli Krookassa meren rannassa vaatteitaan, joita hän
kuivatteli rannassa. Johansson oli sairaalassa tyytyväinen potilas, muisteli Judit.
Lyyli Ranta oli os. Alitalo asui Jussin kanssa Nurmen puutyöverstaan aivan sen vieressä. Heidän
kaksi lastaan kuolivat aivan nuorina, samoin kasvattilapsi.
Ellen Santikko oli naimisissa Uuno Santikon kanssa. Mäkivaaran kanssa myös, eli Olavi
Mäkivaaran kanssa, syntyi Jorma Mäkivaara. Ellen oli käsityöihminen.
Alman Franssi eli viinanmyynnillä, lempeä lapsille. Kulki Krookassa veitsi kädessään.
Se kuului hänen tapoihinsa.
Henrikssonin Heikki ja hänen sisarensa Greta Henriksson, asuu Porissa nykyisin. Oli
osuusteurastamolla työssä. Heikin isä oli Eemeli Henriksson ja äiti Kaisa Henriksson.

Veikko Henrikssonia kutsuttiin Poosuksi, välitti viinaa ja pirtua. oli poikamies.
Lauri Hakosalon kokoama kooste sataman taloista:
SAARI, Satama:
Rakennettu 1900-luvun alussa, peruskorjattu 1979. Hirsirunkoinen talo.
2500m2 tontti. Artturi Saaren perikunta.
Valtteri ja Lahja Alen, pankkivirkailija ja poliisi
Marja-Leena Heinonen diplomikirjeenvaihtaja
Valtteri Siikaisita ja Lahja Suni Säkkijärveltä. Tapasivat sotilaskotiyhteydessä.
Talo tuli Alenille 1978. Lahja kävi usein Säkkijärvellä

VALLILA 2, Ylikylä
Rakennettu 1924, peruskorjattu 1967 kattopellit ja ulkovuoraus.
n4000m2 tontti
Kaisa ja Jussi Henriksson
Jussin kuoltua Kaisa avioitui Jussin veljen Eemelin kansaa.
Eemeli Henrikssonin perikunnalle: Kaisa Henriksson, Greta Brander ja Heikki Henriksson.
Sataman Talon kauppatalo, siinä on toiminut E-myymälä, Kansan kauppa
Alpo ja Hilkka Honkavesi 1989, vuokrakäytössä.
Rakennettu 1900-luvun alussa, peruskorjattu 1990
2000m2 tontti
Suoma Kuusinen
KILPINEN, Satama, kauppatie
Rakennettu 1800-luvun lopussa, peruskorjattu 1961 ja 1999
Saunaosasto 1969.
Hirsirunko
3000m2 tontti
Veikko ja Tuovi os. Kirkanen Soini.
Mikko ja Irja os. Vapaakoski Hyrskylahti.
Perimätiedon mukaan talo on rakennettu 1800-luvun loppupuolella.
Talolla on ollut useita omistajia. Tuli 1956 Hyrskylahdille kaupalla.
Mikko putkiasentaja.
KALLIORINNE, Varvintie
Esa Koivumäki ja Birgit os Åkerman 2001 lähtien
Tehtailija Ahde rakensi talon nykyiseen muotoonsa 1923
Sitten kauppias Juho Merimaa ja sitten Aino Merimaalle.
ottotytär Kerttu Koivumäki entinen Koivukangas

Mutta elämän vilkkaus näkyi myös silloin voimakkaassa nousukaudessa elävillä Merikarvian
kyläraiteilla. Juoppous ja väkivalta ja elämän raaistuminen yleensäkin alkoi näkyä huolestuttavassa
määrin. Se näkyi myös kunnanvaltuuston toimissa ja pöytäkirjoissa, sillä Merikarvialle jouduttiin
perustamaan ja nimenomaan Satamaan kolmas poliisinvirka: huolehtimaan järjestyksenpidosta ja
estämään salapoltto ja salakapakointi ja viinan ylenpalttinen käyttö. Henkisessä ja siveellisessä
tilassa oli selkeästi kohentamiselle tilaa. Nuoret saivat merimiehiltä tietoa uusista virtauksista ja

nuorten käyttäytymistavoista ulkomailta. Huvittelunhalu lisääntyi tanssin ja kylätappeluiden myötä,
kun voimia haluttiin monella tavalla mitata.
Innon alkuajan urheilulajeista oli tärkeällä sijalla polkupyöräily, jota myös 160 senttinen ja 60
kiloinen Akseli Hakosalo, Innon puheenjohtaja mielellään harrasti. Osaavia pyöräilijöitä olivat J.
Mahlamäki, Urho Näsi ja Niilo Valvanne.
Mutta erityisen ihastunut Akseli oli voimistelusta, jota Ahlströmin koululla ahkerasti harrastettiin.
Akseli Hakosalo oli Heikki veljensä pyytänyt toimittamaan hänelle voimisteluliikkeitä kuvaavat ns.
sauvavoimisteluohjeet Helsingistä ja niiden opastamina sitten aloitettiin Ahlströmin koululla
sauvavoimistelut ja pyramidikuviot.
Myös erilaiset voimailulajit olivat suosittuja urheilumuotoja, erityisesti paini.
Hiihto ja uinti ”meressä” kuuluivat alusta alkaen Innon ohjelmaan.
Naisvoimistelu tuli kuvaan jo vuonna 1910.
Naisten 1 km kävely. Miesten 400 metrin juoksu, jossa lähtölaukaus ammuttiin Näsin katolta,
koska sieltä vain oli mahdollisuus nähdä yhtä aikaa lähtöpaikka Satakunnan Kauppa ja Apteekin
maalipaikka.

Kunnan laiturin korjausta varten myönnettiin vuonna 1950 300.000 mk. Luotaus ulotettaisiin
laituriin saakka, kun satamaväylä 1951 luodataan.
Merenmittaustöitä tehtiin Merikarvian edustalla merenmittausretkikunnan toimesta tarkoituksena
löytää uusi suojaisempi lastauspaikka.
Pääministeri Urho Kekkonen puhui Meri - Kinossa 20.5.1951 kello 16.
Hanna Alho esitti Satanan koulun historiikin. Hän kertoi mm koulun tulleen maksamaan 420.867
mk, Koulun ensimmäisinä opettajina toimivat Ilmari Hirvonen, Ines Tommila ja Hanna Norrgård.
Koulukeittola aloitettiin ensimmäisenä kouluna Merikarvialla vuonna 1925. Koulussa oli
ensimmäisten 30 vuoden aikana ollut 865 oppilasta, joista 334 on saanut päästötodistuksen.
Koulusta on siirtynyt runsaasti oppilaita yhteiskouluun. Johtokunta oli kokoontunut 39 vuoden
aikana kaikkiaan 253 kokoukseen.
Taloustirehtööri J.O. Rikalainen kertoi ja luovutti koulun rakennushistoriikin koulunarkistoon.
Nimimerkki Pakina kirjoittaa 16.1.1958 otsikolla Merikaupunki mm seuraavaa: Sellaiseksi se nyt
on muodostumassa, tämä entinen Krookka. Viime kesän kuluessa täällä lastattiin 97 laivaa, ja
parhaillaan asemakaavoitetaan näitä sataman seutuja vastaisen kasvamisen toivossa, että tehtaat ja
asutus sitten muodostavat hyvän kokonaisuuden. Vanha Varvimäki ja Manulanranta- se vanha
Krookka- kalliokaljaaseineen, silakkaveneineen ja purjelaivoineen painuvat historiaan, ja sinne
Pikinokan kupeelle tulee syväsatama varastoalueineen. Vihdoinkin tuntuu, että kuntakin on tajunnut
tämän paikan tarjoamat edut, eikä houraile enää Norrgårdin laiturin seuduille rakentamisesta.
Kunhan siellä satamassa saataisiin jotain kuntoon, niin ehkä se toisi vilkastuvaa liikennettä, ja
kipeästi kaivattua työllisyyttä. Koko hommalle muodostaa kuitenkin avainaseman hyvä tie
maakuntaan. Pohjois-Satakunnan puulle tulisi saada kunnollinen tuloväylä rannikolle. meikäläisen
näkökulmasta olisi Satamasta sisämaahan aina Virroille saakka johtavan tien aikaansaaminen monin
verroin kiireisempi ja hyödyllisempi kuin rehkiä Pori-Kristiinan välisen tien touhussa, joka ei
palvele ulkomaisen viennin taikka tuonnin piirissä olevaa liikennettä. Harmaalta tuntuu myös
laivaväylän ruoppaus.

Myytävänä Merikarvian satamassa omalla tontilla oleva lautarakenteinen kaksikerroksinen
suolaamorakennus 34x10 m. Rakennuksessa on silakan savustusosasto uuneineen ja betoninen
jääsäiliö. Suolaamon päässä on merenpäälle rakennettu katollinen laivalaituri 10x10 m. Hyvälle
yrittäjälle tulevaisuuden paikka. Hintatarjoukset pyydetään jättämään suoraan myyjälle. Osuusliike
Kansa.
Merikarvian Martat lahjoittivat ”kirjailijan mutkaan” kunnan ensimmäiset katuvalot. marraskuussa
1958. Se on toistaiseksi ainoa valopiste, joka olkoon siemenenä valaistuun kirkonkylään.
Päivitetty 26.2.2020 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä