Perinnetarinoita ja runoja
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
» Pärske, Popoffit tulivat Uhtualta Merikarvialle. Kumpikin rakensi ydinkeskustaan upeat kauppatalot.
» Pärske, 200-vuotias Ala-Knuussin sukutila
» Pärske, Anna-Liisa Hakosalo
» Pärske, Juhannusaatto luodossa, kirjoittanut Akseli Tiera
» Pärske, Ylikylän uusi koulu
» Pärske, Kunnallismies K.V. Lehtojoen kirjoittama hieno historiallinen kuvaus:
» Pärske, Sastamalasta hiukkasen
» Pärske, Unissasaarnaaja Anna Rogel
» Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!
» Pärske, kaikessa sitä ollaan
» Pärske, J.O. Rikalainen oli yksi oman aikansa vaikutusvaltaisista merikarvialaisista.
» Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901
» Pärske, Apteekkari August Huhtinen oli oman aikansa merkittävä merikarvialainen.
» Pärske, Ollinmäki
» Pärske, Merikarvian kivimiehistä
» Pärske, Pauli Riihivaara muisteli 2.1.1983 partiotaivaltaan
» Pärske, Lauttijärven Lukko (LaLu)
» Pärske, ALAKYLÄN SÄHKÖTEHDAS
» Pärske, Myllykallion Pentin urheilumuistelot 1945-49
» Pärske, FM Olli A. Laurila: Sukuni tarina
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1970
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1969
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1967
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1966
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1963
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1962
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1960 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1959
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1958
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1957
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1956
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1955
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1954
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1953
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1952
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti, vuosi 1951
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1950 -kooste
» Pärske, Merikarvian kunnallislehti 1949
» Pärske. Kunnallislehti 1947
» Pärske, Merikarvia kokoomushistoriaa
» Pärske, Lauttijärven kansakoulu
» Pärske, Alakylän nuorisoseura
» Pärske, Lauri ja Urho Salmen omakotitaloista
» Pärske, Honkajärven koulu
» Pärske, Kouhin sahasuku
» Pärske, Merikarvia-seuran ruotsalaisuusilta 9.12.2015
» Pärske, J.A. Salmen saha Mangsvassalla
» Pärske, Kaipaisen suvun elämää Krookassa
» Pärske, Arvo Lehtosen konepaja ja Jussin paja toivat Krookkaan uudenlaista yritystoimintaa
» Pärske, Jukolan saha
» Pärske, Tapion saha
» Pärske, Kasalan kansakouluista
» Pärske, Kasalan suomenkielinen kansakoulu
» Pärske, Ouran Pojat 19.3.1945-
» Pärske, Lammelan koulun historia
» Pärske, Merikarvian työväentaloista
» Pärske, Lankosken kansakoulu
» Pärske, Köörtilän kansakoulu
» Pärske, Kräni, Krookka ja Kuneli
» Pärske, Dernjatinin savustamo
» Pärske, Krookan keskiö on sataman tapahtumakeskus
» Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti
» Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
» Pärske, Merikarvian satama
» Pärske, Yhteiskoulu saa ensimmäisen koulun sisällä toimivan urheiluseuran
» Pärske, Lauri Hakosalo kertoo Merikarvia-Siikainen paikallislehden sisällöstä
» Pärske, Sataman kansakoulu
» Pärske, Matilda Roslin-Kalliola
» Pärske, Akseli Hakosalon puhe
» Pärske: Puheeni Mieslaulajaintalolla vuonna 2006, kun Merikarvian Into juhli 110 vuottaan
Mikko Järvenpää muistelee...
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
Perinnetarinoita ja runoja > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti

Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti

Lauri Hakosalo

Pärske, Satamaa yritettiin kehittää voimallisesti

Krakannokan uuden laiturin rakennustyöt aloitettiin 17.12.1962. Laiturin rakennusurakka sopimus oli allekirjoitettu 5.12.1962.
Työn teki Vesi- ja huonerakennus Oy, Noormarkusta. Urakkasumma oli 20miljoonaa markkaa. Töiden piti valmistua 1.8.1963.
Satakunnan kansa kirjoitti 21.2.1963, että Krakannokan laiturityö edistyy: Pohjasta poistetaan kiviä räjäyttämällä. Kiviä porataan sukeltaja Oiva Stranderin avustamana.
Noin 150 kiveä ammutaan alueelta pois. Laiturityössä oli 23 miestä, joista merikarvialaisia oli 19.
Vieläkö joku rakentajista on elossa? Satakunnan Kansa kirjoitti 26.1.1963, että Merikarvian satamaan rakennetaan uutta laituria
Krakannokan satama-alueelle. Työt aloitettiin jo vuoden vaihteen tienoilla. Laiturihirsiarkut rakennetaan kolmena 20m ja 5,5m
levyisenä ja 4,5m korkuisena pätkänä. Arkun pohjat tulevat 5m vedenpinnan alapuolelle ja arkkujen eteen tulee 5m syvyys.
Krakannokan laiturikömmähdyksestä kirjoitti paikallislehti 19.4.1963: laituripohja onkin ruopattu noin 6,5metriä rantaa lähemmäksi.
Arkkujen pohja oli jo ruopattu ja tarkoitus oli sijoittaa laituriarkut paikoilleen, kun selvisi työlinjan olevan väärässä paikassa.
Oikea linja olikin 6,5metriä etäämpänä. Seurauksena oli uuden paikan ruoppaus ja jo ruopatun alueen täyttäminen.
Kömmähdys aiheutti turhia kustannuksia ja korvausvastuut. Turhaa ruoppausta oli tehty 960 kuutiometriä. Syy oli kaksissa
erilaisissa piirustuksissa. Se aiheutti runsaan kirjoittelun ja paljon puhetta Merikarvialla ja laajemmallakin. Uusi Suomi sanomalehdessä kirjoitettiin, että laituri oli tulla 7metrin verran väärään paikkaan eli lähemmäs rantaa. Jo ruopattu alue jouduttiin täyttämään. Aika nolo ja kallis kömmähdys ruoppauksessa tapahtui. Työselitys ja piirustukset näet poikkesivat toisistaan, näin kerrottiin.
Satamassa oli ongelmia mm. sähkönsaannissa ja vedensaannissa. Vesi jouduttiin kuljettamaan satamaan autoilla.
Vasta vesijohdon valmistuminen poisti tämän ongelman. Satamatie ei ollut vielä valmistunut. Sataman jäätyminen oli ongelmallista, koska lastauskausi oli lyhyt. Satama jäätyi keskimäärin 6.12. ja se suli keskimäärin 28.4.
Jääpäivien lukumäärä oli noin 143 päivää.
Krakannokan laituri vastaanotettiin 10.10.1963. Siitä tuli 61m pituinen ja sen edustalla oli 5metrin syvyys.
Laiturin takana oli 30 metrin päähän ulottuva tasa-maa lastaamista varten vapaana.
Laituri muodostui kolmesta 20m pituisesta ja 6m leveästä hirsiarkkuosista valmistettuna.
Merentutkimusalus Airisto mittasi uuden väylän pohjan. Siinä todettiin, että erityisesti laiturin kummassakin päässä ja osittain edessä on veden syvyys alle urakkasopimuksessa vaaditun syvyyden. Krakanokan laiturin
edusta jouduttiin jälkiruoppaamaan ja lopputyö hyväksyttiin 9.4.1964.
Laituri valaistiin 12.9.1964 sähköteknikko Risto Lehtoselle ja Merikarvian Sähkö Oy:lle annetulla urakkasopimuksella.
Urakkasumma oli 6.250mk. Laituriin saatiin tilaa yhdelle isolle ja kahdelle pienemmälle alukselle.
Ensimmäinen alus kiinnitettiin Krakannokan laituriin toukokuussa 1964. Alus oli ml. Louise Bergman, joka siirtyi sinne Kontio-Kouhin laiturilta ottamaan lisälastia.
Laivan kapteeni H. Bergmanille kunnan edustajat luovuttivat kunnan viirin ja kukkia.
20.8.1962 kunta osti Urho ja Pekka Salmelta Krakannokan satama-alueelta Meriranta- ja Verkkoranta-nimiset tilat,
yhteensä 0,39 ha sekä Paavo Huhtiselta noin 800neliömetrin alueen sataman laitaosasta.
Merikarvian satamassa kävi arvovaltainen seurue eli valtion maalaissatamakomitea 25.10.1962 tutustumassa satamaamme merenkulkuneuvos Jääsalon johdolla.
Krakannokan laituria jatkettiin20 metrillä työllisyystyönä vuonna 1965. Sen teki Maarakennusliike Kare & Jokela 69.000mk urakkasummalla. Laiturijatke tehtiin Salmen sahan puolelle ja se myös valmistettiin hirsiarkkulaiturina.
Laiturin täyteaine otettiin varastoalueelta olevasta kalliosta, joka louhittiin myös työllisyystyönä.
Puutavara vietiin Salmen, Kouhin ja Hacklinin tuotteilla, joilla yhtiöillä oli kaikilla omat laiturinsa satamassa.
Satama työllisti tuona vuonna noin sata henkilöä.
Mutta tiestö satamaan ei ollut juurikaan parantunut, mikä esti sataman kehitystä.
Krakannokan laiturin edusta todettiin 2.1.1967 lopputarkastuksessa - jälleen, ettei se ollut vaadittavassa syvyydessä.
Tehtiin uusia kaivaustöitä ja asia korjaantui.
Vuonna 1965 sataman tulot olivat vain 17.500mk. Laivoja kävi 60 samoin kuin vuonna 1963.
Näin satama ei ollut kehittynyt siten kuin oli hartaasti toivottu.
Merikarvian sataman käyttömahdollisuuksista tehtiin tutkimus, joka tehtiin Pohjois-Satakunnan
Seutusuunnitteluliiton toimeksiannosta. Tutkimuksen laati Helsingin yliopiston maantieteen laitos johtajanaan
filosofian lisensiaatti Lauri Hautamäki ja tietojen kerääjänä oli filosofian kandidaatti Reijo Ylönen.
Tutkimuksella kartoitettiin sataman tulevat käyttömahdollisuudet. Kenttätutkimus ulottui lähikuntiin.
Sahanomistajat haastateltiin.
Todettiin satamateknisesti satamaan johtavan kaksi väylää eli Truutinkarin ja Halluskerin väylät, joiden syvyyksiksi on vahvistettu 3,4m. Väylät ovat erittäin kapeita. Tynnyrikarin väylä on paikoin vain 35m leveä.
TVL:n Turun piiri oli vuonna 1962 laatinut suunnitelman Halluskerin väylän syventämiseksi 910m matkalta Tynnyrikarista satamaan. Tällöin siitä saataisiin vahvistetuksi 4,2-4,5m syvyinen väylä.
Sen kustannusarvio oli 860.000mk. Laituritilaa satamassa on 283m viidessä eri laiturissa, todettiin.
Kouhin ja Kontion laiturit muodostavat yhtenäisen 114m pitkän laituritilan, joka on tyydyttävässä kunnossa.
Vain Salmen sahan laituri on kunnoltaan heikko.
Vesisyvyys vaihtelee satamalahdessa 2,9metristä 5 metriin. Tuloväylän syvyys rajoittaa laivojen kokoa.
Varastotilojen puute todettiin varsinkin sahatavaran osalta merkittäväksi.
Vuonna 1966 sataman liikenne vähentyi uhkaavasti, kun laivoja kävi vain 30. Syynä tähän oli pyöreän puutavaran
viennin supistuminen. Samoin kävi sahatavaran osalta.
Vuonna 1967 todettiin, että Krakannokan edusta on vieläkin liian matala. Laiturin lopputarkastuksessa todettiin laivojen tuloa
laituriin haittaava kivi. 20.10.1967 Krakannokalle saatiin 37.000mk maksava insinööri Lindstedtin suunnittelema 60x24x6,5m
kuivavarasto, jonka Kouhin saha vuokrasi 5 vuodeksi.
Pienenee yhä kirjoitti, ”syrjästäkatsoja” 26.1.1967, kun ”kuolleet voittavat syntyneiden luvun” ja hän oli huolestunut,
mistä sahatavaraa saadaan tänne Merikarvialle? Satama on muuttunut yhden liikkeen satamaksi, kun pyöreän puun vienti loppui satamasta. Valtatie 8 vie puutavaran suoraan jo Mäntyluotoon? Huolestuneita siis oltiin sataman kohtalosta.
Laivoja kävi vuonna 1967, sittenkin vain 20. Satama tuotti kunnalle enää 7.000mk.
Satamaan rakennettiin kahden pöntön pyykkilaiturit, jotka olivat huteruutensa vuoksi peräti vaarallisia käyttää.
Vuonna 1968 laivoja kävi 24 lastaamassa sahatavaraa. Rauma-Repola vei Raumalle meritse hinaamalla tukkinippuja 16.500 pinokuutiometriä. Yksi alus vei Hollantiin pölkkyjä 1.300kuutiometriä.
Laivaus satamassa jouduttiin lopettamaan jo 14.11., kun satamalahti oli 10-15cm jäässä.
Satamatulot olivat 9.500mk. Satakunnan Kansa kirjoitti 16.11.1968, että Merikarvian satamaan rakennetaan puutavaravarasto, lähelle laiturialuetta. Varastosta tuli 24x60m laajuinen ja sen räystäskorkeus oli 6m.
Sinne voitiin sijoittaa kolme laivalastia sahatavaraa.
Valtakunnallisesti satamamme on katsottu usein liian vähäiseksi, kun keskitytään suuriin satamiin.
Yllättävästi mm. maalaissatamatoimikunta vastusti Merikarvian kaltaisten satamien kehittymistä. Teollisuussatamana Merikarvialla
voisi olla merkitystä, todettiin. Sahatavaran vientisatamana voisi olla mahdollisuuksia, todettiin.
Näihin tarkoituksiin voisi satamainvestointeja lisätä.
Sataman paikallinen merkitys on suuri, todetaan. Satama antaa työtä.
Yhteistä sahojen myyntijärjestöä kaivataan, todetaan.
Paljon siis todettiin, mutta mitä saatiin aikaan.
Hake ja kasvuturve ja jossain määrin myös kivi tuli vientiartikkeleiksi, mutta niistä ei ollut sataman pelastajiksi,
vaikka juuri kasvuturve aiheutti suotutkimusta ja antoi lupauksia paremmasta.
Kasvuturpeen investointi alkoi Merikarvian ja Siikaisten soilla, joka käsitti kaikkiaan noin 2.500 hehtaaria.
Merikarvian satama olisi kyllä soveltunut hyvin kasvuturpeen vientisatamaksi.
Ruotsiin vietiin haketta jo vuonna 1961 10 laivalastia ja vuonna 1963 kuitutehtaille.
Halkoja ei enää vuoden 1963 jälkeen viety meritse Krookan satamasta.

Merikarvian ongelmaksi alkaa tulla maaltapako ja väkiluvun lasku-ilmiö.
1970-luvulla alettiin nähdä sataman oikeaksi uudeksi tuloväyläksi ns. Kasabodan linja, jolloin erityisesti
huomioitiin maankohoamisilmiön haittavaikutukset. Tiedettiin muun muassa Hiidensillan matalan
kasvavan umpeen. Muiden väylien turvalaitteet olivat jäämässä liian vaatimattomiksi isoille laivoille.
Kunta vaati merenkulkuhallitukselta väylän syventämistä ja asetti väylätoimikunnan, johon tulivat valituiksi
mm. kunnallisneuvos Erkki Juhola, kunnanjohtaja Olavi Järvinen, luotsi Eero Tuuli, kalastaja Erkki Ruoho ja
Kouhin sahan metsäpäällikkö Eero Seppälä.
Kansanedustaja Kauko Juhantalolla oli uuden väylän saamisessa merkittävä asema.
Ruoppaustyön suoritti MVR-Haka.
Jätevesien purkautuminen avo-ojaa pitkin satamalahteen alkoi 1970-luvulla puhuttaa kuntalaisia, huvilanomistajia
sekä valtuutettuja. Jätevedet olivat kirkonkylän rakennuskaava-alueen jätevesiä.
Ei siis teollisuusvesiä vaan pelkkiä asumisvesiä, jotka kulkivat sinne kahden saostuskaivon puhdistuksen kautta.
Tuolloin puhuttiin sittenkin vähäisistä jätevesistä, noin 125 kuutiosta vuorokaudessa, jotka noin 170 asukasta tuottivat.
Tilapäisestä laskupaikasta satamalahteen oli kysymys, mutta se aiheutti laajaa huolta ja paljon kirjoittelua.
Jo 16.5.1968 kirjoitti paikallislehti viemärin poisviemisestä satamalahdelta.
Satamalahti on matalaa murtovesialuetta, jossa makeanveden vaikutus on voimakasta.
Veden happitilanne on talvellakin vähintään tyydyttävä. Jätevesien vaikutusten toteamiseksi satamalahdella oli neljä
näytetutkimuspistettä: Kunellinlahden perässä, jätevesiviemärin suulla, Krakannokassa ja Sillgrundissa.
Näytteet otettiin säännöllisin väliajoin, mitään todella huolestuttavaa ei ilmennyt.
Mutta päättäjillä oli aito halu viedä jätevedet avomerelle talouden niin salliessa. Suunnitelmat laadittiin ja laskuluvat
hoidettiin asianmukaisesti. Viemäriputki vietiin sitten Rimpikarin kautta merelle.
Tehtailija Kosti Kouhi lausui 27.7.1971 Satakunnan Kansa-lehdessä, että Merikarvian sataman kehittyminen edellyttäisi
sataman tuloväylän syventämistä, koska laivojen koot olivat kasvaneet.
Maakuljetukset satamaan olivat alkaneet sujua, kun mm. Tuorila-satamatie oli päällystetty öljysoralla.
Viisi miestä lastasi laivan aivan mallikkaasti yhdessä vuorokaudessa, kun aikaisemmin laiva saattoi olla satamassa viikon
ja sen lastaamiseen tarvittiin jopa 20 miestä.
Merikarvialla kehitettiin ns. vedestä lastausmenetelmä, josta olen jo aiemmin kertonutkin. Näin kertoi satamakapteeni Pietilä
lehdistölle työn sujuvuudesta. Satama työllisti lautojen tapuloinnissa, niputuksessa ja lastaamisessa kaikkiaan noin 40 henkilöä.
Satamassa alettiin apuna käyttää satamanosturia vuonna 1971.
Merikarvian satamassa puu eri muodossaan on ollut lähes yksinomainen vientiartikkeli.
Kouhin sahan, Salmen sahan ja Hacklinin metsätuotteet lastattiin niiden omista Krookan laitureista.
Sataman ahtaajina toimivat mm. Oy Lars Krogius Oy, Werner Hacklin Oy, O.W. Hacklin & Co Oy ja merikarvialainen Lars Ingström & Co.
Satamaan johtavat tieyhteydet olivat ongelmalliset.
Jo 1960-luvulla satamaan johtavat huonot tieyhteydet alati puhuttivat.
Erityisesti Merikarvia-Virrat- tiesuunta nähtiin tärkeäksi aina Ruovedeltä lähtien, jossa oli runsaat metsävarat.
Kankaanpäässä käytiin tärkeä neuvottelu, josta sanomalehti Ilkka kirjoitti 15.2.1962: Pohjois-Satakunta on joutunut viime vuosina pahasti syrjään kunnollisten teiden rakennustoiminnasta, vaikka jo vuonna 1955 tuo tieosuus tunnustettiin tärkeäksi hankkeeksi ja sitä varten asetettiin oma toimikunta hanketta vauhdittamaan.
Alueen kansanedustajat yrittivät saada tieosuudelle valtion varoja. Mutta nämä raha-asia-aloitteet eivät johtaneet tuloksiin.
Tiet siis jäivät kelirikkoisina, painorajoituksin varustettuina ja heikkopohjaisina edelleen kunnostamatta.
Aloitteita tiestön parantamiseksi tekivät mm. kansanedustajat Tuure Junnila ja Kalervo Saura sekä Aapo Seppälä.
Aloitteissa lausuttiin suuri huoli vientisatamamme kehittymättömyydestä, johon osaltaan vaikuttivat huonot tieyhteydet satamaan.
Viemäri viedään pois Satamalahdesta, kirjoitettiin jo 16.5.1968. Viemäri viedään Rimpikarin suuntaan merelle.
Satakunnan Kansa kirjoitti 17.4.1970 kalastajien ja huvilanomistajien vastustavan jätevesien laskemista satamalahteen.
Lähes 300 kuntalaista vastusti sellaista hanketta, että kunta saisi laskea vielä vuoteen 1972 saakka kunnan viemärin
jätevedet satamalahteen, kuten oli tehty. Asiaa käsiteltiin Länsi-Suomen vesioikeudessa kunnan hakemuksesta.
225 kunnan jäsentä oli kirjallisesti esittänyt jyrkän vastalauseensa jäteveden edelleen satamalahteen laskemisesta.
Kunta katsoi, että jätevedet voisi laskea satamalahteen vuoteen 1972 saakka ja sen jälkeen johtoa pitkin syvään mereen
noin 1.400m päähän Rimpikarista länteen. Vesitutkimukset puolsivat näin toimimiseen.
Putken ja pumppaamon rakentamiskustannukset olivat 230.00mk ja puhdistamon kustannukset 145.000mk.
Reino Eronen toimi vastustajien nokkamiehenä. Samoin paikalliset kalastajat ja kalaliikkeet vastustivat jyrkästi hanketta,
koska merivettä ei voinut käyttää kalojen huuhteluun ja suolaamiseen.
Kunnanjohtaja Olavi Järvinen totesi, että kunnan taloudelliset edellytykset hanketta toteutettaessa tulee huomioonottaa.
Vesi- ja viemärisuunnitelman alueelle oli laatinut Suunnittelukeskus - MKR. Jätevesien lopullinen laskupaikka sijaitsi varsin
avoimella paikalla noin 1,5km Halluskerista pohjoisluoteeseen. Jätevedet purkautuivat viemäristä satama-altaaseen avo-ojassa,
joka sitten korvattiin putkella ja näin avoviemärin haittoja voitiin osin poistaa.
Kuitenkin tarkoitus oli koko ajan saada aikaan jäteveden pumppaamo ja painejohtolinja Krookkaan, kun kunnan talous antoi siihen mahdollisuuden.
Pumppaamo valmistui vuonna 1990.
1970-luvulla alettiin vakavasti pohtia Norrbrändöön suntin ruoppaamista, jolloin saataisiin satamalahden virtaama paranemaan ja satamalahden vesi paremmin vaihtumaan. Mutta vasta 28.5.1993 allekirjoitettiin pienurakkasopimus urakoitsija Kb Roger Snickars Ky:n kanssa. Suntin ruoppauksen suunnitelmat valmistuivat Tampereen vesi- ja ympäristöpiirissä 24.3.1993. Rakennusmestari Pekka Ruokonen laati suunnitelmat. Kokonaisurakan suuruus oli 53.418mk. Merikarvian kunta oli aloitteellinen ruoppausasiassa.
Norrbrändöön sunti sijaitsee Merikarvialla, Palosaaren koillispuolella. Tällä salmella oli aikaisemmin ollut suuri merkitys satamalahden,
lähinnä Kunellinperän veden vaihtuvuudelle. Ennen ruoppausta maankohoamisesta ja liettymisestä johtuen sunti oli muuttunut
vesijättömaaksi. Ruoppauksella pyrittiin saamaan veden vaihtuvuus paranemaan ja maanomistajien toivomuksena oli pienveneväylän
saaminen merelle. Suunniteltu ruoppausalue sijaitsi yhteismaalla. Vesialue oli Pappilan ja Ylikylän kalastuskunnan hallinnassa.
Suntin uoma kaivettiin 6m pohjaleveydellä.
Palosaaren tielle rakennettiin halkaisijaltaan 2m:n teräsputkirumpu. Kaivaustyön loppukokous pidettiin 30.6.1994.
Kustannukset olivat 59.217mk. Kaivetulla uomalla parannettiin Kunellinperän vedenvaihtuvuutta.
Samalla saatiin suntin rannalta pienveneily merelle, mutta ei satamalahdelta.
Harmittavasti ruopattuun suntiin ei saatu läpikulkevaa veneliikennettä.
Siltarumpu rakennettiin sellaiseksi, ettei se mahdollistanut veneliikennettä Palosaarentien alitse.
Sitten 9.2.1994 toteutettiin Pappilan kylässä sijaitsevan Rimpikarin ja Hevoskarin välisen suntin ruoppaustyö Tampereen
vesi- ja ympäristöpiirin suunnitelman mukaisena. Suunnitelmat laati nytkin rakennusmestari Pekka Ruokonen. Työn teki Koskimäki Ky.
Aloitteen Norrbrändön suntin välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Rimpikarin suntin ruoppaamisesta tekivät Merikarvian kunta ja Porin autotekninen yhdistys. Rimpikarin sunti sijaitsee Rimpikariksi nimetyn saaren koillispuolella.
Hankkeella pyrittiin saamaan vedenvaihtuvuus paranemaan Norrbrändön suntin luoteispuolella sekä Rimpikarin ja Hevoskarin länsirannoilla. Ruoppausuoma sijaitsee Pappilan ja Ylikylän kalastuskunnan hallinnassa olevalla vesialueella.
Uoma kaivettiin 6-4metrin pohjanleveydellä.
Olisiko aivan mahdotonta saada pienvenereitti Norrbrändön kautta merelle?

Tämän artikkelin kokosi
Lauri Hakosalo
Virpolasta tervehtien

Päivitetty 27.4.2020 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä