Perinnetarinoita ja runoja
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja...
Mikko Järvenpää muistelee
» Sataman laulu
Kari Heinon juhlapuhe
Altti Mäntylän juhlapuhe
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat...
Jukka Uusitalon tarinat...
Lauri Tuomisen tarinat...
Seppo Haukorannan tarinat...
Aku Tieran kirjoitukset...
Lauttijärven Lukon historia
Veikko Heikkilä muistelee
Merikarvian Lukon historian II osa
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)...
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna...
Merikarvian lasitehtaat...
Antti Yliknuussin tarinoita...
Köyhyydenkivi - Erkki Vanhatalo
« Edellinen | Seuraava »

Sataman laulu

SATAMAN LAULU

Mikko Järvenpää

Esikirjoitus

Kirjan tapahtumat ovat tosia, ellei muistini temppuile. Tapahtumat sijoittuvat länsirannikolla, 50 km Porista pohjoiseen sijaitsevaan kuntaan nimeltään Merikarvia. Ajallisesti 1950- ja 1960-luvuille. Tapahtumien keskipiste on Krookka, tuo maailman keskipisteeksikin mainittu sataman, kalasataman, sahan, rantahuoneiden, suolaamoiden, verkkovapeiden, asuintalojen ja kalansavustamoiden muodostama lapsuuteni Mekka . Sanon Mekka, koska pyrin viikoittain tekemään sinne pyhiinvaellusmatkan.

Sota-ajan läheisyys teki sen, ettei ollut olemassa kaupan leluja, televisiota, videoita, CD-soittimia, tietokonepeleistä, facebookista ja internetistä puhumattakaan, mutta eipä niitä , osattu edes kaivata, sen sijaan oli paljon ystäviä ja kavereita.
Olisiko ollut 1963, kun Hyrsky-Jussin baariin kirkolla tuli mustavalkoinen televisio. Sinne poikkesin usein tullessani keskuskansakoululta puukäsitöistä. Oli jännää katsella kun koira nimeltä Rin Tin Tin seikkaili ”lumisateessa”.

Lapsia oli paljon, useimmat heti sodan päätyttyä alullepantuja.. osa jo talvisodan aikana lomilla tehtyjä. Sota-ajan sekundaa, kuuluisia suuria ikäluokkia, joihin minullakin on viimeisten joukossa kunnia kuulua. Varustin ensin sanan kunnia heittomerkeillä, mutta tarkemmin ajateltuani poistin ne. Se on nimittäin varauksetta kunnia, koska korsi, jonka olemme kantaneet kekoon Suomi-äidin hyväksi on vain jälkipolvien arvioitavissa, jos yleensä pystyvät, etteivät vaan sortuisi siihen, että ottavat kaiken itsestäänselvyytenä.

Krookan kansakoulussa, joka on ollut poissa koulukäytöstä jo yli kuusikymmentä vuotta, oli enimmillään yhteensä 150 oppilasta ala-, keski- ja yläluokilla. Tulen palaamaan tämän opinahjon asioihin vielä jatkossa.

Krookka, oli 50-luvulla vilkas puutavara- ja kalasatama. Ouraluodossa toimi luotsiasema ja Krookassa tullimiesten tukikohta sijaitsi mäen päällä Osuuskaupan rakennuksessa, jossa nykyään on Sannan kalasavustamo ja heidän yksityisasuntonsa.

Osuuskauppa r.l:n lisäksi Krookassa oli kolme muuta kauppaa, nimittäin yksityinen Snellmannin, eli Sevion kauppa ja Osuusliike Kansan kauppa ja viimeisenä 50- ja 60-lukujen vaihteen tienoilla aloittanut Kuuskerinluodosta muuttanut kauppa oli Merimaan kauppa, ”Pikku-Stokmanni”, syntymäkotoani vastaapäätä. Tässä toimi kauppiaana ”kauppaneuvos” Aino Merimaa, johon varmaankin vielä palaan myöhemmässä vaiheessa.
Näiden lisäksi oli vielä Krookan väriläiskä, Manun kioski.
Saarisen Manun tavaramerkki oli aina valkoinen paita ja kravatti päällä ja viimeisinä vuosinaan suuri meksikolaissombrero päässä. Manun kohtaloksi koitui jarruton mopo, jolla hän Krookassa laskitteli suoraan kuorma-auton eteen.

Toinen kioski oli kalasatamassa, nimittäin sokerisista munkki- possuistaan kuuluisa Metsä-Vikin kioski, jonka paikallinen hamppi, lempinimeltään ”Lumimies”, ryösti aina syksyisin rikkomalla joka kerran tismalleen saman ikkunan, jotta pääsi taas talveksi Kakolaan”täysihoitoon”. Tätä jatkui aina siihen asti, kunnes hän sai pyttytuomion.

Kaupoilla oli kova kilpailu keskenään, varsinkin Merimaan kauppa, Sevio ja Osuuskauppa taistelivat verisesti, siitä kuka pääsee toimittamaan laivoihin erilaisia elintarvikkeita, kuten kahvia, jauhoja, kalaa, lihaa ja perunoita.

Kauppias Sevio omisti kalliosaaren aivan sataman tuloväylän varrella. Luotseilta oli jäänyt valkoista reimari- / kummelimaalia ja he olivat kirjoittaneet kallionposkeen valkoisella maalilla isoin kirjaimin ”SHIPSHANDLER H SEVIO PUH ……”. Sevio tykkäsi tästä ja mainos harmitti muita kauppiaita.

Tähän liittyy äitini kertoma juttu. Olin tullut kotiin käytyäni Osuuskaupassa ja sanonut äidilleni, että olin kuullut, kun osuuskaupanjohtaja kirosi.. Mitä se sitten sanoi, kysyi äiti?
Kuulin kun osuuskaupanjohtaja sanoi, että ”haistakoon Sevio paskan”. Heimo Sevio oli jo nimittäin laivassa kaupanteossa, kun osuuskaupanjohtaja vasta hoksasi laivan tulleen satamaan.

Parhaina kesinä jopa yli puolitoista sataa höyrylaivaa ja pienempiä takatuupparilaivoja lastasi satamalahdessa tai redillä propseja ym. pyöreätä puutavaraa vietäväksi Merikarvialta maailman eri maihin, jopa Etelä-Amerikkaan asti. Näiden lisäksi lastattiin halkoja ja puisia kala-astioita eli pyttyjä kymmeniin kaljaaseihin.

Krookassa vallitsi kansainvälinen meininki ja meno, vieraita kieliä kuultiin ja ihmeteltiin päivittäin. Oikeitten kielten lisäksi joskus kuultiin konemestari Toivosenkin puhuvan kielillä, se vaan vaati ensin alle parin viikon ”tärpättikuurin”, eikä kukaan osannut oikein sanoa minkä maan kielestä oli kysymys. Me pikkupojatkin osasimme muutaman sanan saksaa, ainakin osasimme kysyä ”hapen sii sigarettes tai hapen sii konjak?” Joskus saatiinkin laivasta aski Chesterfieldiä, Lucky Strikeä tai saksalaista HB:tä. Näitä sitten polteltiin salaa läheisessä metsikössä.

Saksan lisäksi englanninkieltäkin kuultiin paljon, esimerkiksi ”guts mooninka aiduts viil tunait?” kuten yhden Yrjön oma versio kansainvälisestä aamutervehdyksestä kuului. Iltaisin Krookan kujilla liikkui paljon fiksunoloisia, tyylikkäästi pukeutuneita ja hienoille partavesille tuoksuvia merimiehiä, jotka vetivät paikallisia, ja vähän kauempaakin olevia tyttöjä puoleensa, kuin konsanaan hunaja mehiläisiä. Usein iltaisin kuului rannasta iloista naurunkikatusta, kun tytöt ja pojat yrittivät murtaa kielimuuria.. Niin se vaan on, että rakkauden kieli on kansainvälinen kieli, joka kaataa kaikki muurit.

Tietysti aika on kullannut suuren osan muistoista, onhan noista ajoista jo kulunut yli puoli vuosisataa. Lapsuuden ja nuoruuden hauskat, jännittävät ja joskus vähemmän hauskat kokemukset ovat olleet henkisenä voimavarana ja taustavoimana läpi elämän monien vaiheiden. Lapsuudessa koetut asiat ja vanhempien ja isovanhempien neuvot elämän varrelle ovat varmasti vaikuttaneet elämääni ja tietoisuuteeni oikeasta ja väärästä.

Minuun vaikutti syvästi mummoni opettavaisessa tarkoituksessa minulle kertoma tapaus tytöstä, joka oli ollut meillä kotiapulaisena.

Tyttö oli suinpäin rakastunut paikkakuntalaiseen poikaan, joka kuitenkin oli ottanut asian enemmänkin saadakseen sulan hattuunsa, eikä mitenkään vakavissaan. Ensimmäisen rakkauden yön jälkeen hän oli jättänyt tytön, joka jäi murheissaan täysin yksin lehdellä soittelemaan.

Oli sunnuntaiaamu ja vaarini, joka aina nousi jo kukonlaulun aikaan, meni ulos ja huomasi heti, että takaliiterin ovi oli auki, vaikka hän sen oli juuri illalla laittanut hakaan. Mennessään sulkemaan ovea, hän kurkkasi sisään ja huomasi tytön roikkuvan hirttäytyneenä puuliiterin yläorressa. Vaari, mummo ja muu kotiväki olivat olleet tapauksesta pitkään järkyttyneitä.

Mummo korosti erityisesti rehellisyyttä kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa ja erityisesti tyttöjen kanssa, mikä varmastikin johtui suurelta osalta edellä kerrotusta draamasta.

Pakon sanelemana oli Merikarvialta lähdettävä maailmalle etsimään toimeentuloa ja koulutusta, monet Poriin 50 kilometrin päähän ”merikarvialaisten Amerikkaan”, kuten minä ja keskimmäinen veljenikin.

Vaikka kirjan henkilöt esiintyvät osaksi keksityillä nimillä, saattavat jotkut asioista perillä olevat henkilöt tunnistaa, kenestä tai keistä on kysymys.

Salmen sahan ympäristössä asuvien krookkalaisten lasten ja nuorten porukan ytimen vanhempineen ja isovanhempineen muodosti kolme perhettä n 300 metrin sisällä; yhdessä 3 poikaa ja isä, äiti sekä mummo ja vaari, toisessa 1 poika, äiti,mummo ja tuffa, kolmannessa 4 tyttöä ja kolme poikaa ja isä, äiti ja mummu. Lapsista siis 4 oli tyttöjä ja 7 poikia. Näistä taloista on vielä jäljellä kaksi, kolmas paloi jossain vaiheessa 70-luvulla. Talo ei enää silloin ollut saman perheen omistuksessa, vaan siinä asusti paikallinen juoppo, joka oli sammunut palavan tupakan kanssa sänkyyn. Hän oli herännyt, kun selkää niin kummasti kuumotti - seinäpaperit oli tulessa. Tänä päivänä kyseinen paikka on sahan aluetta ja asfaltin alla, niin kuin niin monet muutkin lapsuuden paikat.

Lisäksi kilometrin säteellä Kränistä löytyi yhdestä talosta 6 poikaa ja 3 tyttöä. Jalkapallo-, 4 maalia- ja jääkiekkojoukkueet saatiin aina tarvittaessa tehtyä.

Muistelen näitä nöyrällä mielellä, varsinkin kun silloin eläneistä aikuisista ihmisistä suurin osa ja muutamat ikätovereistanikin ovat jo mullan alla. Omistan tämän kirjan vanhimman veljeni Toukon muistolle.

Kirjallisen aineiston puuttuessa en edes yritä esittää asioita niiden kronologisessa järjestyksessä.

Lapsuuteni Krookkaa ja sen ihmisiä kunnioittaen.

Mikko Järvenpää


Lauantai-illan huumaa

Olen 4-vuotta ja risat. Eletään kesä-lauantaita 1952.
Jo puolilta päivin alkaen on punamullalla maalatussa ulkoradissa sijaitsevan saunan suunnattoman suurta, pyöreätä n. puolitoista metriä korkeata pellillä päällystettyä kertalämmitteistä kiuasta puilla lämmitetty. Kello alkaa olla kohta viisi iltapäivällä. Saunan muuripatakin on kohta kiehumispisteessä. Sen alle ei enää lisätä puita. Kiukaan pelti laitetaan kiinni ja tunnin kuluttua kuudelta päästäisiin häkälöylyjen heiton jälkeen saunaan.

Krookanlahdelta kuuluu mukavaa kalapaatin putputusta. Harvakäyntinen Olympia- tai useimmiten vaasalainen Vickström-moottori siellä putputtaa laitoja myöten täynnä silakkaa olevan pesä- tai rääkipaatin konekopassa tuoden kalalastia Ouran suunnasta, Sillsundin kautta kohti Krookan kalalaituria, jossa maakunnasta tulleet ostajat kuorma- ja pakettiautoineen odottivat meren viljaa .

Iltapäivän aurinko paistaa lämpimästi. Leuto, mereltä tuleva tuulenpuuska havisuttaa lempeästi pihakoivujen lehvistöjä pienten mytiäisten ja muiden kesän terhenisten piirtyessä parveksi auringon kilossa. Kukko kiekuu navetan päädyssä olevassa kana-aitauksessa ja saunan leppeä tuoksu leijailee pihapiirissä.

Kellon lähestyessä puoli kuutta minä ja velipoikani kokoonnumme merenpuoleiseen huoneeseen kuuntelemaan vanhasta Telefunken-putkiradiosta lauantain toivottuja levyjä. Puoli kuuden jälkeen alkoi aina meidän makuumme enemmän oleva kevyemmän musiikin osasto, jossa soi usein Olavi Virran, Metro-tyttöjen ja Meini Sirenin laulut. Niiden myötä ajatukset karkasivat uneksimaan, milloin kaukomaista, milloin naapurustoon kesäksi muuttaneista kahdesta kauniista kaupunkilaistytöstä - varsinkin siitä toisesta..

Viimeisen piisin vielä soidessa äiti ilmoitti, että ”no niin pojat, sitten vaatteet pois päältä ja saunaan”!
Saunaan mentiin koko perhe yhtä aikaa, kuten siihen aikaan oli tapana. Tämä saunassa käynti oli ihan kivaa, vaikka saippua joskus kirvelsikin silmiä. Sopivan lämpöinen pesuvesi ja virutusvedet tehtiin pesuvatiin. Hienoa oli juosta rantaan ja laiturin päästä sukeltaa viileään meriveteen, joka tuntui untuvaisen pehmeältä iholla.

Saunan jälkeen puettiin puhtaat alusvaatteet, joita sitten pidettiin seuraava viikko, ellei ”vahinkoja” sattunut. Tämä oli koettelemus varsinkin keskimmäiselle veljelle, joka protestoi äänekkäästi tapahtumaa väittäen, että puhtaat vaatteet karhii kamalasti ihoa.

Saunan jälkeen olimme vielä kotipihassa. Silloin keskimmäinen veli keksi, että olisi hienoa mennä katsomaan ikkunan takaa, kun naapurin poika on mummunsa kanssa saunassa. Mummua sanottiin Aarunmummuksi miehensä Aaronin mukaan.

Tuumasta toimeen. Hiivimme äänettömästi pienen notkoseinäisen, harmaahirsisen saunarakennuksen ikkunan alle. Näimme höyrystyneen ikkunan läpi Reinon kalpealta näyttävän hahmon seisovan puisessa paljussa ja mummunsa kaatavan lämmintä huuhteluvettä isolla vesikupilla hänen päänsä päälle. Silloin hyppäsimme pystyyn samalla levittäen kätemme karmean huudon säestämänä. Saunasta kuului hirveä kolahdus, kun Reijo pelästyneenä pudotti itsensä persuksilleen puiseen pesusoikkoon. Samalla kuului metallinen ääni kun vesikuppi kolahti mummun kädestä lauteen syrjään. Kyllä me pojat silloin nauroimme yhdessä väärässä. Yllätys oli onnistunut täydellisesti.

Sitten juoksimme vilkkaasti rannan kautta omaan pihaan. Oltiin muina miehinä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka tiesimme kyllä tarkalleen mitä tuleman piti..

Lauantai-illan huumalle tuli saman tien loppu, kun Reinon mummun, Esterin massiivinen hahmo tulla pyörähti puuliiterin vieressä olevasta pikkuveräjästä pihaan. Hän kysyi tiukkaan sävyyn ” pojat missä teidän isä on?” Kysymystä seurasi heti terävä käsky ” hakekaa heti isä tänne! ”

Minä nuorimpana ja vissiin viattomimman näköisenä menin hakemaan isää. Sanoin hänelle, että Reinon mummu on vihaisena pihassa ja sillä on sinulle asiaa. Varmaankin jotain sellaista, että me ollaan oltu muka heidän saunan ikkunan takana kurkkimassa, kun Reinoa pestiin. Totuus kuitenkin on se, että me satuttiin poikien kanssa muuten vaan menemään heidän saunansa ikkunan ohi, jolloin Reino pelästyi huomatessaan meidät. Yritin turhaan tällä saada asian näyttämään isästä mitättömältä, jotta olisimme välttyneet rangaistukselta, joka oli vähintäänkin 1 päivä porttikieltoa. Tämä tarkoitti, että ei yhteen vuorokauteen pois omasta pihasta.

Kun isä tuli ulos, Reijon mummu seisoi siinä kädet lanteilla sanoen, että ”on se kumma ettei noita teidän kakaroita saada kuriin, että ihmiset saisi edes lauantaisaunassa käydä rauhassa. Mummu osoitti meitä sormellaan ja huusi, että siellä nuo hirviöt riekkuivat saunan ikkunan takana, niin että meidän Reino loukkasi itsensä pelästyksissään.”

Isä kiitti Aarunmummua asian ilmoittamisesta ja toivotti hyvää lauantai-illan jatkoa sanoen, ettei tämäniltainen enää toistu ja että poikia rangaistaan teosta.

Tuomio julistettiin saman tien, heti kun mummu oli kuuloetäisyyden ulkopuolella. ” Se on sitten pojat porttikieltoa huominen päivä.” Selvähän tuo oli kuin pläkki. Ei siinä ollut mitään epäselvää, varsinkin kun seuraava päivä oli sunnuntai, eikä isän tarvinnut mennä kirkonkylällä olevaan työpaikkaansa. Se tarkoitti, että rangaistus myös toteutui. Viikolla kyllä olisimme heti silmän välttäessä livistäneet pihasta omille teillemme.

Kahvipakettilahjoitus

Sen verran Aarunmummun reetuuminen harmitti, että päätimme velipoikien kanssa tehdä hänelle pikku jekun. Ihan harmittoman.

Kaupasta ei saanut mitään foliossa olevaa vaakkumipakattua, valmiiksi jauhettua kahvia, vaan kahvi oli kaupassa kokonaisina papuina. Niitä jauhettiin siinä asiakkaan odottaessa kahvipakettiin ja päälle laitettiin monen pojan keräilykohde, pahvinen ”Joonas seikkailee maailmalla”-kortti ja liimapaperi. Tämä jauhaminen loihti ihmeellisen hienon kahvintuoksun kauppaan, mikä aiheutti asiakkaille armotonta kahvihampaan kolotusta.

Hommasimme kotoa tyhjän sinapinkeltaisen Johanna-kahvipaketin ja täytimme sen hienolla Tiilipruukin muuraushiekalla. Päällimmäiseksi laitoimme Joonas-kortin ja teippasimme paketin ihan samalla tavalla kuin kaupassakin.

Tiesimme mummun olevan poissa kotoa, joten hetki oli otollinen toimittaa kahvipaketti naapurin kuistin oven eteen odottamaan mummun kotiintuloa.

Odotuksemme palkittiin, kun Esteri-mummu lyllersi kujaa pitkin kohti kotiansa. Seurasimme tilannetta läheisestä puskasta. Kuulimme mummun toteavan kahvipaketin nähdessään ” kattos vaan, joku on tuonut kaffeepaketin ja jättänyt rappuselle, kun en ollut kotona, juu juu”. Mummu koppasi paketin kainaloonsa ja meni ulko-ovesta kuistiin ja sieltä keittiöön. Sillä välin me siirryimme nopeasti ikkunan taakse katselemaan, mitä tapahtuisi. Seurasimme ikkunasta, kun mummu kaatoi ”kahvipaketin” sisällön valkoiseen, porsliiniseen pilkkumiin. Hykertelimme tyytyväisinä, kun mummu meni täysillä miinaan.

Sitten kuului sisältä ulos asti yllättynyt huuto ”santaa….”

Silloin otimme ritolat, ettei meitä osattaisi yhdistää tapahtuneeseen, mikä tietenkin oli toiveajattelua, sillä ei aikaakaan kun kypsempää naisenergiaa taas vyöryi liiterin vieressä olevasta portista pihaan … Ennustajanlahjoja ei paljon tarvittu siihen, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Porttikieltoa tuli taas.


Valokuvaajat

Jälleen kerran kaunis kesäkuinen sunnuntaiaamu saapui tyynenä ja aurinkoisena. Olin velipoikien kanssa tarkkailemassa navetan takana sika-aitauksen sisäpuolella olevaa vetistä hetteikköä. Siinä sammakot kurnuttivat ja vesi oli kutua täynnä ja sammakoilla päällä kauhea paritteluvimma. Ääni muistutti ”eläintarhan ajoja”, kuten äitini tapasi sanoa.

Yht´äkkiä huomasimme, että navetan takaa mäkeä alas alkoi tulla kräniläisiä ihmisiä, tummista pukimista päätellen kirkkoreissulta.

Yhteinen päätöksemme oli, että ”valokuvaamme” tämän ryhmän. Niinpä kiipesimme noin viiden metrin päässä tiestä olevan sikakopin katolle ja keskimmäinen veli huusi ohittavalle ihmisjoukolle: Katseet tänneppäin ja hymyä naamalle, otamme teistä valokuvan !

Silloin samanaikaisesti käänsimme selkämme tielleppäin, laskimme housut puolitankoon ja pyllistimme paljaat perseet ja huusimme KIITOS !! Kuulimme erittäin paheksuvia kommentteja, kuten ”ettäs kehtaatte sunnuntaipäivänä”, mikä kieli meille tempun onnistumisesta ja kyllä meitä taas niin makeesti nauratti, että olimme tippua katolta.

Kun sitten hyppäsimme alas sikakopin viistolta, yksilappeiselta katolta, horjahti vanhin veljistäni ja kaatui selälleen sikakopin sisällä olevaan mustanpuhuvaan liejuvelliin. Siinä sikanassut olivat päivittäin monesti kylpeneet ja siten karkottaneet kimpustaan hyttyset ja kärpäset sekä saaneet kaipaamaansa vilvoitusta.

Kun velipoika nousi liejusta, ainoaa valkoista hänessä oli silmänvalkuaiset ja hampaat. Keskimmäinen veli ensin huusi, että, ”kuka pelkää mustaa miestä”? Mutta astellessamme kolmistaan kotipihaan itkimme kaikki kolme posket märkinä - yksi aiheesta ja kaksi empatiasta.
Poru kurkussa kerroimme koko stoorin äidille, joka vesiletkun avulla alkoi pestä isoveljestä suurempia sianpaskoja. Äiti mumisi, että Jumala rankaisi välittömästi..


Oma ranta

Meidän kotitalo sijaitsi vain noin 50 metrin päässä meren rannasta. Rannassa oli uimakoppi ja noin 20 metriä pitkä laituri, jonka päässä oli uimatikkaat. Laiturin molemmin puolin oli omia ja naapureiden moottori- ja soutupaatteja kiinnitettyinä peräpäästään tolppaan ja etupäästään laituriin.

Meillä pojilla oli rannassa omat leikit, jotka jäljittelivät kaikkea, mitä oikeassakin satamassa tapahtui.

Meillä oli siellä itse rakennettuja puisia laivoja, puusta tehtyjä autoja tukkiperävaunuineen, tukkipankkoineen ja kalikoineen.

Joskus, kun meressä oli vähän vettä, kokosimme vettynyttä ja pohjaan painunutta puuta pieniin pinoihin kuivalle maalle kuivumaan. Tätä ”puutavaraa” me sitten ajoimme tukkiautoilla vedenrajaan kivistä ja hiekasta rakentamillemme laitureille.

Tukkiautossa ja sen perävaunussa olevat puulastit ympäröitiin rautalangalla nipuiksi, sitten irrotettiin merenpuoleiset kuormakalikat ja ajettiin tukkiauton maanpuoleiset pyörät kiilamaisten puisten pukkien päälle, jolloin koko auto kallistui niin paljon, että tukkiniput luistivat pitkin pankkoja ja putosivat mereen, jossa oli isommista puista, poomeista, tehty tukkirinki, joka esti nippuja karkaamasta merelle.

Kun rinki oli täynnä, tuli hinaaja, joka veti koko ringin leikisti Raumalle.. Tässä oli muitakin variaatioita, kuten se, että puut kipattiin rinkiin irtonaisina ja sitten täyttynyt rinki vedettiin hinaajalla leikisti laivan vierelle, josta puut vinssattiin laivaan, joka vei ne Etelä-Amerikkaan kaivospölkyiksi.



Puuvarkaita

”Saamari, täällä on käynyt puuvarkaita” huusi Pentti minulle ja Toukolle. Edellisenä päivänä tekemämme nätit puupinot olivat kadonneet kuin taivaan tuuliin.

Meillä oli puuvarkaasta omat aavistuksemme, mutta halusimme varmistaa asian ja järjestimme illalla vartioinnin.

Kyttäsimme pienen matkan päästä, mitä rannassa tapahtuu. Vaivamme palkittiin, kun huomasimme Reinon Esteri-mummun taputtelevan naapurin suunnasta metsikön läpi rantaan vievää polkua pitkin kohti meidän ”satamaa”.

Hän tuli ja poimi syliinsä puita rannasta ja kuin ”kahmarin” kouralla hän kertalaakista poimi houkuttimeksi tekemämme puupinon isoon syliinsä ja lähti ilmiselvästi kaappaukseensa tyytyväisenä polkua pitkin takaisin kotiin.

Teimme puuvarkauksien estämiseksi karmean strategian; päätimme miinoittaa naapurista rantaan johtavan polun.

Viikkoon emme veljieni kanssa käyttäneet navettarakennuksessa olevaa ulkohuussia, vaan aina ”ison hädän” yllättäessä kävimme asialla naapurista rantaan johtavalla polulla ja peitimme miinat näkymättömiin heinä- ja sammalrohjalla, niin ettei niitä voinut silmällä havaita. Oikeisiin miinoihin verrattuna näillä ei ollut sirpalevaikutusta ja ne olivat täysin äänettömiä, mutta räjähdys tuli myöhemmin viiveellä..

Yhtenä iltapäivänä, kun olimme leikkimässä satamaa rannassa, tuli Reinon äiti Aila kauhealla riemulla rantaan ja huusi pää punaisena, että saa….n kakarat, mitä olette menneet tekemään, kotona kaikki lattiat paskassa..juma…ta. Sanokaa per..le teidän isälle, että kun seuraavan kerran pyytää mummua tuuraamaan lehmien lypsämisessä, niin mummu lypsää saappaaseen eikä ämpäriin.

Puolustauduimme sanomalla, että suurella vaivalla merenpohjasta keräämämme puut oli varastettu, ja sen takia miinoitimme polun.

Ihme kyllä, naapurin uho kuoli omaan sauhuunsa, eikä tästä asiasta koskaan enää puhuttu. Tilanne normalisoitui ja asia unohtui pikku hiljaa kokonaan ja meidän pikku pinot saivat olla rauhassa.

Vaaleanpunainen sukkanauha

Reino aiheutti niin monta hälytystä meillä kotona, että Pentti ajatteli antaa Reinolle aihetta ajatella vähän päinvastaiseenkin suuntaan. Pentti löysi kotoa ilmeisesti äidin tai mummon kureliivistä peräisin olevan vaaleanpunaisen sukkanauhan ja paketoi sen kirjekuoreen ja kirjoitti siihen: ”Reijolle terveisin Ville”. Tästä aiheutui hirveä tappelu Reijon ja Villen välille. Reijo karkasi välittömästi Villen kimppuun.

Ruuhivarkaissa Riipperinviikissä

Meidän teki kovasti mieli saada naapurinpoikien kanssa itsellemme oma ruuhi, jolla olisi sitten kiva meloskella omassa viikissä. Olimme saaneet vinkkiä Toivosen pojilta, että Leutosenviikissä eli Riipperinviikissä oli kräniläisillä pojilla useampia ruuhia. Taisi olla ideanikkari Pentti, joka keksi, että käydään varastamassa sieltä itsellemme yksi ruuhi. Kestää varmaan useita päiviä ennen kuin kräniläiset pojat edes huomaavat heiltä yhden ruuhen puuttuvan.

Niinpä iltahämärän laskeuduttua ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme. Mukana hankkeessa oli velipoikieni lisäksi naapureista Reino ja Ville. Menimme Mäkelän kallion, tuon muistorikkaan talvisen laskittelupaikkamme kautta läpi metsän ja rantalepikon ja tulimme näköetäisyydelle Riipperinviikin venelaitureista, joiden tuntumassa näkyi kolme ruuhta rannalle vedettynä. Jäimme kyttäämään, näkyykö missään kräniläisiä poikia.

Kymmeneen minuuttiin ei näkynyt mitään liikehdintää, joten päätimme iskeä ruuhen kimppuun. Juoksimme ruuhen luokse, työnsimme sen nopeasti veteen ja ennakkoon sovitusti Reino lähti melomaan sitä kohti meidän omaa Brandinviikiä, jonne vesimatkaa kertyi vajaa kilometri. Me muut juoksimme pois näkyvistä rantalepikon suojaan tarkoituksena mennä samaa reittiä kohti kotirantaa, kuin olimme tulleetkin. Silloin kuului mäeltä karmea huuto ”Ruuhivarkaita, ruuhivarkaita, tulkaa pian!” Kräniläisiä juoksi kohta sankoin joukoin rantaa kohti ja Repa koitti kauhuissaan meloa kuin viimeistä päivää kohti omaa viikiä. Mieleen tuli vanha vertaus yksinäisestä soutajasta elon merellä. Huusimme Reinolle, että pistä vauhtia lisää..

Juoksimme omaan rantaan odottamaan miestä mereltä ja kohta Reino ja ruuhi tulivatkin näkyviin.
Kun ruuhi oli saatu omaan viikiin, laitoimme nopeasti isoja kiviä ruuheen ja vedimme sen noin 50 metriä rannasta, johon upotimme sen nerokkaasti täysin pois näkyvistä reilun metrin syvyyteen. Sitten painelimme kovaa vauhtia rantalepikon ja puskien suojaan odottamaan takaa-ajajia, jotka olivat lähteneet Reinon perään soutupaatilla. Kohta kräniläisten paatti olikin meidän rannassa ja kauhea pomilointi ja ihmettely käynnissä, mihin ruuhivaras ja ruuhi ovat kadonneet. Melkoinen katoamistemppu. Ei heidän auttanut muu, kuin palata niine hyvineen takaisin ja me menimme tyytyväisin mielin kotiin.

Olimme jo varmoja katalan suunnitelmamme täydellisestä onnistumisesta ja suunnittelimme jo, minkä väriseksi maalaisimme ruuhen nostettuamme sen vedenalaisesta kätköstään, ettei sitä tunnistettaisi kräniläisiltä varastetuksi. Oli muuten metkaa, että väriasiasta syntyi jo pientä vänköötäkin.

Kun seuraava päivä oli joutunut iltapäiväkahvin aikaan, tuli naapurin Ville kovaa vauhtia meille ja huusi, että tulkaa pojat pian Reinon tykö, siellä on yhden kräniläisen isä poikansa kanssa hakemassa varastettua ruuhta takaisin..

Saavuttuamme paikalle kysymys oli enää siitä, mihin kohtaan lahtea ruuhi oli upotettu. Mies oli Reinon sukulainen ja ilmiselvästi Reino oli mennyt hänelle laulamaan asian. Ei meidän auttanut muu kuin kahlata mereen ja ottaa painokivet pois ruuhesta ja vetää se rantaan, jossa ruuhi tyhjennettiin vedestä kallistamallla se ylösalaisin. Se siitä ruuhen hankinnasta. Murheelisina seurasimme, kun poika ja ruuhi katosivat pois näkyvistä Krakanokan kärjessä olevan proomunraadon taakse. Onneksi selvisimme pojan isän nuhdesaarnalla. Lisäksi jouduimme antamaan lupauksen, että antaisimme jatkossa kräniläisten ruuhten olla rauhassa.


Sittenkin oma ruuhi!

Ruuhenvarastamisepisoodista oli ehtinyt kulua pari viikkoa, kun vanhimmat kavereista, nimitäin Veikko, Voitto ja Raimo, joka oli Reinon sukulainen, olivat kimpassa päättäneet oman ruuhen rakentamisesta. Me pikkuknöösit pääsimme pelkästään seuraamaaan rakennustyön edistymistä. Ruuhta rakennettiin meidän viikin (Brandin viiki) tiheässä metsikössä suojassa uteliaiden katseilta.. Kun me pikkupojat kysyimme, mistä noin leveää lautaa löytyi ruuhen sivulaudoiksi, ja mistä muu puutavara pohjaan löytyi, emme saaneet oikein tyhjentävää vastausta, vaan viittauksen Salmen sahan suuntaan. Sahan alue loputtomine lautakarkkoriveineen sijaitsi rakennuspaikasta n 400 metrin päässä, eli pikku ruuhemme värkit lienevät olleen sieltä peräisin ja omakustannushintaan..

Kun sitten vihdoin viimein ruuhi oli valmistunut ja pohjaan käytetty terva kuivunut, oli vesillelaskun aika. Oli tosi jännää seurata, kun isot pojat vetivät ruuhen läpi ryteikön ja kaislikon selville vesille. Kaikkien meidän huulilla oli yksi kysymys, vuotaako…

Ruuhi ei vuotanut pisaraakaan, vaan piti kuin potta. Tästä ruuhesta tuli vuosiksi eteenpäin todella paljon käytetty kapistus. Pitänee minun vielä selittää ruuhen rakennetta ja toimintaperiaatetta:

Kyseessä on tasapohjainen, ja siten hyvin kantava ja matalassakin vedessä hyvin uiva kulkuväline, joka liikkuu yhden melan tai airon avulla pyöräyttelemällä sitä edestakaisin sopivassa kulmassa ruuhen takalaidan yläreunassa olevassa ns. rekauskolossa. Tätä meilläpäin kutsuttiin rekaamiseksi.
Joskus kun oli sopiva tuuli, kokeiltiin laittaa rantalepikosta otettu leppäpuska purjeeksi, jolloin myötätuuleen saatiin hyvät vauhdit.

Ostakaa hyvä halpa laivapoika

Oli kesäinen ja kaunis sunnuntaiaamu ja Krookanlahti oli ihan pläkä eli peilityyni. Velipoikani ja Reino rekailivat ruuhella lähellä kotiviikin suulla olevaa laakaa. Laaka on n 300 metrin päässä kotilaiturista oleva keskeltä halki oleva natukiveksikin sanottu kivi, jonka yläosan halkio normaalivedellä pikkuisen näkyy vedenpinnan yläpuolella.

Samaan aikaan oli lahdelle ankkuroituna olevasta saksalaisesta höyrylaivasta lähtenyt merimiehiä pelastusveneellä lahdelle soutelemaan. Kun he tulivat kuuloetäisyydelle, alkoivat velipojat huudella merimiehille, että ”ostaakaa hyvä, halpa laivapoika, ei maksa paljoa, aitsu plaitsu plaa plaa” ja näyttivät sormellaan Reinoa… Merimiehet eivät tietysti ymmärtäneet mitään poikien huutelusta, mutta tulivat sen verran uteliaiksi, että soutelivat kohti poikien ruuhta.

Silloin Reino meni paniikkiin, katsoi pari kertaa ympärilleen ja ei muuta kuin yli laidan ja kahlasi rantaan, niin että kuoha kävi. Hän teki nopean ratkaisun. Häntä ei niin vain myytäisi laivapojaksi.

Huonon omantunnon vaivaamat velipojat pyytelivät Reinolta anteeksi tapahtunutta selittäen asiaa pelkkänä jekkuna. Reinolta meni kuitenkin hetkonen, ennen kuin anteeksianto pojille tuli.

Veljet huikkasivat Reinolle, että ” aina kaverit ” ja Reino vastasi, että ”aina !”

Linnunmunien kerääminen

Tärkeä ja mielenkiintoinen asia oli erilaisten linnunmunien kerääminen. Itselleni kehittyi vuosien saatossa n. 60 erilaisen linnunmunan kokoelma. Tästä linnunpesilläolosta muistuu montakin tarinaa, mutta tämä on niistä yksi mehevämpiä.

Olimme ihan kotipihan viereisessä metsikössä ja variksenpesä oli rekisteröity. Se oli ison kuusen latvustossa.
Pesää kakistamaan oli tullut ”omien poikien ” lisäksi Krookasta Jussi ja Kränistä Matti, joka oli näissä asioissa hanu.

Sovittiin, että Matti kiipeää pesälle ja me muut annamme maasta käsin tukea yritykselle.

Niinpä Matti lähti kiipeämään tekijän ottein kohti pesää. Nopeasti hän olikin latvustossa ja kurkkasi pesään. Hän huikkaili maajoukoille, että pesässä on kahdeksan munaa, mutta miten minä ne alas tuon ? Jussi antoi neuvon, että laita ne munat poskiisi ja tule varovasti alas puusta.

Matti teki työtä käsketttyä ja tuli posket pullottaen alas kuusesta. Kun Matti saavutti maan kamaran, Jussi löi kätensä yhteen. Ei siinä muuten mitään, mutta käsien välissä sattui olemaan Matin posket.

Tästä seurasi karmea kyökkiminen ja yskiminen, sillä munia oli haudottu jo tovi…

Samaan aikaan lähistön jo kypsään ikään ehtinyt vanhapiika, Katriina, joka ei omistanut kyseistä metsikköä, mutta valvoi sitä kuin omaansa toisen helsinkiläisen vanhanpiian puolesta, saapui paikalle ja antoi meille vakavan varoituksen huutaen: ”Tässä metsässä annetaan linnunpesien ola rauhassa, tai kutsun poliisit paikalle, onko asia selvä? Jos vielä tapaan teidät tässä metsässä, tulee tupen rapinat !!

Silloin poistuimme vähin äänin alueelta, mutta pieni harmitus jäi kaihertamaan mieliä..

Kosto

Tällä vanhallapiialla oli tapana soudella pikku soutupaatillaan lahdelle ja istua veneessään pikku tärpätissä, onkia ahvenia ja polttaa pilliklubia muka toisilta salaa..

Sattui olemaan sumuinen iltapäivä, kun tämä metsäpoliisi istui taas ongella veneessään. Sumu oli niin kova, että vene tuskin erottui rannasta käsin..

Silloin vanhempien poikien korvaan kuiskasi piru: Otetaan lingot ja lingotaan lahdelle kohti paattia kiviä oikein urakalla.

Kivet alkoivat lentää pelottavasti suristen ja huristen kohti melkein näkymätöntä paattia. Vanhapiika maastoutui paattinsa pohjalle juuri sopivasti ennen kuin yksi lingotuista kivistä osui paatin kylkeen.. Lahdelta alkoi kuulua hirveä huuto ja uhkailu virkavallalla. Pojat laittoivat lingoillaan vielä muutaman soikean kiven huristen matkaan, ennen kuin vetäytyivät pois rannasta.

Kun sumu oli hälvennyt, koko asia oli poistunut päiväjärjestyksestä, eikä siitä enää puhuttu sen jälkeen. Osapuolet olivat laskeneet yhteen 2 ynnä kaksi on 3 ja solmittiin sanaton linnarauha.. Saavutettiin kauhun tasapaino, puntit olivat tasan. Puheet virkavallan kutsumisesta loppuvat ja rantametsikön linnunpesät jätetään vastaisuudessa rauhaan ja onkimista / pilliklubinpolttoa lahdella ei enää kiviä linkoamalla häiritä.


Tupakka, kielletty hedelmä

Meillä kotona ei kukaan omasta väestä polttanut tupakkaa. Ihailimme merimiehiä, jotka polttelivat hienoja amerikkalaisia tai saksalaisia filtterisavukkeita. Tuohon aikaan ei vielä oltu tietoisia tupakan vaaroista. Sitä polteltiin joka paikassa, paitsi kouluissa kielto oli ehdoton.

Äijät sahalla ja pöllinteossa polttelivat Työmiestä tai Holkki-Saimaata, jota toiselle tarjottaessa pruukasi saaja kysyä, että saako holkin kans ? Oma vankka kannattajakuntansa oli myös Pilliklubilla, jonka aski oli nelikulmainen pahvilaatikko, jonka takakansi oli suosittu paikka tärkeille laskutoimituksille ja muistiinpanoille.

Muistuu mieleen puuseppä Nurmi, joka kertoi, miten hänen Pilliklubin polttonsa sai alkunsa. Hänelle oli tullut tenkkapoo puusepänverstaallaan. Hän ei millään pystynyt ratkaisemaan työhönsä liittyvää asiaa, vaikka hän kuinka mietti ja mietti. Silloin hän oli sytyttänyt pilliklubin ja samalla hetkellä, kun tulitikun liekki sytytti tupakan kärjen, hän keksi ongelmaan ratkaisun. ”Siitä lähtien minä olen polttanut Pilliklubia”, sanoi puuseppä Nurmi.

Kyllä meidän poikienkin piti päästä maistamaan tuon kielletyn hedelmän makua. Kontion laiturissa oli sattumalta saksalainen laiva, johon Pentin kanssa kiipesimme. Esitimme asiamme ensimmäiselle näkemällemme laivamiehelle kysymällä saksaksi ”haapen sii sigarettes”? Kai me polvihousupojat herätimme hänessä myötätuntoa, kun käsi heti vilahti puseron taskuun, josta hän kaivoi meille täysinäisen askin HB-merkkisiä savukkeita. Rahamme riitti juuri ja juuri tulitikkuihin, jotka ostimme Manun kioskista.

Tupakka-aski poltti sen verran paljon taskussa, että nopeasti keräsimme porukan Merimaan suulin taakse metsään kokeilemaan tupakanpolttoa.

Ensi alkuun, kun sytytimme savukkeet, tuntui, että kyllä nyt ollaan niin äijää, niin äijää että..
Kun sitten sormet ja huulet tutisten koitimme vetää sauhua henkeemme, siitä seurasi hirveä yskiminen ja alkoi tekemään pahaa. Niinpä kun koko touhusta ei tullut mitään, niin loput tupakat ja tikkuaskin piilotimme tikankoloon yhteen isoon mäntyyn. Saattavat olla siellä vielä tänä päivänäkin..

Jymypaukku

En tiedä mistä keskimmäinen veli oli löytänyt maissipiipun ja Jymy-merkkistä piipputupakkaa, mutta Reinoa päätettiin pitää koekaniinina. Niin sitten kimpassa menimme jälleen Merimaan suulin taakse. Pentti latasi piipun Jymyllä oikein tiiviiksi pesälliseksi pelkällä hienommalla tupakalla, niin että runko-osat jäi käyttämättä. Hän tuprutteli piippua aikansa, kunnes pesässä oleva tupakka paloi parhaimmillaan.
Sitten Pentti muina miehinä ojensi piipun Reinolle ja kehoitti häntä vetämään sauhua keuhkoihin oikein kunnolla.
Reino teki työtä käskettyä ja tempaisi piipusta parit oikein kunnon henkisauhut.

Pelästyimme velipojan kanssa aikalailla, kun Reinon silmät yhtäkkiä muljahtivat väärinpäin päässä ja jalat pettivät alta, niin että hän varmaankin pikkulintujen säestyksellä oikaisi itsensä pitkin pituuttaan pehmeitten sammalmättäiden päälle…

Luulimme, että nyt se kuoli, mutta saman tien alkoi henkiinherääminen, jota säesti kauhea noituminen ja oksentaminen..

Jum..auta pojaat, saatte pitää tupakkanne, minä en enää ikinä polta tupakkaa. Tietojeni mukaan näin myös oli asian laita.

Krookan koulu

Tuli syksy 1952 ja melkoinen muutos kolmikon elämään, kun pojista vanhin Touko aloitti koulutiensä Krookan kansakoulussa.

Muistan vieläkin tarkasti, esimerkiksi missä kohtaa pihassa keittiön ikkunan kohdalla seisoin, vaikka olin vasta 4-vuotias, kun hän ensimmäisen koulupäivän jälkeen tuli kotiin ja ensi töikseen ilmoitti minulle ja Pentille dramaattisesti:”Se on sitte pojaat semmonen juttu, ettei joulupukkia ole olemassakaan.” Yritimme Pentin kanssa väittää vastaan, mutta Touko sanoi, että tieto on varma. Hän oli kuullut omin korvin yläluokan poikien puhuvan asiasta.

Tämän jälkeen Jouluisin jännättiin, kuka kulloinkin toimi joulupukkina. Sattui nimittäin usein, niin, että isä tai äiti oli ”asialla” naapurissa ja pukki sattui tulemaan juuri samaan aikaan…Tai sitten asialla oli kiireinen joulupukki, joka vain heitti lahjat verannan ovesta sisälle.

Oman koulutieni alun 1955 syksyllä muistan kuin eilisen päivän. Isä vei minut pyörän takahäkkärällä koulun pihaan ja jätti minut siihen ihmettelemään touhua epämukavissa kokopitkissä harmaissa villasukissa ja polvihousuissa. Sitten soi kello ja lapset ohjattiin opettajan avustuksella jonoon oven edessä olevien rappusten eteen. Jonot oikaistiin suoriksi, jonka jälkeen opettaja antoi luvan nousta raput ylös ja seurata itseään toisessa kerroksessa olevaan luokkahuoneeseen, johon päästyämme opettaja sanoi meille: ”Menkääpäs nyt lapset pika pikaa käymään takaisin ulkona, kierrätte pihassa olevan sähkötolpan ja tulette sitten samantien takaisin, että nähdään osaatteko tulla takaisin luokkaan !”
Ja osattiinhan me..

Vaaleanpunainen patalappu

Koulussa pojatkin pantiin kutomaan ja virkkaamaan. Minäkin muistan virkanneeni suorakaiteenmuotoisen patalapun vaaleanpunaisesta villalangasta, tosin kyseinen patalappu oli valmistuttuaan melkein musta. Se johtui siitä kun välitunnilla tapeltiin nyrkit savessa ja sitten taas mentiin virkkaamaan likaisin käsin. Mutta tuntui tosi hienolta nähdä itse tekemäni patalappu kevätjuhlan käsityönäyttelyssä opettajan puhtaaksi pesemänä ja varustettuna lapulla, jossa oli oma nimeni ja äiti ja isäkin vielä ihastelivat sitä.

Urheilutunnilla pelattiin jalkapalloa

Urheilutunneilla pelattiin usein jalkapalloa. Opettaja määräsi kaksi taitavaksi tietämäänsä oppilasta valitsemaan joukkueet vuoronperään huutamalla. Tietenkin huutaminen meni niin, että parhaat huudettiin ensiksi ja huonoimmat viimeiseksi. Itse kuuluin näihin ihan hännänhuippuihin. Kokemus oli traumaattinen, kun kumpaankaan joukkueeseen ei tahtonut kelvata kuin pakosta.

Kumma juttu, että osaltani tämä juttu muuttui toisinpäin yhden pelin jälkeen. Tilanne oli tasan joukkueitten välillä ja peliaika loppumaisillaan, kun yhtäkkiä sain harhasyötöstä pallon ja pienen kuljetuksen jälkeen potkaisin jalan sisäterällä maanuoliaisen, joka meni vastustajan maaliin. Se oli voittomaali. Seuraavalla kerralla joukkueita tehdessä molemmat huutajat olisivat halunneet minut joukkueeseensa. Itsetunto oli silloin kohdillaan.


Cowboy-saappaat

Kolmannen luokan syksyllä olin päässyt isän ja äidin kanssa käymään Porissa. Minulle ostettiin tällä reissulla uudet kumisaappaat. Halusin ehdottomasti cowboytyyliset ruskeat saappaat, joissa oli varren suussa valkoiset raidat ja kantapäissä valkoiset kumikannukset. Olinhan jo oppinut lukemaan Villiälänttä, Tex-Villeriä, Viidakkoa ja Korkeajännityssarjaa..

Kun sitten aamulla menin kouluun nämä Pecos Bill-saappaat jalassa, kerääntyivät pojat rinkiin ympärilleni ja osoittivat sormella saappaitani ja huusivat, että likkojen saappaat, likkojen saappaat !

Yksi Tapio ja hänen kaverinsa Hans olivat pahimpia kiusaajiani. Kiusaamista tapahtui jokaisella välitunnilla.

Hans ja Tapio olivat usein koulupäivän jälkeen pinoamassa ripoja meidän naapurissa olevan Salmen sahan alueella ja he pelottelivat minua, että jos tulen koulun jälkeen sahalle, he antavat minulle selkäsaunan.

Otin haasteen vastaan ja heti jätettyäni koulureppuni kotiin, suuntasin sahalle ja näin pojat pinoamassa ripoja. Huomattuaan minut he hyppäsivät ripapinonsa päältä alas ja lähtivät tulemaan ripakepit kädessä minua kohti tielle, jossa seisoin. Tapio tuli ensimmäisenä ja otin häntä ensin ripakepistä ja sitten puserosta kiinni ja työnsin hänet päälleen pystyyn ojaan ja sen jälkeen huitaisin nyrkillä Hanssia kuonoon ja vaikka hän nousi pienen kiven päälle ylsin lyömään häntä nyrkeillä molemmin puolin päätä. Tappelu päättyi siihen, että molemmat pukarit juoksivat karkuun. Tähän päättyi myös koulukiusaamiseni Krookan kolulussa.

Romantiikkaa

Krookasta, naapurin tyttö Arja oli ilmeisesti silmiä ja korvia myöten ihastunut luotokulmalta kotoisin olevaan 4-luokkalaiseen Hannuun, koska oli laittanut salaa Hannun pulpettiin lapun, jossa luki, että Hannu, haluan välittömästi mennä kanssasi naimisiin.

Ei näistä kumminkaan paria tullut.

Opetusmetodiikkaa

Äidinkielenopinnot olivat tärkeällä sijalla. Muistan hyvin opettajan puheet aluksesta ja maineesta sekä sen, että kerran koko päivä hoettiin ”ängää, ängää, ängää…” Sillä kyllä saavutettiin se, että jokainen osasi sanoa Helsingissä eikä Helsinkissä.

Laulutunnit olivat oma lukunsa. Suorituspaineita oli siinä vaiheessa kun numeroita annettiin. Opettaja sanoi minulle, että saat kutosen, jos pystyt vähänkään hyräilemään mukana. Niinpä pistin kaikki taitoni kehiin ja sain todistukseen kutosen, joka jäi parhaaksi laulunumerokseni ikinä.

Aresti

Kerrankin päätin, että nyt alan tosi aktiiviseksi tunneilla. Aina kun opettaja kysyi jotakin, viittasin aina heti nostamalla käteni korkealle. Opettaja katsoi kuitenkin aktiivisuuteni tunnin häiritsemiseksi, ja määräsi minut arestiin (=jälki-istuntoon) koulun jälkeen. Meitä oli eri syistä arestissa 5-6 poikaa käsityöluokassa. Kukaan ei ollut valvomassa meitä, jolloin
aloimme aikamme kuluksi pelata poltttopalloa- Pelasimme sitä päät märkänä hiestä, jolloin joku pojista katsoi ikkunasta ulos, ja huusi meille muille, että tulkaa kaverit katsomaan.. Opettaja käveli juuri siellä käsilaukku kädessä koulun pihasta oikotietä kohti Rairon taloa selvästi kyläilytarkoituksessa. Kun kello tuli kuusi, tuli Matin isä Jaakko käsityöluokan ovesta sisälle ja sanoi, että ”nyt Matti lähdetään kotiin ja te muutkin pojat lähtekää kotiinne!” Opettaja oli siis autuaasti unohtanut meidät arestilaiset.

Yhteiskoulussa minua ei saatu lainkaan laulamaan, paitsi kun järjestimme kahdeksannen luokan potkiaisohjelman ollessani lukion toisella. Muistan hyvin, kun toiset pyysivät piirustuksenopettaja Lastulta vapaata harjoitellakseen esim. näytelmää. Minäkin viittasin ja pyysin vapaata tunnilta harjoitellakseni yksinlaulua.

Opettaja Lastulle tuli hyvin skeptinen ilme ja hän sanoi, että no mene nyt, vaikka tiedänkin, ettet varmasti illalla laula.

Sitten tuli tuo ilta ja minun vuoroni esiintyä. Luokkakaverini Harry Tukkikoski spiikkasi minut sisään sanomalla, että nyt on syttynyt iskelmätaivaalle uusi tähti, Mikko Järvenpää. Hän tulee esittämään laulun ”Elsa olet kohtalon lapsi”. Minua ei alkanut kuulua, jolloin Harry, sopimuksemme mukaisesti kertoi yleisölle, että kyllä hän varmasti kohta saapuu, todennäköisesti hän on tapojensa mukaan matkalla poikennut kylän apteekissa ja siksi viipyy. Sitten kaverit tuuppasivat minut tyhjiä pulloja täynnä oleva salkku kädessäni rähmälleni näyttämölle niin, että tyhjät pullot vierivät pitkin näyttämön puulattiaa.

38 asteen kuumeesta huolimatta aloitin laulun ja vedin sen läpi ilmeenkään värähtämättä ja joka kerta, kun kertosäe alkoi ” Elsaa” , rääkäisin oikein kunnolla. ” Mulla on päässä kuva susta, Elsaa..”. Esityksen lomassa vilkaisin rehtori Säynäjärven pöytäseurueen suuntaan ja näin, että rehtori suorastaan hytkyi liitoksissaan, mikä oli varsin erikoista häneltä. Väliajalla piirustuksenopettaja Lastu tuli kiittelemään esityksestä ja pyysi anteeksi, että oli epäillyt laulamistani. Mainitsipa vielä, että televisiostakaan ei parempaa viihdettä löydy.

Päivitetty 21.4.2020 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä