Toimintaa
Upea kirjallisuusilta valtuustosalissa 10.10.2018
MEKA TV:n video Lauttijärvestä
J.P. Kulosaari: Maan kohoaminen Pohjanlahden rannikolla
Merikalastajan sanakirja hanke ja merikalastuksesta
Ko­ti­seu­tuil­lat
» Karjalaisuusilta I
» Karjalaisuusilta II...
» Ruotsalaisuusilta valtuustosalissa 9.12.2015
» Siir­to­lai­suu­sil­ta
» Merimiesilta 14.9.2016
  Raimo Virtanen muistelee
» Merikarvian vuoden 1918 tapahtumat
Merikarvia-viikolla vuonna 2016
Merikarvia-viikolla vuonna 2015
Merikarvia-viikolla vuonna 2013
Merikarvia-viikolla vuonna 2012
Merikarvia-viikolla vuonna 1995
Hu­vi­tus­her­ra...
Merikarvian joulu...
Lukuisia hankkeita on tehty menneinä vuosina
Pyt­ty­ma­ka­sii­ni...
Merikarvian museot
Toimintaa > Kotiseutuillat > Merimiesilta 14.9.2016 > Raimo Virtasen puheenvuoro
« Edellinen | Seuraava »

Raimo Virtasen puheenvuoro

Merikarvia-seuran merimiesilta 14.9.2016
Pala historiaa
Merikarvialaisia merimiehiä on ollut koti- ja ulkomaisissa laivoissa melko paljon kuluneitten vuosisatojen aikana. Muistellessani tuntemieni tai tietämieni merellä olleitten nimiä huomasin heidän olleen pääosin rantakylien miehiä. Naisia en muistanut yhtään, vaikka heitäkin on varmaan ollut. Totesin myös, että kouluttautumishalukkuutta kansi- tai konepäällystöön ei ole kovin paljon ollut. Olen uudelleen lueskellut professori Yrjö Kaukiaisen kirjoittamaa kahta kirjaa, joista ensimmäisessä ”Ulos maailmaan. Suomalaisen merenkulun historiassa” hän toteaa, että 1800 luvun loppupuolella ulkomaisissa laivoissa palveli noin 6000 suomalaista merimiestä ja saman verran suomalaisissa laivoissa. Tässä joukossa oli varmaan monta merikarvialaistakin. Kirjassa todetaan myös, että vuosina 1872 – 1875 suomalaisista laivoista karkasi noin 800 miestä, suurin osa ulkomaisissa satamissa.
Toisessa kirjassa, ”Laiva, Toivo, Oulu” Kaukiainen kertoo Toivo-laivan päällikön isälleen Singaporesta lähettämästä kirjeestä. Siinä päällikkö mainitsee, että Toivon tullessa 24.1.1874 Singaporeen oli siellä mm. Antti Ahlströmin priki ”Saarikoski.” Se oli rakennettu täällä Brändön varvilla vuonna 1870. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että merikarvialaisia merimiehiä oli mukana. Saman laivan he näkivät riisilastia odottamassa Rangoonissa, Burmassa.
Merelle lähtö
Vuosien aikana on useasti kysytty, miksi lähdin merille. Siihen oli kaksi pääsyytä. Olen usein vastannut, että eipä ollut paljon muita mahdollisuuksia työllistyä tai kouluttautua. Tätä voi kutsua työnnöksi maista merelle. Toinen syy oli veto merelle. Suunnilleen samanikäisiä poikia oli lähtenyt sinne heti täytettyään 15 vuotta. Heitä tuli käymään kotona uudet dongerit tai khakihousut jalassa ja baskeri kallellaan päässä. Kertoilivat tarinoita, ehkä vähän väritettyjäkin.
Tiesin myös, että isäni setä oli kuollut pudottuaan norjalaisen purjelaivan Mauyrun mastosta South Shildissä Englannissa. Pekka Julius oli pudotessaan 19-vuotias. Tiedot sain Suomen Merimieskirkon lehden netissä olevasta luettelosta.
Setäni Viljo Valtteri lähti merelle kai 20-luvulla ja vietti koko elämänsä merimiehenä, pääasiassa englantilaisissa laivoissa. Jatkosodan syttyessä Suomessa hänet pidätettiin Kanadassa laivasta ja tuotiin muiden suomalaisten tavoin Man-saaren internointileirille Englannin länsirannikolle. Sieltä hänet siirrettiin maataloustöihin ja edelleen laivoihin. Vuonna 1948 hän tuli Merimiehen Ystävä-lehteen laitetun hakuviestin perusteella katsomaan vanhaa äitiään, palasi takaisin Englantiin ja tuli vuotta myöhemmin lopullisesti Merikarvialle. Hänellä oli Britannian kansalaisuus ja kuoli täällä Suomen kansalaisena.

Kai sekin, että isäni oli ollut ainakin Astrea-nimisessä laivassa sillinpyynnissä Islannin vesillä, painoi lähtöhalukkuuteeni jotakin. Oli suvun traditio vetämässä merelle.

Lähdin merille vuonna 1953, heti saatuani keväällä todistuksen käteeni. Samanikäinen naapurini oli lähtenyt jo edellisenä kesänä laivaan messipojaksi ja halusi tulla hetkeksi kotiin. Menin häntä tuuraamaan. Laivassa oloaikani oli hyvin lyhyt, mutta riittävä siihen, että Mäntyluodon työnvälitystä valvova SMU:n asiamies hyväksyi sen perusteella minut Merimiesunioniin. Hyväksyntä oli ehdoton edellytys sille, että pääsi ”Myllyyn listalle” odottamaan mahdollista laivapaikkaa. Vuonna 1958 oli praktiikkaa tarpeeksi ja pääsin, pääsykokeiden jälkeen, aliperämiesluokalle Rauman Merikouluun. Merikapteenikirjan sain 1962. Silloin sen saaminen kesti 9 vuotta.

Merenkulku jos mikä on suhdanneherkkä ala ja työllistyminen suhdannekierrosta kiinni. Ehkä on yllättävää nykytilanteessa sanoa, että aliperämiesluokan jälkeen oli todella hyvät mahdollisuudet saada paikka perämieheksi. Esim. ruotsalaiset varustamot tarvitsivat miehiä lähes kuinka paljon tahansa. Suomikin toipui ja perämiehiä ja päälliköitä tarvittiin. En koko merellä oloaikanani joutunut työttömäksi.

Laivanpäällystön siirtyminen maihin.
Kohdalleni osuneen hyvän työllisyystilanteen kääntöpuoli oli se, että edes laillista yhden kuukauden vuosilomaa oli vaikea saada pidettyä. Nykyään tilanne on täysin toinen. Olin Välimeren ja Pohjois-Afrikan liikenteen laivassa ja käyntisatamia oli sekä Suomessa että Välimerellä joka matkalla useita. Tuskin pääsi käymäänkään kotona. Kävi taas niin, että sain lomani pidettäväksi marraskuussa. Oltuani pari viikkoa kotona tuli taas kerran soitto varustamosta. Pyydettiin välittömästi lähtemään Kotkaan, jossa yhtiön laiva oli lastaamassa eikä voinut lähteä merelle. Laivassa oli vain yksi perämies ja päällikkö. Kieltäydyin. Tuli toinen pitkä puhelu, jonka sisältö oli: Laivaa ei voi jättää satamaan, on velvollisuuteni tulla. Tein virheen vastatessani, jos ketään muuta ei saada minä lähden. Voitte arvata, yritettiinkö jotakuta muuta. Ja olin taas merellä. Kyllästytti.

Jäänmurtajissa oli vapaita paikkoja ja ajattelin, että hakeutuminen niihin merkitsee varmaa lomaa kesäaikana. Tuli vietettyä jäänmurtajassa neljä vuotta. Tällä kaikella koetan todistaa, työntöä laivasta maihin ei kohdallani ollut. Terveytenikään ei ollut laivatyön esteenä. Aloin kuitenkin miettiä maihin jäämistä.

Kaikkein tärkeintä olikin veto maihin eli perhe. Vaimoni oli hoitanut, työn ohella, asiamme, kotimme ja lapsemme lähes yksin kymmenen vuotta. Lapset varttuivat ja ihmettelivät kuinka toisten isät ovat kotona, mutta meillä kovin harvoin. Tunsin samoin. Kaikki tämä lisäsi voimakkaasti haluani katsella työtä maista. Perheemme etuna oli se, että emme olleet sidoksissa tiettyyn asuinpaikkaan, vaan työpaikan perästä mentäisiin. Uskon, että moni merimies on paininut tällaisten kysymysten kanssa.

Kuten sanottu, olin jäänmurtajalla. Laiva- ja luokkatoverini oli jäänyt Suomen Kartonkiyhdistyksen palvelukseen Raumalle ja onnistunut työssään hyvin. Häneltä tiedusteltiin merikapteenia Kaakkois-Suomen alueelle vastaavaan työhön. Vaimoni sopi, kaverini kysyttyä, että minut saa ilmoittaa. Minut kutsuttiin työhaastatteluun Kartonkiyhdistykseen Helsingissä. Erikoinen haastattelu. Juttelimme laivoista, jäänmurrosta ja jne. Haastattelija painotti ainoastaan, että työ on hoidettava täysin itsenäisesti. Aivan viime hetkellä hän pyysi nähtäväkseen merisotakoulun kurssin todistukseni, jonka toimitin myöhemmin hänelle. Muita papereita ei ollut esillä ja kiirettä lopullisen päätöksen tekoon ei kuulemma ollut.

Kului kolmisen kuukautta ja Kartonkiyhdistyksestä soitettiin, että pitää olla Loviisan satamassa yhdistyksen edustajana niin nopeasti kuin mahdollista. Olin jäänmurtajan huoltotöitä valvomassa Helsingissä ja lähtö ei tietenkään onnistunut. Tuskin tiesin mikä oli kartonkiyhdistys.

Kaiken lopputulos oli kuitenkin se, että jätin laivat ja muutimme Kotkaan. Sitä lopputulosta en ole katunut. Ja kuitenkin jo seuraavana kesänä eli 1969 olin taas perämiehenä laivassa. Ja tietysti kesälomallani. Jo talvella moni laivassa oleva kaverini oli toivonut, että tulisin kesällä lomani ajaksi sijaistamaan toivojaa. Peruste oli: ”Sinähän saat aina olla kotona.” Kun myös varustamosta otettiin yhteyttä ja sama asia. Lopulta lupauduin tietyin ehdoin, mm. teen yhden matkan ja vaimo ja tytär mukaan. Laivan ollessa matkalla Suomeen tuli soitto: Onko vielä lapsia, jos on niin mukaan ja toinen reissu. Ja palvelus jatkui. Tämäkin kuvastaa sitä, että laivanpäällystöstä oli pulaa.
Moni muu joutui samojen kysymysten kanssa painimaan.

Vuodet kuluivat ja sain vuorostani yhteydenottoja, kun yritykset harkitsivat jonkun henkilön palkkaamista. Kaksi kysymystä oli ylitse muiden. ”Miten on viinan kanssa?” ja ”Lähteekö hän helposti?” Jälkimmäinen tarkoitti, palaako ehdokas kovin herkästi takaisin merelle.

Työni sisälsi melkoisesti matkustamista Suomessa ja ulkomaiden satamissa ja tehtailla. Kun sitten jouduin siirtymään, hyvin vastentahtoisesti, uuden organisaation Transfennican pääkonttoriin Helsinkiin työni monipuolistui yhä. Osallistuin aika paljon operatiivisiin tehtäviin jne. Vaihdoin sitten vielä kerran työpaikkaa. Sain tarjouksen siirtyä Suomen Lastauttajain Liiton ja Lastauttajain työnantajaliiton tehtäviin. Niin kului viimeiset kaksikymmentä työvuotta.

Katson olleeni sillä kuuluisalla kuljetusalan aitiopaikalla seuraamassa, ja osallistumassa, koko alan kertakaikkista muutosta sekä merellä että maissa. Kun 65-vuotiaana jäin eläkkeelle totesin olleeni onnekas, kun aikanani jäin maihin töihin, mutta kuitenkin toinen jalka merellä.




Päivitetty 29.9.2016 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Software OyLisätietoa evästekäytännöstä