Merikarvian historiaa
Merikarvian museot
Pyt­ty­ma­ka­sii­ni
Kala-astiateollisuus Merikarvialla
Haminaholman historiaa lyhyesti
Merikarvian lasitehtaat
Lehtileikkeitä Ahlströmin sahalta Haminaholmasta
Alma Liljebladin elämää
Pärske, Alakylän kansakoulu
Kyläelämää Satakunnassa sarjassa Krookanlahden tarinoita
Merikarvian Pappilan kylän Paulakankaan mailla - Veikko Heikkilä
Merikarvian kirkot ja Vanha hautausmaa - Lauri Hakosalo
Urheiluseura Trolssin reipas
Antti Ahlströmin kaksoisveli Frans Ahlström
Arvo Mäkelän sota
Etikettejä entisajan kaupoista
Merikarvian ja Siikaisten talot ja asukkaat 1750-56
Porin porvareiden sukujuuria Merikarvialla
Urho Salmen muistelmat
Lauri Hakosalon Vanhoja muistellen
WPK talo valmistuu
Kertomus Merikarvian opettajayhdistyksen toiminnasta 1903-1904
Merikarvian kansakoulujen perustaminen alkaa.
Merikarvian kansakoulujen historia...
Kauppaneuvos Antti Ahlström
J.P. Kulosaari: Maan kohoaminen Pohjanlahden rannikolla
Nuorisoseuran historiaa
Postit Merikarvialla
Kirjoituksia Merikarviasta
Suojeluskunta Merikarvialla
Lauttijärven Lukko
Merikarvia-lehti
Väinö Myllyrinne
Ouraluodon historiikki
Merikarvian partiohistoriaa
MEKA TV:n video Krookasta
MEKA TV:n video Lauttijärvestä
« Edellinen | Seuraava »

I Sastamalasta Sastmolaan

Satakunnan eräkulttuuri
Satakunnan vanha eräkulttuuri on ainutlaatuista maailmassa. Kokemäenjoen laakson vanhoilta asutusalueilta tehtiin pitkiä metsästys- ja kalastusmatkoja asumattomiin erämaihin ja palattiin aina takaisin kotisijoille. Toiminta oli sen ajan yhteiskunnan ohjaamaa ja laillista. Eräalueet oli jaettu ja rajoista sovittu. Suurempia riitoja ei ole kantautunut historioitsijoiden tietoihin. Kun alueita oli käytetty vuosisatojen ajan, alettiin niitä pitää ”omina” eräsijoina ja puhuttiin ”eräomistuksesta”. Kuningas Kustaa Vaasan toimesta erämaita alettiin asuttaa valtiovallan toimesta. Länsisuomen tiheämmiltä asutusalueilla oltiin haluttomampia asuttamaan erämaita kuin Savossa, mutta vähitellen täälläkin erämaat asutettiin. Asutustoiminta jatkui nykypäiviin saakka.

Satakunnassa euralaiset kulkivat Eurajoen rannikolle, kokemäkeläiset Porin seudulle, huittislaiset Ahlaisiin, Vammalan seudun talolliset Merikarvialle, hämeenkyröläiset Etelä-Pohjanmaalle ja pirkkalalaiset jopa Lappiin saakka.
Tutkimus
TutkimusSastmolasta tullut matkailija tutkii eräasutuksen muistomerkkiä Sastamalan vanhan kirkon itäpäässä. Taustalla välkkyy Rautavesi.
Tutustuin tarkemmin Satakunnan vanhaan eräkulttuurin, kun professori Unto Salo piti Merikarvian kotiseutujuhlassa v. 2004 aiheesta esitelmän otsikolla ”Sastamalasta Sastmolaan”. Sama esitelmä julkaistiin Merikarvian Joulu 2004 -lehdessä. Sain tilaisuuden valita ja selittää kuva- ja kartta-aineistoa lehteen. Sama toistui Sastamalan Joulu 2006 -lehden osalta. Perehdyin artikkeliin ja sen tausta-aineistoon ja innostuin selvittämään reitin kulkua ja sen nykytilaa.

Tässä julkaisussa olen selittänyt lyhyesti eräkulttuurin vaiheet. Pääaihe on jo selvitettyjen vesireittien nykyinen tila. Maailma on muuttunut, sekä luonto itse että ihminen ovat muokanneet maisemaa. Aiheeseen voi tutusta tarkemmin lukemalla lopussa mainitut kirjalliset lähteet.
Asutuksen synty
Jääkauden jälkeen asutus seurasi rantaviivan kehitystä ja suurten vesireittien rantoja. Ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella merenranta-asutus hävisi Pohjanlahden rannikolta. Uutta asutusta syntyi Kokemäenjoen varrelle nykyisen Kokemäen paikalle ja siitä itään nykyisen Vammalan ja Pirkkalan tienoille. Näille alueille muodostui aikaan ja olosuhteisiin nähden kehittynyt hallinto. Vammalan seudulle muodostui Sastamalan, (alun perin Saastamala, Sastamola), emäpitäjä, joka myöhemmin jakautui osiin Ylä-Sastamala ja Ala-Sastamala. Edelliseen kuuluivat mm. myöhemmät pitäjät Karkku, Mouhijärvi, Lavia ja Suodenniemi ja Suoniemi. Tämä pitäjänosa sai nimekseen Karkku. Se jakautui aikanaan taas osiin, joita myöhemmin on uudelleen yhdistelty eri periaatteiden mukaan. Ala-Sastamala otti nimen Tyrvää. Sekin jakautui myöhemmin pienemmiksi pitäjiksi ja nekin ovat pääosin yhdistyneet. Tässä vaiheessa Sastamala-nimitys jäi pois käytöstä.
Erämaat
Sastamalan keskus oli vanhan kirkon ympärillä. Paikalla on ollut puukirkkoja ja nykyinen vanhakirkko, Marian kirkko (kansanomaisesti ”Vanha Maija”), on rakennettu keskiajan lopulla, jolloin yhteys Merikarviaan oli jo katkennut. Alueen kehittyvä asutus tarvitsi lisää aluetta metsästystä ja kalastusta varten. Kylien väki alkoi tehdä yhä pitempiä retkiä pohjoiseen erämaahan. Tutkijat ovat osoittaneet, että eri pitäjillä oli omat, keskenään melko selvästi erottuvat eräalueet, jotka ulottuivat Pohjanlahden rannalle saakka. Sastamalan eräalue rajoittui idässä Kyrölaisten eräalueeseen ja rajana oli likimain Hämeenkangas-Pohjankangas. Länsinaapurina olivat Huittisten eräalueet, jotka meren rannalla saivat myöhemmin nimen Hvittisbofjier (=Huittistenmerenselkä ), joka on Merikarvian naapuripitäjänä tunnettu Ahlainen.
Saksankivelle, mutta ei edemmäksi
Maakirjakartan ote Siikaisten Leväsjoen kylän luoteiskulmalta, jossa on rajamerkkinä ”SAXANKIFWI” Otamon kylää (kartalla ”Ottama” eli ”Wijwuss”) ja Lankosken kylää, silloin Köörtilän kylän (”Giördeböhle”) takamaita vastaan. Kartta on vuodelta 1684. Seuraavana on kartta Saksankiven paikan
ympäristöstä nykyisellä peruskartalla. Muistona tuhoutuneesta rajamerkistä
on pellon nimi ”Saksankorpi”.
Sastamalan asukkaat ulottivat eräretkensä aina Merikarvialle saakka. Säännöllinen alueen hyväksikäyttö on alkanut vuoden 1150 jälkeen ja loppui vähitellen 1300- luvulla. Toiminta oli sen ajan lain ja oikeuden mukaista. Ruotsin vallan vakiintuessa ruotsalaista väestöä asutettiin valtiovallan toimenpiteillä meren rannikolle. Syntyi välien selvittelyn tarve. Kuningas määräsi Turun linnan voudin v. 1303 huolehtimaan, että uudisasukkaat Andar se Sastamell, Tobbe de Teuka ja Michel de Lappafierdh eli Sastamalan Antero, Teuvan Tommi ja Lapväärtin Mikko saavat asua merenrannan alueella kuin kotonaan. Sisämaan kalastajat ja metsästäjät olivat häirinneet heitä. Sisämaan asukkaiden vanha nautintaoikeus sai väistyä. Eräasukkaat olivat siis jättäneet nimensä Ruotsista tulleelle uudisasukkaalle. Merialueennimeksi tuli Sastmalafjerdh (=Sastamalan merenselkä ). Lopullisesti sastamalalaisten oikeudet merenrantaan ja ranta-alueisiin lakkasivat v. 1348, jolloin rajankäynnillä vahvistettiin rannikon kalastusa lueen ja sisämaan erämaan rajat. Merikarvian ja Siikaisten rajalla keskellä jokea olevassa kalliolaakassa oli tähän liittyvä rajamerkki, Saksankivi.
Merikarvia Sastamalasta Ulvilaan ja sitten itselliseksi Sastmolaksi
Kartalla keskiajan pitäjänrajat. Umpirengas osoittaa muinaislinnan, katkorengas käräjä paikan sijainnin. Tämä ja seuraava kartta ovat teoksesta: Unto Salo.”Kotimaakuntamme Satakunta
Kartta Satakunnan kirkkopitäjien rajoista 1500- luvulla. Ulvilaan kuuluivat myöhemmin itsenäiset pitäjät Ulvila, Nakkila, Luvia ,Pori , Noormarkku,Pomarkku, Ahlainen ja Merikarvia. Siikainen kuului Kyrön kirkkopitäjään. Karkku käsitti mm. Lavian, Suodenniemen ja Mouhijärven lännessä.
Näihin aikoihin Merikarvian seudun seurakuntayhteys katkesi Sastamalaan ja alue liitettiin Ulvilan kirkkopitäjään, josta se 1600- luvulla itsenäistyi. Pitäjän nimi vääntyi muotoon Sastmola, ( Kasalan ruotsiksi Sasmal ). Kaikki asiakirjat laadittiin ruotsin kielellä, siksi suomenkielinen Merikarvia syntyi myöhemmin. Kun Sastamala- nimi unohdettiin sen alkusijoilla ehkä rumana saastasta muistuttavana sanana,
jäi se elämään Merikarvian ainoana virallisena nimenä 1870-luvulle saakka. Vasta historiantutkija J. Oscar Rancken v. 1888 huomasi nimen viittaavan vanhaan yhteyteen. Merikarvia-nimi rantapitäjälle muodostui vasta. kun suomenkieli kelpasi asiakirjoihin. Alkuperä saattaa olla vanhan Sastamalan ”Karva” –talonnimestä muuntunut ”Karvia” sana, joka tarkoitti yleensä turkista. Eräalueen joki sai jo ainakin 1600- luvulla Karvianjoki- nimen sen erilaisissa kirjoitusasuissa. Koko aluetta ehkä kutsuttiin siten ”Karviaksi” eli turkismaaksi. Tästä sitten eri osille muodostuivat nimet ”Merikarvia” ja ”(Kylä)Karvia”. Merikarvian Alakylän ja Ylikylän vanhimmat nimet olivat ”(Sastamola) Nederby, ja -Öfverby”, sitten suomeksi ”Alakarvia” ja ”Ylikarvia”. Kirjailija Matilda Roslin-Kalliola on v. 1897 laatimassaan kirjoitussarjassa ”Merikarvian entisyydestä” (Julkaistu Lalli-lehdessä v. 1937 5 alakertana touko-kesäkuussa, kopio Merikarvian kirjastossa ) ehdottanut nimen alkuperäksi työkalunimeä”karvi”, jolla ”karvittiin” pettua männystä.
Eräkulttuuri kehittyy
Huolimatta Saksankiven erottamasta ranta-vyöhykkeestä jatkui erämaiden käyttö vanhan perinteen ja eräoikeuden mukaisesti. Kokemäenjoen varren kylistä lähdettiin ”omille” erämaille ( asiakirjoissa ruotsiksi ”ärerum”, ”äremarck” tai ”eremarck, joka nimi lienee johdettu suoraan sastamalaisten kielestä ). Kylien ja talojen aluerajat oli sovittu, yhteisesti määrätty tai oikeudessa vahvistettu ja niitä alettiin pitää ”eräomaisuutena”. Sinne mentiin joukolla ja hyvin varustettuina ehkä kuukausiksi. Eräsijoilla saattoi olla rakennuksia, kaskiviljelystä ja karjaakin, mutta pääasiassa siellä metsästettiin ja kalastettiin.
Tuotteet kuljetettiin emäkylään ja markkinoitiin. Turkikset olivat suomalaisalueiden tärkeä vientitavara. Verotusasiakirjoissa käytettiin termiä ”eräviljelys” (att bruka eriemark ).
Lauttijärvi esimerkkinä
Merikarvian Lauttijärven aluetta koskee kihlakunnantuomari Klaus Kurjen (toimikausi 1463 – 1477 ) antama päätös, jonka mukaan Isojärven pohjoispuolen alueet kuuluvat Mouhijärven Selkeen kylän taloille. Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa n. vuodelta 1450 on maininta Selkeen talojen erämaasta.
Kirjaimen tarkkuudella maininta on:
= = =
”10. Jtem Alhutis skoga vj mans skoga, som Sellith tilhörer”
= = =
Puutteellisena arvailuna sananselitystä:
- Jtem = samoin (kuin edellisellä rivillä luettelossa)
- Alhutis skoga = eräalueen nimitys tarkoittanee Otamon – Lauttijärven seutua
- vj = luku 6, muistuttaa roomalaista numeroa VI
- Sellith = Selkeen silloinen nimitys
- mans skoga = miehen metsä, alue, jonka pyydyksiä virittelevä ja kokeva mies ehti päivässä kiertää.
Täsmällistä nimitystä alueelle ei tunnettu. Otaksutaan, että nykyiset Otamon ja Lauttijärven kylät miellettiin samaksi alueeksi. Edellä mainitun oikeuden päätöksen perusteella vahvistettiin Ulvilan käräjillä v. 1551 Selkeen kylän Matille ja Rossille oikeus heidän vanhaa kalaveteensä ”Vatkekosken ja Karvianjoen välissä”. Alueen täsmällinen määritys on vaikea, mutta päätös osoittaa, että Selkeen taloilla oli täälläpäin vahva
oikeus. Vuoden 1552 erämaaluettelossa Selkeen kylän Juho Käki ja Martti Tani yhdessä Kiuralan Pentin ja Järventaan Lassen kanssa omistivat yhteisen eräsijat 12 penikulman päässä. Puutteellinen paikanmääritys vain etäisyyden mukaan voi viitata Lauttijärveen. Vuoden 1590 tarkastusmaakirjan mukaan Kalkunmäellä on kaksi eräsijaa ”Lauttajärvellä”. Hämeenkyrön käräjillä v. 1645 mainitaan, että 16 talonpoikaa eri kylistä
on ”yhdessä viljellyt erään kruunulle peruuntuneen tilan takamaita nimeltä Lautjärvenmaa.
Vuonna 1665 annetun todistuksen mukaan ”Lautajärfwi uhrminnes warit Sälkis ärerum och för än det blef säterij, häfdat aff Brusius Johansson Rossi, Hindrick Kilka, Hinrich Waijsj och Clement Hijtu som då bodde uthj Sälckis by” eli Lauttijärvi on ikimuistoista ajoista ollut Selkeen kylän eräsija ja ennen kuin siitä tuli säteri ( Kruunun virkatalo ), sitä ovat viljelleet Rossi, Kilka ym., jotka silloin asuivat Selkeen kylässä. Lauttijärvelle perustettiin uudistilat v. 1671 ja niistä tuli Selkeen säterin torppia. Sitä ennen alue oli Selkeen eräsija. Vuokranmaksut menivät Porin rykmentin everstin palkaksi.

Lauttijärven nimi muodossa ”Lautajärvi”, ”Lawftjerfwi”, ”Lautjerfwi” on siten tullut asiakirjoissa käyttöön 1500- luvun lopulla. Tässä yhteydessä esitän siksi tarinan nimen synnystä siten kun Gustav Heman on sen tallettanut kirjaansa ”Tietoja Merikarvian entisyydestä”: ”Uudisasukas näki kirveellä veistetyn lastun virrassa ja lähti kirves olalla ylävirtaan. Hän löysi hirsimajan, mutta ei nähnyt asukasta. Hän purki rakennuksen ja rakensi hirsistä lautan, jolla lasketteli jokea alas järvelle, jonka rannalla hän ilmeisesti asui ja jota piti omanaan. Lauttaa käytettiin sitten kulkuvälineenä järvellä”.
Edellisessä kappaleessa mainitut Selkeen talolliset Hiitu, Waissi, Käki ym. maksoivat voudille leiviskän kuivattuja haukia verona (vuoden 1552 jälkeen).Selkeen säterikartanoon kuului 1680 jälkeen huomattava osa nykyisen Siikaisiin kuuluvia alueita.
Erämaat ”kansallistettiin”
Kuningas Kustaa Vaasa halusi asumattomat erämaat valtakunnan määräysvaltaan. Saksasta saamansa esimerkin mukaan hän päätti, että kukaan ei saanut omistaa enempää maata kuin pystyi viljelemään. Plakaatissa v.1542 julistettiin, että erämaat ”kuuluvat Jumalalle, Kuninkaalle ja Ruotsin Kruunulle". Nyt alettiin pitää erämaaluetteloita, joissa todettiin kantatalo ja sen eräalue. Vuoden 1555 kuninkaan kirjeessä täsmennettiin omistusta: ”Kukaan ei saanut omistaa enempää maata kuin täysi talo edellytti. Muu osa oli asutettava. Yksityinen ”eräomistus” päättyi tähän, mutta jatkui käytännössä vielä kauan 1600-luvulle.
Eräreitit
Sastamala – Sastmola –pääreitti nykyisellä kartalla. Soutajankuvat likimain oikealla väylällä.
Eräviljely jatkui Saksankiven itäpuolisessa erämaassa entiseen tapaan. Tutkijat ovat tutkineet eränkävijöiden reittejä perimätietojen, veroluetteloiden, oikeudenkäyntiasiakirjojen ym. perusteella. Sastamalan reitti meren rannalle katsotaan pätevästi selvitetyksi ja se käy karttakuvan mukaisesti vesistöjä noudattaen Kulovedeltä Mouhijärven Mätikköjärvelle, siitä Kirkkojärven kautta Kallojärvelle, sitten maakaistan yli Mouhijärvelle, josta Suodenniemelle. Vaihtoehtoinen reitti kaartaa pohjoisempaa Mätiköstä Suodenniemen Taipaleen kylän kautta Kirkkojärveen, jossa yhtyy ensin kuvattuun reittiin. Tästä jatkettiin pienten järvien ja kannasten kautta Lavian Karhijärveen . Tästä johtivat selvät ja runsasvetisemmät joet Isojärven kautta nykyiselle Merikarvialle. Reitillä on luonnollisesti ollut paljon ”sivuteitä”. Kankaanpään-Karvian suuntaan matkaavat jatkoivat Inhottujärvestä Karvianjokea ylävirtaan, ”Siikaislaiset” Otamonjokea ”siikaiseen” Siikaisjärveen jne. Huittislaisten reitti yhtyi sastamalaisten väylään Karhijärvellä ja erkani Inhottujärvellä. Tilaa varmasti riitti. Tämän lisäksi on ollut varmaankin polkureittejä. Selkeen erämiehet tulivat matkaan Mätikköjärveltä ja nousivat maihin Isojärven pohjoisrannalla matkalla ”Lauttajärvenmaahan”. Käytettävissä oli toki puroreitti Tuorilan kautta, joka ainakin pikku järvien johdosta saattoi helpottaa kulkua. Reitin Pirttijärven ja Vähälauttijärven välillä on myös Taipale- niminen talo.

Kulkuvälineinä on täytynyt olla vankkatekoisia , koskenlaskua ja sauvomista kestäviä puuveneitä tai sitten yhden miehen kevyitä haapioita.
Reittikartat teoksesta Merikarvian historia
Kuningas Kustaa Vaasan seuraajat jatkoivat erämaiden asuttamista, mutta rintamaiden taloja siirtyi palkkioina aatelisille verotuloineen.
Muutokset vesiväylillä
Maa kohoaa Pohjoismaissa siten, että nopeinta nousu on Merenkurkun tienoilla, n. 8 mm vuodessa. Suomenlahden perukoilla nousu on olematonta. Koska kohoamisnopeus on erilaista, kallistuu maa koilliseen. Alun perin Näsijärven pohjoispuoliset Kokemäenjoen järvet ovat laskeneet Pohjanmaan kautta Pohjanlahteen. Siten Sastamalan reittikin on muuttunut. Merenranta on eräkulttuurin aikana ollut Merikarvialla suunnilleen Holmankosken -kirkon tienoilla. Kun maa on kohonnut meren rannalla, on rantaviiva siirtynyt merelle päin, mutta sisävesistön vesi on noussut rantojen ja pohjan mukana. Karkun seudulla maan kohoaminen on vähäisempää kuin Merikarvialla ja yleislinjan Karkku Merikarvia kaltevuus on siten muuttunut.

Geodeettinen laitos tarkistaa pari kertaa vuosisadassa korkeustietojärjestelmän tarkkojen vaaituslinjojen avulla. Edellinen järjestelmä on nimetty vuosiluvun 1960 mukaan N60- järjestelmäksi ja uusi on N2000 järjestelmä. Maankäyttö –lehden numerossa 4/2006 professori Markku Poutanen selittää Suomen korkeusjärjestelmän tarkistusta. Artikkelissa olevan kartan mukaan Vammalan seudulla korkeusjärjestelmään on tullut 40 vuodessa 32 sentin virhe, mutta Merikarvian kohdalla n. 39 cm virhe. Tämän mukaan Maa on kohonnut Merikarvialla 40 vuodessa 7 cm enemmän kuin Vammalan seudulla. Sadassa vuodessa tämä vastaa n. 18 cm ja 800 vuodessa n. 144 cm. Kun linja Kulovesi – Merikarvia on n. 100 km, vastaa kallistuminen 10 kilometrin matkalla n.14 senttiä. Kun ajatellaan vuoden 1200 tilannetta, on Kallojärven ja Kuloveden sekä toisaalla Mouhijärven –Suodenjärven korkeusero ollut pienempi kuin nykyään – n. 20 cm. Tällä ei ole ollut käytännöllistä merkitystä.
Myllyojan serpentiinit 1930-luvulla. Ojasta
käytetty nimeä ”Kallonoja”. 
Myllyoja Selkeen kylän kohdalla v. 2006.
Ojan serpentiinimuodostumat näkyvät
 
Virtaava vesi on kuluttanut uomaansa ja siirtänyt lietettä myötävirtaan. Sopivassa maalajissa syntyy serpentiini-muodostumia, kuten Mouhijärven Selkeen kylän kohdalla Myllyojassa ennen Mätikköjärveä. Liettymisen tapainen madaltuminen aiheutuu myös kasvillisuuden jäänteistä. Suurempi merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana tehdyillä ojituksilla ja vesiväylän perkaustöillä. Siten Kallojärven pinta on ollut ennen korkeammalla ja sille on ollut silloin helpompi kulkea vesiväylää pitkin. Reitin varrella on nykyisin useita säännöstelypatoja, jotka tasoittavat entisiä koskipaikkoja. Muutamissa paikoissa on myös kunnostettu uittoväyliä tai rakennettu myllypatoja.

Edellä oleva on tarkoitettu johdannoksi niille, jotka eivät ole aikaisemmin aiheeseen tutustuneet. Kirjoituksen olen laatinut lyhennelmänä alla olevien kirjoitettujen lähteiden perusteella sellaisena kuin ne olen ymmärtänyt.
Lähteet:
- SATAKUNTA , kotiseutututkimuksia, Satakuntalaisen osakunnan julkaisu
- osa V, kirjoittaja Jalmari Jaakkola
- osa XI, kirjoittaja Jouko Saikkala
- osa XV, kirjoittaja Pertti Virtaranta
- Sastamalasta Sastmolaan, Unto Salo, Merikarvian Joulu 2004-lehti
- Kotimaakuntamme Satakunta, Unto Salo
- Merikarvian historia, Martti Santavuori
- Eränkävijäin jäljillä Karkusta Merikarvialle, Tyrvään seudun Museo- ja
kotiseutuyhdistyksen julkaisu, Väinö Selander
- Sastamalan historia II, käsikirjoitus, Juhani Piilonen
- Kansalaisen karttapaikka, Maanmittauslaitos
- Suomen uusi korkeusjärjestelmä N2000, artikkeli ”Maankäyttö”- lehdessä 4/2006, Markku
Poutanen
Eniten olen tietoa saanut professoreiden Unto Salo ja Juhani Piilonen aihekokonaisuutta käsittelevistä julkaisuista. Heillä on ollut käytössään vanhat ja uudet tutkimukset, joiden perusteella on voitu muodostaa uudempi näkemys asioista. Heille lämmin kiitos.
Kirjoitukseni on editoitu Myllypainon tietokoneella painatuskelpoiseksi, mutta julkaisu jäänee muutaman kymmenen kappaleen tulosteeksi. Vihkosen pääsisältö muodostuu monivärisistä, eri mittakaavaisista kartoista, joista voi tehdä johtopäätöksiä väylän kulkukelpoisuudesta ja maisemista. Kartan kuvausta on täydennetty kirjoittajan syksyllä 2006 ottamilla valokuvilla sekä sanallisilla selityksillä.

Maanmittauslaitoksen karttojen osalta on saatu alustava lupa, mutta asiaan palataan vielä ennen lopullista tulostamista. Kartat on otettu ”ammattilaisen karttapaikka” -nimisestä verkkopalvelusta. Jokaisessa vedoksessa on teksti: ”kopiointilupaa”. Jokainen saa vapaasti katsoa samoja karttoja ”kansalaisen karttapaikka” -nimisestä verkkopalvelusta.
Ilman havainnollisia karttoja tämä työ ei ole havainnollinen.

Seuraavassa on vielä Juhani Piilosen teoksesta saatu karttapiirros eri reittivaihtoehdoista
Merikarvialla syys-talvikaudella 2006-2007.
Jorma Rinne

Tämä kirjoitus on professori Antti Hassin laatima oman suvun tarina, mutta se kuvaa hyvin paikkakunnan menneisyyttä. Se julkaistaan kirjoittajan luvalla
MERIKARVIAN ASUTUSHISTORIAA
Julkaistu Merikarvian Joululehdessä 2012

Merikarvian historian varhaisin henkilö on mainittu kuningas Birger Maununpojan (tai hänen vuonna 1306 teloittamansa sijaishallitsijan, marski Torkkeli Knuutinpojan) suojelukirjeessä. 1.6.1303 päivätty kirje kertoo, kuinka Andar de Sastamall, Lapväärtin Mikko ja Tiukan Tobbe Teuvasta olivat käyneet kantelemassa kuninkaalle siitä, että heille luvattu omistusoikeus Hämeen metsiin oli tehty kyseenalaiseksi. 900-sivuisen Rogelin sukukirjan lukija tietenkin kysyy:

Mistä talosta Andar de Sastamall oli kotoisin?
Merikarvian historiassa ei sitä arvailla, mutta professori Seppo Suvanto olettaa, että Andar oli Ylikylän kantatalosta n:ro 1 osittain siksi, että siitä lohkotussa talossa n:ro 4 eli Stubilassa oli isäntinä useita Antteja. Numerot viittaavat vuoden 1540 maakirjaan, jolloin Ylikylässä oli 12 taloa. Onko oletus oikea? Ja onko Ylikylän ensimmäinen kantatalo kenties Österby, Näsi vai Jumppi, jolle annettiin R:nro 1 vuoden 1805 Isojaossa? Kysyn tätä, koska isovanhempieni Alexandra Elisabet Österby-Uusitalon ja Wilhelm Edvard Norrgårdin sukujuuria on lähes kaikissa Ylikylän silloissa taloissa.

Eräkauden asutushistoriasta tehtyjä päätelmiä
Kun tutkin karttoja aloin epäillä, ettei Andar ollutkaan kotoisin Ylikylästä vaan Merikarvian pohjoisimmasta kylästä Kasalasta, jossa asui myös paljon Antteja. Huomasin, että Kasala, Lappväärti ja Teuva olivat lähellä toisiaan ja kuuluivat v.1303 Närpiön kirkkopitäjään. Ylikylä sen sijaan oli asutettu Karkusta Isojärven ja Merikarvianjoen kautta. Kuninkaissa käyneet eivät kuitenkaan voineet kertoa asiaansa suomeksi, vaan heidän täytyi kuulua niihin Ruotsista tulleisiin, joita vuoden 1250 jälkeen alkoi tulvia rannikon aiemman suomalaisasutuksen rinnalle. Tuon muuttoaallon syy taas oli se, että Birger Jaarli oli juuri sitä ennen tehnyt sotaretken Suomeen, jonka seurauksena Häme ja Satakunta liitettiin Ruotsiin 1249. Suomeen muuttaville hän oli kai luvannut "omistusoikeuden Hämeen metsiin". Koska kaikki vanhat eräomistukset olivat Kustaa Vaasan aikaan asti yksityisiä, lupaus ei voinut aina toteutua. Ja tästä oli kai käyty kantelemassa Birger Jaarlille. Muuten juuri noihin aikoihin merestä noussut Kasala sopi hyvin talon paikaksi Andarille, jonka Ruotsista tuloon vihjaa myös Kasalan Ingelin Ruotsista 1517 saama perintö. (Vrt. Seppo Suvannon ja Jalmari Jaakkolan tutkimukset).

Tämä Torgils Knuutinpojan kirjeessä vuonna 1303 mainittu omistusriita saattoi jatkua 250 vuotta, sillä 1551 Karkun käräjillä todettiin Mouhijärven Selkeen kylän ikimuistoinen oikeus kalavesiinsä ”innan Vatkenkoski oc Karueioki” ilman, että Sastmolan Mikko voi sitä estää. Vielä 1665 Karkun käräjillä päätettiin, että Selkeen kylän erämaihin kuului myös Lauttijärvi, jolla toinen Sastmolan Mikko Olavinpoika oli luvatta kalastellut. Nimistä päätellen sekin on mahdollista, että Sastmolan Mikot olivat kuninkaissa käyneen Lapväärtin Mikon jälkeläisiä.

SUOMEN VAKINAINEN ASUTUS KESKIAJAN ALUSSA 1150
Kartta kertoo suomalais-, hämäläis- ja karjalaisheimojen asuma-alueet sekä sen, että suurin osa Suomea on asutettu lännestä Kokemäenjoen kautta, ei etelästä eikä idästä. Kartan rantaviiva on nykyisellä eikä silloisella paikallaan, joka Merikarvialla oli suunnilleen Ylikylän tienoilla. Pitäjän
historiassa on tarkat kartat niistä eräteistä, joita pitkin sinne oli vasta tulossa ensimmäisiä eräasukkaita Sastamalan suunnalta. Kaukana sisämaassa oli jo satoja vuosia vanhoja taloja, joiden seassa majaili lappalaisia. (Vuoden 1539 maakirjassa esim. jämsäläisen esi-isäni Olavi Hannunpojan sukunimenä on lappalainen paikannimi Arvaja, vaikka hänen sukunsa nimi on ilmeisesti aina ollut Hassi.)

Merikarvian yhteydet Sastamalaan jatkuivat satoja vuosia. Kun Sastamalan kirkossa käynti loppui, merikarvialaisten Karkun käräjillä käynti jatkui 1600- luvulle asti. Palveluita maksettiin silakoilla. Niillä ru kittiin myös Porin rykmenttiä, johon 30-vuotisen sodan aikana kuului 7 miestä Riispyystä.

Hyppäys ajassa taaksepäin ensin vuoteen 300 jKr.
Pysyvän asutuksen ehto oli maanviljelykulttuuri, joka alkoi Suomessa, kun hämäläiset valtasivat vuoden 300 tienoilla saksalaisilta kauppiailta Kokemäenjoen suun. Sieltä kohti etelää ja länttä levinneestä asutuksesta syntyi Ala-Satakunta, jonka keskuksena oli pitkään Kokemäen hallintopitäjä. Ylempänä Rauta- veden rannalla oli laajemman Ylä-Satakunnan keskus Karkku, josta asutus eteni jo varhaisella eräkaudella kohti itää Vanajavedelle ja sieltä edelleen yli 6 metriä nykyistä korkeammalla ollutta Längelmävettä pitkin Orivedelle, Keuruulle ja Jämsään, jossa viljeltiin ruista jo rautakaudella. Sen todistaa Jaatilanjärvestä löytynyt siitepöly, joka on ajoitettu vuosille 400-600 jKr. Vasta satoja vuosia myöhemmin asutus alkoi levitä Karkusta merestä kohoavalle Pohjanlahden rannikolle aina Torniota myöten. Samoihin aikoihin Ala-Satakunnan keskus valui kohti Ulvilaa, josta tuli kaupunki 1365. Vanajaveden rannoille syntyi eräänlainen Hämeen kuningaskunta, jonka Birger Jaarli liitti Ruotsiin 1249. Sastamalan kirkossa käytiin kuitenkin vielä 1400-luvulla Merikarvialta, Kurikasta, Seinäjoelta ja Keruulta asti. Tuossa kirkossa käydessäni minulle näytettiin sen arkistoissa on säilyneet tiedot mm. merikarvialaisten penkkirivien paikoista.

Ja takaisin Merikarvialle vuoteen 1300
jolloin arvelen Andar de Sastamaalin olleen Kasalan ensimmäisen talon isäntänä. Riispyy asutettiin kai Kasalan ensimmäisen talon vesijättömaalle vasta sen jälkeen, kun vuonna 1348 säädetty laki määräsi, että merestä kohonnut maa kuului sille talolle, jonka rannassa se oli. Maakirjan mukaan Kasalassa oli vuonna 1540 kolme taloa isäntinään Olavi Niilonpoika, Juho Laurinpoika ja Olavi Gudmundinpoika. Riispyyssä oli samoin kolme taloa isäntinään joku Kaarina, Heikki Björninpoika ja Antti Juhonpoika. Näistä Kaarinan ja Heikki Bjöninpojan talot yhdistyivät jo 1541, ja Antti Juhonpojan talo siirtyi 1544 Prusi Juhonpojalle. Vuonna 1600 Kasalassa mainitaan isäntänä Antti Prusinpoika, Antti Heikinpoika, Haakon Pentinpoika ja Juho Laurinpoika sekä Riispyystä vain Lauri Heikinpoika. Tästä nimettyjen henkilöiden sukulaisuudesta on perusteluita seuraavassa tarinassa ’Paljon kertova perintökirja’ ja sivulla 14.

Riispyyn kylässä 1887 syntynyt tuleva äitini Hilja Maria Norrgård meni 1917 Jämsään postinhoitajaksi. Vuonna 1920 hänestä tuli Hassin emäntä, joka toi tullessaan hänäläiseen taloon monia merikarvialaisia tapoja ja tilpehöörejä, joita ihmeteltiin. Outoja sanoja olivat: mihnä, misä, täsä, gardiini, glasi, gnappi, krapu, kruuti ja kryyti. Pöytätavat muuttuivat. Läskisoosi syötiin matalilta, lusikkaruoka syviltä tallrikeilta, kiisseli ja kräämi tarjoiltiin föreleggarista, kaffe brikalla tillbringarista. Vieressäni usein istunut talon luottotyömies Otto Kaifas Aaltonen ei uusiin tapoihin tottunut, vaan käytti syödessään omaa puukkoaan aina kun,se oli mahdollista. Samaan aikaan, kun monet jämsäläisnaiset kuljeskelivat vielä ilman alushousuja, Merikarvian ryökkynöillä oli silkkisukkia, korsetteja ja muita ulkomaan hepeneitä. Oma ensikosketukseni Merikarviaan oli se, kun sain luvan leikkiä kivisillä rakennuspalikoilla, jotka vaarini oli tuonut äidilleni Pietarin tuliaisina. Sota-ajan koulukortteerissa meille olivat suureen tarpeeseen Myllärin perheen eli äitini tuplakusiinien Merikarvialta lähettämät syyssilakat. Uudentalon Eelis oli suolannut ne Arkka-veljensä tekemiin nelikoihin. Kellarimme oli
niitä täynnä, ja koska äidin pöydässä oli silakkaa aina jossakin muodossa, meistä lapsistakin tuli kalansyöjiä.

Asutushistoriasta jämsäläisen isäni ja merikarvialaisen äitini suvuille löytyi yllättävä yhteys Seppo Suvannon ja Wäinö Woionmaan tutkimusten mukaan Jämsän Hassinkylä on syntynyt Sastamalasta Sääksmäen Tyrisevälle ja sieltä Jämsään levittäytyneen suvun yksityisestä erämaavaltauksesta ja että tuohon sukuun kuulunut, n. 1440 syntynyt Pekka Vernikanpoika Tyrisevä
on isäni Emil Hassin esi-isä. Kesällä 2012 lähdin etsimään isäni keskiaikaisia sukujuuria Sääksmäeltä Tyrisevän kylästä, josta en löytänyt Hassi-nimistä taloa. Karkussa tiesin olevan myös Tyrisevän kylän ja Hassi nimisen talon sekä samannimiset talot Kinttu ja Kyä kuin Säälsmäen Tyrisevälläkin. Oppaakseni sain paikallisen kotiseutuviisaan Karkun Wanhan Harsun isännän Urpo Vuorenojan. Hänen antamansa tiedot vakuuttivat minut siitä, että sukunimitutkijoiden väitteet, joita aiemmin epäilin, ovat sittenkin totta. Niiden mukaan Hassi on saksalaisilta eli ”hessiläisiltä” turkiskauppiailta peritty sukunimi, joka on kulkeutunut erämiesten turkiskaupan mukana Sastamalasta MuinaisJämsään.

Oli aikamoinen yllätys, että sekä Merikarvialla 1887 syntyneen äitini Hilja Maria Norrgårdin kuin myös Jämsässä 1879 syntyneen isäni Emil Hassin keskiaikaiset sukujuuret näyttivät johtavan Karkkuun. Aloin tietysti miettiä, olisiko heillä siellä yhteisiä esivanhempia. Todennäköisyys siihen oli iso, sillä koko Suomen väkiluku oli rautakaudella n. 50 000 ja Karkun väkiluku ehkä 1000, josta suurin osa oli sukua keskenään samalla tavalla kuin heidän merikarvialaiset jälkeläisensä, joista vain osa on nimetty Rogelin sukukirjassa.

Suosittelen kaikille sukulaisilleni pyhiinvaellusmatkaa Sastamalaan.
Seudun vanhimmassa Sastamalan Pyhän Marian museokirkossa Osmo ja Maiju Vuorenojan kesäisin järjestämässä Gregoriana-musiikkitapahtumassa siirryin ajatuksissani keskiaikaan. Kuvittelin olevani kirkon roomalaiskatolisessa vihkiäismessussa. Vierelläni oli äitini suvun ja monen muun merikarvialaisen suvun pyhäpukeisia esivanhempia sekä niitä, jotka olivat tulleet hakemaan ”pelastuksen sinettiä” kirkon komeasta kastemaljasta. Edessäni oli Hassin talon penkkirivi 12. Kysyin hiljaa: Missä isäni esivanhemmat ovat? Kuulin kuiskauksen: ”Muuttivat pakanoina Jämsään.” Tyrvään kirkon uudelleen rakentaminen talkoovoimin tuhopolton jälkeen on ihme. Toisin kuin monissa uusissa kirkoissa kaikki on tehty perinteisen symbolikielen mukaan oikein. Erikoisesti ihailin Osmo Rauhalan alttarimaalausten uutta sakraalia kuvakieltä.
Lähteet
1 Martti Santavuori 1961, Merikarvian historia, erityisesti sivut 29-34 ja lopun liitteet
2 Seppo Suvanto 2001, Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571 sivut 1695-1701, internetissä
3 Jalnari Jaakkola 1925, Pohjois-Satakunnan eräkulttuurista, Satakunta sarja V, internetissä
4 Eino Jutikkala 1942, Suomen talonpojan historia
5 Urpo Vuorenojan välittämiä tietoja Karkun seurakunnan arkistosta
6 Unto Salo, mm. kirjassa Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa, SKS:n julkaisu 2008
7 Väinö Woionmaa 1948, Hämäläinen eräkausi
8 Arja Paakkanen toim, 2000, Vororotista Ryöneihin, Jämsänseudun luonnon lumoa
9 Jouko Saikkala julkaisussa Satakuntalaisen osakunnan Kotiseutututkimuksia IX
10 Juhani Rinne, Pyhä Henrik, piispa ja marttyyri, Otava 1932
11 Kuulemani professori Matti Kuusen luento Kalevalan synnystä

PALJON KERTOVA PERINTÖKIRJA
TÄRKEIN LÄHDERAPORTTI KASALAN JA RIISPYYN
KYLÄN ISÄNNISTÄ 1500- JA 1600-LUVUILTA
Riispyyn isäntien vanhoja puumerkkejä
Kustaa Vaasan maakirjan pito alkoi Merikarvialla 1540. Tuosta vuodesta lähtien tiedämme kuinka Riispyyn Norrgård siirtyi isältä pojalle aina siihen saakka, kunnes äitini kummallinen päätös tuon perintöketjun katkaisi (Lue Antin kertomus Norrgårdin konkurssista). Ensimmäisessä maakirjassa Riispyystä mainitaan kolme taloa, joista yhden isännäksi on 1540 merkitty Heikki Björnin- eli Yrjönpoika. Vasta 35 vuoden jälkeen 1575 on maininta talon siirtymisestä hänen pojalleen Lauri Heikinpojalle, jonka isännyys näyttää kestäneen vieläkin kauemmin eli puoli vuosisataa. Tuolta ajalta on Merikarvian historiassa (sivut 87-93) Martti Santavuoren tarkka selonteko siitä perintökirjasta, jolla sukutalo siirtyi Lauri Heikinpojalta hänen pojalleen Antti Laurinpojalle vuonna 1624:
”Siitä minkälaiset Merikarvian varakkaampien talonpoikien varat olivat, antaa viitteen 1624 käräjillä esitetty Riispyyn Antti Laurinpojan todistus. Sen oli laatinut kihlakunnantuomari ja siinä luetteloidaan
Antin isän, Lauri Heikinpojan, jälkeensä jättämä perintö.

Lauri oli sen mukaan jättänyt veljelleen Antti Heikinpojalle 4-vuotiaan hevosen, nuoren härän, 11 mk arvoisen pyssyn, maksanut veljensä vapauttamiseksi sotapalveluksesta 3 leiviskää voita ja hirventaljan sovittanut veljensä kolttosen eräälle porilaiselle porvarille, nimeltä Yrjö Smörbytt, yhdeksällä Vadstenan klippingillä asianomistajan osalta sekä vouti Lauri Eerikinpojalle yhdellä aamilla hylkeenrasvaa (=157 litraa), yhdellä ketun- ja kahdella kärpän nahalla kuninkaan osalta. (Veli oli näet lyönyt porilaista porvaria tämän omassa talossa.) Antti Laurinpoika oli antanut setänsä Antti Heikinpojan tyttärille, siis serkuilleen, Barbrolle, Malinille ja Dordille, rahana ja tavarana yhteensä 53 markkaa 3 äyriä heidän isänperintönsä osuutena Riispyyn talosta. Sisarelleen Kaarinalle Antin isä oli antanut, tämän joutuessa naimisiin Kasalaan, myötäjäisinä 17 markkaa sekä sarkapuvun, ja Kaarinan jouduttua vuosi sitten uudestaan naimisiin Närpiöön, lehmän, 3 lammasta ja leiviskän kuivaa kalaa. Antti Laurinpoika puolestaan oli antanut Kaarinan lapsille, Mikko Pekanpojalle Köörtilään, Vappu Pekantyttärelle Näsbyhyn ja Maisa Pekantyttärelle Otnäsiin rahana ja tavarana 26 markkaa 5 äyriä, mikä on vastannut heidän osuuttaan Riispyyn talosta. Isältään Antti Laurinpoika oli perinyt ”nöyrästä palveluksestaan” kaiken irtaimiston ja kaksi uutta peltoa, minkä omai- suuden Antti Laurinpoika nyt oikeuden edessä testamenttasi nuoremmalle pojalleen Erkki Antinpojalle, koska tämä oli avustanut ”sillä mitä oli vennon vierailta ansainnut”. Samalla hän jätti 20 taalaria, jotka vanhat perilliset saivat, maksoi renkien palkan ”siltä vuodelta jolloin Esko kuoli”, 20 taalaria, samoin 20 taalaria ”siltä vuodelta, jolloin Pekka (lanko) oli maksanut isän renkien palkan”. Edelleen hänellä oli selvää rahaa 4 taalaria, suolaa 6 taalarin edestä,
tynnyri Rostockin olutta arvoltaan 2 taalaria, lehmä (3 taalaria), 1 härkä (7 taalaria), kuivaa tervaa 2 taalarin edestä ja kattila (9 mk).

Kaikkea tätä vastaan Antti Laurinpojan piti huolehtia äitinsä ja isänsä toimeentulosta näiden kummankin kuolemanhetkeen saakka ja hoitaa talon tarpeelliset työt ”niin kuin kristillisen pojan sopii ja kuuluu tehdä ja käyttäytyä rakkaita vanhempiaan kohtaan”. Antin vanhin poika Esko oli saanut sen mitä hänen leskensä Kirsti vei mukanaan mennessään naimisiin Närpiön Påskmarkiin, lehmän, 3 lammasta, hevosen, kaksi harmaata sarkahametta, uuden samettiröijyn, uu a 9 kyynärää, rahinpieluksen, ryijyn, suuren patjan uusine pellavapäällisineen, uuden vihreäverkaisen turkishameen ja sarkapeitteen. Siihen sekä hänen että hänen ja Eskon lasten tulee tyytyä, koska hän oli tullut taloon ”paljain käsin” (Blott och bar) eikä hänellä ollut mitään kapioita. Sistella Antintytär on saanut osakseen kaksi lehmää, kolme lammasta, 3-vuotiaan varsan sekä 40 mk rahaa, jotka hän ja hänen miehensä Lauri Maunonpoika kumpikin ovat ottaneet haltuunsa Sistellan 40 mk lisäksi.

Martti Santavuori kertoo, että asia oli uudelleen esillä vielä vuonna 1644, jolloin Ahlaisten Tuomas Tuomaanpoika ja Yrjö Markunpoika vaativat yli 20 vuotta aiemmin kuolleeksi todetun isoisänsä Antti Heikinpojan veljen Lauri Heikinpojan uutta perinnönjakoa pikkuserkultaan Erkki Antinpojalta. Perintö katsottiin silloin kuitenkin jo täysin saaduksi. Rälssi-isäntä Otto von Grothusen ja Klemetti Eskonpoika olivat todistajina asiakirjassa, jolla Antti Heikinpojan lapset tunnustivat saaneensa osuutensa. Tämä kahteen kertaan lainhuudatettu perintökirja valaisee havainnollisesti 1600-luvun alun oloja. Santavuori ihmetteli kertomuksessaan sitä, että Kirstin lukuisten vaatteiden joukossa alusvaatteista oli mainittu vain yksi paita. Oma ihmettelyni kohdistui siihen, miksi perintöluettelosta päätellen noin vauras Riispyyn talo oli merkitty "autioksi" vuonna 1604, jolloin se liitettiin Kasalan Kristofferin rälssiin. Löysin asialle selityksen, jonka kerron jatkossa.

Antin huomautus: Alusvaatteiden puuttuminen Kirstin perintötavaroiden luettelosta johtui siitä, ettei niitä noihin aikoihin juurikaan käytetty lukuun ottamatta aluspaitaa. Vielä 250 vuotta myöhemmin1800– luvun lopulla talonpoikaisnaiset kulkivat ilman alushousuja. 1600- luvulla naisen puvun perustekijät olivat liivi, hame ja röijy. Ne olivat talontyttären tavalliset myötäjäiset lehmän ja lukollisen arkun ohella.

Vuonna 1552 Riispyyn talon vuotuiset kruununverot olivat: 4 äyriä rahaa, 23,5 naulaa (10 kg) voita ja sen lisäksi ohraa ja ruista. Kun Riispyy kuului Kristofferin ja Grothusenin rälsseihin, vihatuilla kruununvoudeilla ei ollut sinne asiaa.

Perintökirja on mielenkiintoinen myös oikeushistorian kannalta Perintöluettelon yksityiskohtaisen tarkkuuden selittää se, että Antti Laurinpoika oli asunut kauan isänsä taloa, joka voitiin jakaa vasta, kun oli saatu varma tieto perittävän Lauri Heikinpojan kuolemasta, joka näyttää tapahtuneen jo 1604. Vaikka perintökäräjät pidettiin vuonna 1624, lähes 100-vuotias Lauri Heikinpoika on kirjattu vielä vuosina 1626 ja 1629 Porin rykmentin miesvahvuuteen "tosin sillä kertaa poissa tarkastuksesta olevana". Miksi?

Antti Laurinpoika oli vuonna 1624 jo vanha mies, jolla oli aikuisia lapsia, joiden osuuden pesästä hän halusi turvata käyttäen apunaan kokenutta ja tarkkaa kihlakunnantuomaria perintöluettelon laadinnassa, jossa huomiota herättää sivuperillisten saama epätavallisen suuri osuus. Olihan vielä 1900-luvulla yleistä, että talon peri vanhin poika. Tyttäret saattoivat saada vain kapioarkkunsa ja nuorimmat lapset tuskin mitään.

Vielä kummallisempaa on, että vielä 20 vuotta myöhemmin Antti Laurinpojan kaksi serkunpoikaa vaati Ahlaisten käräjillä kauan sitten kuolleen isoisänsä veljen jättämän perinnön uutta jakoa - mutta hävisivät. Silloin jutun todistajana oli Kasalan ja Riispyyn ratsumiesten pitkäaikainen esimies, majuri Otto Grothusen, joka tuolloin omisti Kasalan ja Riipyyn talojen rälssioikeudet. Sitä ennen ne olivat hänen sotakaverillaan Kasalan Kristofferilla, joka Merikarvian historian mukaan "otti" Riispyyn rälssiinsä 1604 sillä perusteella, että talo oli muka veronmaksukyvytön ja "autio", vaikka talosta samaan aikaan jaettiin perintökirjassa mainittua omaisuutta koko suvulle, joiden joukossa olivat myös kuuluisan Kasalan Kristofferin sisaret Barbro, Malin ja Dordi. Aloitan näihin kummallisiin kysymyksiin vastaamisen sukelluksella tuon ajan oloihin.

KASALAN JA RIISPYYN ENSIMMÄISET TALOT JA ISÄNNÄT
1540 maakirjassa Kasalassa oli kolme taloa
Kylän kantatalo nro 1 on kaikesta päätellen Ingi, jonka oletukseni mukaan perusti Ruotsista tullut Andar de Sastamaal 1200-luvun lopulla. Oletusta tukee talon Ingel-isännän 1517 saama perintö Tukholman porvari Nils Birgerinpojan vaimolta. 1540 talon isäntänä oli Olavi Niilonpoika, jolla oli veroluettelon mukaan peräti 20 lehmää. Tätä isoa taloa isännöi vuodesta 1554 Juho Olavinpoika, joka todennäköisesti oli ratsumies Kasalan Kristofferin morfar. 1584 talon isäntänä on Riispyyn Heikki Björninpojan poika Antti Heikinpoika. Ilmeisesti Ingistä lohkottua taloa nro 2 isännöi 1540 Juho Laurinpoika. Taloa nro 3 isännöi Olavi Gudmundinpoika 1540, Lauri Enevaldinpoika 1558, Klemetti Gudmundinpoika 1560, Lauri Tuomaanpoika 1560, Simo Pietarinpoika vuodesta 1563 ja hänen jälkeensä Haakon Pentinpoika. Kasalan kantatalo Ingi jaettiin kai 1300-luvun lopulla kahtia. Rajana oli Kasalanjoki. Uusi talo sai nimen Ris.

1540 Risby mainitaan maakirjassa jo omana kylänään
jossa oli myös kolme taloa: Heikki Björninpojan ja hänen oletetun sisarensa Kaarinan omistamat talot, jotka yhdistyivät heti seuraavana vuonna 1541 samaksi taloksi, jonka jakoivat 1575 Heikin lapset Lauri, Antti ja Kaarina. 1540 kylässä oli myös Antti Juhonpojan ja myöhemmin Prusi Juhonpojan omistama talo, joka vuoden 1571 jälkeen katosi kartalta, minkä jälkeen kylään jäi vain yksi talo, josta käytettiin nimeä Riis.(Katso Merikarvian historian liitteet ja Seppo Suvannon Satakunnan henkilöstöluettelon sivut 1700-1703, joilla kerrotaan myös, kuinka Riispyyn Lauri Heikinpoikaa ja Kasalan Ingin Juho Olavinpoikaa sakotettiin siitä, että olivat vuonna 1559 myyneet kaupunkiin 3 ilveksennahkaa tarjoamatta niitä ensin verovoudille, jolla oli etuoikeus niihin.)
1500-luvun alkupuolella Suomessa elettiin kohtalaisesti
vaikka talonpojat kapinoivat itsevaltaisia kuninkaitaan vastaan. 1570 alkoi 25-vuotinen Venäjän sota. Hirveästä ja ennätyskylmästä Nuijasotatalvesta 1596-97 alkoi ns. Pikku Jääkausi. Sitä kesti koko 1600-luvun, jolloin kolmasosa maan taloista autioitui. Talonpoikien hätää pahensivat toistuvat katovuodet ja jatkuvien sotien aiheuttamat hirveät verot. Jos talo ei maksanut kolmen vuoden aikana verojaan, se merkittiin autioksi ja otettiin kruunulle, jolloin talonsa menettäneet asukkaat usein jatkoivat kotinsa asumista kruunun torppareina. Toinen vaihtoehto oli se, että kuningas antoi talon läänityksenä jollekin suosikilleen joskus jopa laittoman mielivaltaisesti. Koska isoilla taloilla oli eniten veroja, niistä tuli katovuosien jälkeen ensimmäisinä "autioita”, jolloin ne yleensä läänitettiin. Kun verotuloja oli pakko koko ajan lisätä, läänitettyjä taloja alettiin palauttaa kruunun omistukseen 1600-luvun lopulla. Vasta 1700-luvulla Kustaa III:n hallituskaudella kruununtalonpojille annettiin oikeus lunastaa talojaan takaisin perintötaloiksi.

Nuijasodan jälkeen kaikki Kasalan ja Riispyyn talot julistettiin ”autioiksi” ja ne liitettiin ensin Kasalan Kristofferin ja sitten Otto von Grothusenin rälssiin erikoisella tavalla, josta kerron jatkossa. Juhana Ottenpojan tarkastuksessa 1631 Merikarvialla oli enää vain 4 perintötaloa, joista yksi oli Riispyyssä. Se oli tuolloin pitäjän suurin talo, jota vuoden 1624 jälkeen omisti Antti Laurinpoika. Vasta sata vuotta myöhemmin Antti Erkinpojan tyttärentytär Maria toi Ylikylästä taloon vävyksi kirkkoväärtin poika Heikki Erkinpoika Näsin, jolle yllättäen lohkottiin 1729 puolet Riispyyn kantatalosta. Uusi talo sai nimen Nygård, jolloin kantatalon nimi muuttui Gammelgårdiksi. Samaan aikaan Kasalan taloissa oli useita jakoja sekä nimen ja omistajanvaihtoja. Esim. Ingin talo jaettiin moneen osaan, joista yhden isäntäpariksi tuli 1740 Juho Antinpoika Kankku vaimonaan Riispyyn Antin tyttärentytär Anna, joka oli em. Nygårdin Marian sisar. Katso sukukaaviot sivuilta 16 ja 50 ja kirjan lopusta.

KASALAN KRISTOFFER MOSKOVAN MIEHITTÄJÄ

Merikarvian historian sivu 509 kertoo, että koko Kasalan kylä oli merkitty vuosina 1600-1602 ”autioksi äyrimäärästä 4:14” mikä johtui Nuijasotatalvea seuranneista monista katovuosista. Siitä, kuinka Merikarvian miehet osallistuivat 1500 ja 1600-lukujen sotiin, kerrotaan historian sivuilla 103-109 näin:

”Vuoden 1602 tileistä tapaamme ensimmäisen merkinnän 1590-luvulla alkaneesta talonpoikaisen ratsupalvelun suorittamisesta Merikarvialla. Ala-Satakunnassa asuvien ratsumiesten luettelosta löydämme Kristoffer-nimisen kengityssepän, joka omisti Kasalassa yhden manttaalin talon, savulukuna 9 äyriä 18 penninkiä. Talojen jatkuvasti köyhtyessä hän hankki ratsupalvelusta vastaan itselleen yhä useamman talon tuoton. Kristofferin isä oli Antti Heikinpoika, jonka mainitaan olleen ratsumiehenä Lindved Klaunpoika Hästeskon lipustossa, missä Kristofferkin palveli. 1604 Kristoffer sai oman tilansa lisäksi vielä Lauri Heikinpojan tilan, sitten Alakylän Yrjö Jaakonpojan ja Matti Pekanpojan (eli Kankun molemmat) tilat ja 1606 erään Lauri Laurinpojan tilan. Mihin autiotilojen myöntäminen Kristofferille perustuu, ei asiakirjoista selviä, mutta tiedämme ylipäätään ratsumiesten saaneen hankituksi itselleen kuninkaankirjeitä, joiden perusteella he ottivat haltuunsa autiotiloja, mieluimmin tietysti varsinaisten palkkatilojensa läheltä. Kun autiotilat yleensä olivat asuttuja, vaikka ajoittain veronmaksukyvyttömiä, saattoivat ratsumiesten tulot nousta paljon suu- remmiksi, kuin mitä ne palkkasäännön mukaan saivat. Kristofferin Merikarvialla olleet talot näyttävät kuitenkin palautuneen jo varhain. 1606 hän esiintyy veroluettelossa Kasalan kohdalla, sekä nokkaveroluettelossa (3 nokkaa).” (Huom. Kirkollinen nokkavero maksettiin perheen täysi-ikäisten jäsenten mukaan.)

Kristoffer kuului isänsä Antti Heikinpojan kanssa Ruotsin armeijan valioyksikköön, jonka nimi oli Adelsfanan eli aatelislippue, jonka kaikki upseerit olivat aatelisia. Sitä johti 1600-luvun alun Liivinmaan ja Inkerin sodassa marsalkka Evert Horn ja Arvid Stålarm silloin, kun Kristoffer Jaakko de la Gardien eli Laiska Jaakoni armeijan mukana miehitti ensin 6 vuotta Novgorodia ja sitten Moskovaa vuonna 1610. Tuolloin Venäjällä elettiin Vale-Dimitrien sekasortoista aikaa, jota
Musorskin ooppera Boris Godunov kuvaa. Lisätietoja löysin ’Suomen alemman sotilaspäällystön luettelosta’, jossa Kristoffer mainitaan Venäjän sodissa 1578-94 ja Pohjois-Suomen lippukuntien päämiehenä, jolla oli verovapaus yhteen Kaarinassa ja neljään Poomarkun olevaan tilaan, jotka olivat Kristofferin sukulaistaloja kuten myös molemmat Kankun talot.

Kristofferin isä Antti Heikinpoika kaatui ehkä Venäjän sodassa jo vuonna 1602. Hänen vanhempi veljensä Lauri Heikinpoika haavoittui, kaatui tai katosi Puolan sodassa noin vuonna 1604. Martti Santavuori arvelee Kristofferin kaatuneen Pihkovan piirityksessä samana vuonna 1615 kuin hänen esimiehensä lippueen komentaja Lindved Klaunpoika Hästeskog. Päättelen Kristofferin kuitenkin kaatuneen jo 1614, jolloin hänen läänityksensä siirtyivät hänen sotakaverilleen ja saman lipuston
ratsumestari Otto von Grothusenille, millä seikalla oli merkitystä etenkin Riispyyn talolle. Tuon ajan säätyeroja kuvaa se, että vaikka Kristoffer taisteli aatelislipustossa upseereille kuuluvissa tehtävissä ja käyttäytyi kuin aatelinen, häntä ei aateloitu eikä nimitetty upseeriksi, koska oli talonpojanpoika.
ANTTI LAURINPOJAN PERINTÖKIRJA KERTOO
VEROSUUNNITTELUSTA JA PALJASTAA SUKUDRAAMAN
Vuonna 1631 Merikarvialla oli vain 4 perintötilaa
Syynä oli Nuijasota ja sitä seuranneet katovuodet. Verorästien vuoksi lähes kaikista taloista tuli ns. "autioita", jotka kuningas voi halutessaan läänittää suosikeilleen. Mutta jos talo pystyi varustamaan miehen ja hevosen sotaan, se sai vapautuksen muista kruununveroista. Sen vuoksi kaikki siihen kykenevät talot halusivat ratsutiloiksi. Se oli verosuunnittelua, jolla yritettiin pelastautua verovoutien kynsistä, josta Kristofferin äidinisällä Juho Olavinpojalla ja Riispyyn Lauri Heikinpojalla oli sivulla 14 kerrottuja yhteisiä kokemuksia.

Perintökirja kertoo esimerkin siitä, kuinka ratsupalvelua käytettiin verosuunnittelussa: Ensin nihdiksi eli jalkaväkeen kirjattu Riispyyn Lauri Heikinpoika lahjoi tai osti itsensä vapaaksi jalkaväestä ja sitten myös nihdiksi kirjatun veljensä Antin:

"Lauri oli sen mukaan jättänyt: Veljelleen Antti Heikinpojalle 4-vuotiaan hevosen, nuoren härän, 11 mk:n arvoisen pyssyn, maksanut veljensä vapauttamisesta sotapalveluksesta 3 leiviskää voita ja hirventaljan, sovittanut veljensä kolttosen eräälle porilaiselle porvarille nimeltä Yrjö Smörbytt, yhdeksällä Vadstenan klippingillä asianomistajan osalta sekä vouti Lauri Eerikinpojalle yhdellä aamilla hylkeenrasvaa (=157 litraa), yhdellä ketun ja kärpän nahalla kuninkaan osalta. (Veli oli näet lyönyt porilaista porvaria tämän omassa talossa.) Lisäksi Lauri oli antanut setänsä Antti Heikinpojan tyttärille, siis serkuilleen Barbrolle, Malinille ja Dordille rahana ja tavarana yhteensä 53 markkaa 3 äyriä heidän isänperintönsä osuutena Riispyyn talosta."

Perin juurin talonpoikaisen Merikarvian historiasta en ole löytänyt yhtään merkintää kartanoista, rustholleista enkä hakkapeliitoista, vaikka niitä sielläkin oli ainakin Kasalassa ja Riispyyssä. Sen sijaan feodaalinen naapuripitäjä Ahlainen oli lähes kokonaan läänitetty aateliskartanoille ja rustholleille. Mutta niidenkin elämä oli uhkapeliä, kun kuningas vaihtui ja talo läänitettiin uudelleen tai isäntä kaatui eikä ollut varaa palkata uutta ratsumiestä tilalle. Päätellen siitä, että ratsumies Kristoffer "otti" Riispyyn talon rälssiinsä 1604, Lauri Heikinpojan ratsumiesura päättyi ehkä jo tuona vuonna haavoittumiseen tai katoamiseen Pihkovan piirityksessä. Syy, miksi hänet kirjattiin vielä 20 vuotta senkin jälkeen Porin rykmentin miesvahvuuteen ”tosin sillä kertaa poissaolevana”, lienee se, että Lauri oli ostanut itsensä jalkaväestä ratsuväkeen. Vastaavasti hänen veljensä eli Kristofferin isän Antti Heikinpojan kaatumiseen viittaa hänen talonsa kohdalle tehty merkintä "Otti v 1606 Tuomas Pekanpoika". Kun Kristofferkin kaatui vuonna 1614, Riispyyn ja Kasalan taloille kävi ilmeisen hyvä tuuri, kun ne siirtyivät Kristofferin, hänen isänsä ja setänsä sotakaverin Otto von Grothusenin rälssiin, jossa ainakin Riispyytä kohdeltiin selvästi paremmin kuin kruununtalonpoikia. Tämäkin siirto vaikuttaa eräänlaiselta asevelisopimukselta. Tosin senkin hinta oli kova, sillä sukukaavioon merkityistä Riispyyn Heikki Yrjönpojan jälkeläisistä kaatui ratsumiehinä ainakin kolme jo mainittua ja ehkä vielä Tuomas Pekanpoikakin. Lisäksi Riispyyn talosta osallistui 30-vuotiseen sotaan yhteensä 7 Merikarvian historiassa nimettyä miestä, joista monet Grothusenin johtamassa yksikössä.

Sukudraama selittää, miksi perintökirja on niin yksityiskohtaisen tarkka
ja miksi Kasalan Tuomas Pekanpojan poika Tuomas Tuomaanpoika vaati serkkunsa Yrjön Markunpojan kanssa vielä 1644 Ahlaisten käräjillä isoisänsä veljen perinnön uutta jakoa kai siksi, että siinä olisi pitänyt huomioida paremmin hänen enonsa ja Riispyn talon kruunun verovoudeilta pelastaneen Kristofferin osuus. Tehtyjen asevelisopimusten seurauksena Kristofferin sisarenpojat menettivät isoisänsä, ainoan enonsa ja kenties vielä omat isänsäkin. Tuomas Tuomaanpojan katkeruutta lisäsi vielä se, että samaan aikaan, kun hänen oma talonsa oli 1644 suurissa verovaikeuksissa, hänen äitinsä serkulla oli Riispyyssä kahden koko manttaalin talo, jossa oli maata peräti 6 535 tynnyrinalaa (=3 302 ha) ja 28 lehmää. Kihlakunnan tuomarin muotoilema vuoden 1624 perintökirja kuitenkin säilyi sellaisenaan.

Isoisänsä Lauri Heikinpojan perintöriidasta viisastuneet Erkki Antinpojan jälkeläiset
sopivat 1671 isänsä perinnönjaosta. Käräjäpöytäkirjan allekirjoittajana oli myös vaimoni Tetta Kannelin suvun esi-isä Lauri Kankku appivainajansa Tuomas Erkinpojan puolesta. Sen vuoksi viereiseen kaavioon on piirretty mielenkiintoinen, yksi monista linkki, Kankun sukuun, josta jatkossa lisää. Tässä kohtaa kerron vain, että Riispyyn talon isännyyden perinyt Antti Laurinpojan vanhin pojanpoika Tuomas Erkinpoika jätti leskeksi jäätyään talonsa isännyyden veljelleen Antille 1670 ja siirtyi Poriin liikemieheksi, kun meni uusiin naimisiin liikekumppaninsa Lauri Kankun sisaren Kirstin kanssa. Koska Lauri Kankku oli puolestaan naimisissa Tuomaksen 1. vaimon tyttären Annan kanssa, Tuomas Erkinpojasta tuli samalla kertaa Lauri Kankun appi ja lanko. Tarina Kankun suvusta jatkuu sivulla 38.
SUOMEN HISTORIAN SYNKIN AIKA 1597 - 1723
Nuijasodan jälkeen yli kolmasosa maan taloista autioitui pysyvästi ja Merikarvialle jäi vain 4 perintötaloa. Vasta Isonvihan jälkeen talomäärä palasi 1500-luvun tasolle. Jämsäläisen esi-isäni veljen nuijamies Sipi Hassin Klaus Flemingin huovit tappoivat Nyystölän verilöylyssä 1597. Äitini Uudentalon suvussa oli vastapuolen eli kuningas Sigismundin kannattaja, ratsuväen eversti Yrjänä Prytz. Kun Kaarle Herttuan miehet tulivat pidättämään häntä kotoaan Ahlaisista 11/7 1599, Prytz tarttui aseeseensa ja sai syntyneessä kahakassa surmansa. Tätä ennen hän oli ollut majoitusmestarina samassa aatelislippueessa, jossa sukumme Lauri ja Antti Heikinpoika sekä Kasalan Kristoffer tappelivat ja kaatuivat niissä Venäjän
ja Puolan sodissa, joita Kaarle Herttua kävi vuosina 1604 - 1611, unohtaen Suomen talonpojat, jotka oli vallanhimossaan yllyttänyt toivottomaan kapinaan kuninkaaksi päästäkseen.

Kaarle Herttuan eli kuningas Kaarle IX:n poika Kustaa II Aadolf oli kuninkaana 1611 - 1632. Hänen aloittamaansa 30-vuotiseen sotaan sukumme miehet osallistuivat Porin rykmentissä Lennart Torstenssonin johdolla Tanskassa, Schlesiassa, Böömissä sekä Leipzigissä 1648, minkä jälkeen rykmentti kotiutettiin raskaita tappioita kärsineenä. Sen noin 150 miehen jalkaväkikomppanian nihteinä olivat Riispyystä Paavo Jaakonpoika, renki Erkki Antinpoika, Knuutti Heikinpoika sekä Tuomas ja Vilppu Tuomaanpoika. Majuri Otto von Grothusenin johtaman ratsuväen yksikön hakkapeliittoina rintamalla olivat Riispyyn Erkki Antinpoika, tämän poika Antti ja Kasalan Antti Ristonpoika. 1500 ja 1600-luvun alkupuolen sotiin osallistui Riispyystä yhteensä siis ainakin 3 + 2 + 5 = 10 miestä, joista ainakin 7 oli Heikki Yrjönpojan jälkeläisiä. Jos osaisin kertoa kaikki mainittuihin sotiin osallistuneet Tuplakusiinien sukulaiset, luku olisi moninkertainen.

Jöran Prytz
oli Hugo Lagströmin Genos-artikkelin mukaan ruotsalainen aatelismies, joka tuli 1583 aatelislipuston Adelsfanan majoitusmestariksi Suomeen, jossa aateloitiin uudestaan 1587 nimellä Pryss. Oli kai Kustaa Finken jälkeen Ahlaisten toinen läänitysherra, joka omisti useita tiloja Alakylässä, yhden Kokemäensaaren kylässä ja ne Pomarkun neljä Riispyyn sukulaistilaa, jotka myöhemmin siirtyivät Kasalan Kristofferin rälssiin. Jöran Prytzistä on eri lähteissä erilaisia tietoja. Varmaa on, että hänen jälkeläisensä Maria Kellander on Tuplakusiinien ja monen merikarvialaisen esi-äiti. Suvun aateluus kuitenkin loppui mieslinjan päättymiseen 1716. Prytz-suvun vaakuna on Tukholmassa nro 702 ja Helsingin ritarihuoneessa nro 57. Kummankin vaakunatunnuksena on samanlainen kukkapurkki. Tarkemmin sivuilla 25 ja 46.

Otto Johan von Grothusen
oli 1586 saksalais-balttilaiseen aatelissukuun syntynyt ratsumestari, joka soti jo Venäjän sodassa samassa lippueessa kuin Kasalan Kristoffer ja aiemmin Jöran Prytz, joiden kummankin läänitykset Otto monien vaiheiden jälkeen peri 1614. Otto aateloitiin majurina myös Ruotsissa 1642, kuoli 1658 ja haudattiin Porin kirkkoon, joka paloi. Rälssi-isäntänä hän kohteli Riispyytä kuin sukulaistaloa, vaikka sukulaisuudesta ei ole mitään näyttöä. Otto asui Ahlaisten Kellahden kartanossa ja oli myös Suomen 1. jahtimestari. Hänen sukunsa rälssioikeudet peruutettiin 1686, minkä jälkeen Riispyyn talo palautui alkuperäisille omistajilleen. Kellahden osalta läänitys kuitenkin palautettiin Grothusen-suvulle, jonka viimeinen miespuolinen jäsen kuoli Suomessa 1740. Suvusta on luettavissa hyvät nettisivut. Alla kuva suvun Helsingin ritarihuoneella olevasta vaakunasta nro 276.

Albert Edelfeldin maalauksessa Kaarle Herttua vetää parrasta Klaus Flemingin ruumista ja sanoo Topeliuksen kertomuksessa: "Jos nyt eläisit, pääsi ei olisi kovin lujassa." Ebba-rouva vastaa: "Jos autuas miesvainajani eläisi, ei Teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne asti." Lapsena pelkäsin tätä Maamme-kirjan kuvaa, kun katselin sitä Hassin pirtinpöydällä veljieni kansakoulun lukukirjasta. Samaistuin kai Ebba- rouvan hyytävään katseeseen ja aavistin Kaarlen tapattaneen vallanhimossaan monia sukuni jäseniä.

Aatelislippue Adelsfanan
oli v.1280 perustettu Ruotsin vanhin ratsuväkiyksikkö, jonka kaikki upseerit olivat aatelisia. Vuonna 1571 sen nimeksi tuli Adelsfanan. Yksikössä oli Venäjän ja Puolan sodissa 4 lippuetta, joista yksi Suomessa, Kustaa II Aadolfin aikaan siinä oli 4 komppaniaa, joissa 150 miestä ja kullakin komppanialla oli saman tyylinen mutta erivärinen paraatiasu.

Pontus De la Gardien armeijan Henrik Klaunpoika Hornin valioyksikössä 1579 - 83 Adelsfanan lippuetta johti Arvid Stålarm. Klaus Flemingin kuoltua kuningas Sigismund nimitti hänet Suomen armeijan ylipäälliköksi 1597 ja hän oli majoitusmestarinsa Yrjänä Prytzin tavoin loppuun asti uskollinen Sigismundille, minkä vuoksi kuninkaaksi noussut Kaarle IX tuomitsi hänet kuolemaan. Suomen aatelin pyynnöstä Stålarm armahdettiin ja nimitettiin Puolan sodan 1602-1604 ylipäälliköksi. Mutta kun paljastui, että hän oli ollut kirjeenvaihdossa kuningas Sigismundin kanssa, hänet tuomittiin 1605 uudelleen kuolemaan, mutta eli loppuelämänsä vankina Gripsholman linnassa.

Vuonna 1975 kävin poika Oton kanssa Puolassa yhdessä Weikselin varren luostarissa, jonka munkit olivat saada halvauksen, kun kuulivat, että olimme Suomesta. Syy oli se, että hirveät suomalaiset hakkapeliitat olivat Puolan sodassa ryöstäneet heidän kallistakin kalliimman aarteensa Hopearaamatun. En uskaltanut kertoa munkeille, että esi-isäni Lauri Heikinpoika saattoi kuulua noihin hirveisiin Magnus de la Gardien johtamiin raamatunryöstäjiin. Nyt raamattua säilytetään Uppsalan yliopistossa ja se on luokiteltu Ruotsin arvokkaimmaksi Maailman kulttuuriperintölistan aarteeksi.

30-vuotisen sodan hakkapeliitta
Keski-Euroopassa kauhua herättäneet suomalaiset ratsumiehet saivat nimensä taisteluhuudostaan "hakkaa päälle". Enemmän kauhua he kuitenkin herättivät aiemmissa Venäjän ja Puolan sodissa kehitetyillä äänettömillä, nopeilla ja tiiviissä muodostelmassa tehdyillä rynnäköillään, jolla voitettiin mm. 1631 Breitenfeldin taistelu, johon Porin rykmentti ei osallistunut. Hakkapeliitan varusteisiin saattoi kuulua kuvassa näkyvä kypärä, nahkahaarniska eli költeri ja rautainen rintapanssari kyrassi. Aseistuksena oli miekka ja kaksi pistoolia. Varustus oli keveämpi ja hevoset pienempiä mutta sitkeitä suomalaisia ruunia kuin raskaammin panssaroiduilla vastustajillaan, jotka liikkuivat kankeasti neliömuodostelmissaan edestakaisin karakuloiden. 30-vuotisessa sodassa hakkapeliittojen päällikkö oli Suomessa syntynyt Torsten Stålhandske, josta tuli koko ratsuväen kenraali.

Ystäväni Pentti Painahon Lahdessa sijaitseva veistos "Hakkapeliittain paluu" on suurin ja vaikein Suomessa koskaan tehty pronssivalutyö.

ERÄREITTI NYKYÄÄN
Sastamalan keskus Mariankirkko
Sastamalan kirkonmäellä on ollut vaatimattomia puukirkkoja eräkulttuurin alkuaikoina. Kivinen Mariankirkko, ”Vanha Maija”, on rakennettu lähetystoiminnan tukikohdaksi keskiajan lopulla, kun yhteys merelle oli jo katkennut. Kivikirkko ei siis ole ollut merikarvialaisten kirkko. Silti se sopii tämän tarkastelun lähtökohdaksi. Paikan merkitys ilmenee kirkon pohjoispuolelle sijoitetusta paadesta.
Oikotie kirkolta Mouhijärven suuntaan
Kirkon itäpääty, oikealla eräasutuksen muistopaasi. Länsipäädyssä vanhan Sastamalan muistopaasi, jossa kirjoitus:” Riisu kengät jalastasi, sillä paikka jolla seisot on pyhää maata”
Lähikuvaa kirkon itäpäädystä ja kirkon pohjoispuolen pihaa. Kirkon sisäkuvia voi muistella
televisiosarjasta ”Hovimäki”, jonka kirkkokuvat kuvattiin Mariankirkossa.
Kirkkokansa käytti Mouhijärven suunnalta oikotietä Rautaveden lahdelta Nohkuanjärven kautta Tupurlanjärven Valkaman kohdalle. Reitillä on pieni puro ja Nohkuanjärveltä koilliseen maataival. Tällä osuudella on ollut ”Taipale”- niminen tilus. Taivallus lyheni n. 10 km. Tältäkin reitiltä saattoi oikaista Nohkuanjärveltä luoteeseen Ahvenusjärven kautta Saikkalanjoelle ja oikaista vielä enemmän.
Päivitetty 24.9.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä