Etusivu > Merikarvian historiaa > Merikarvian lasitehtaat > Kuvaskankaan lasitehdas
Kuvaskankaan lasitehdas
Kuvaskankaan lasitehdas
Suomen lasitehtaiden luettelon mukaan Kuvaskankaan lasitehdas on saanut toimintaluvan vuonna 1857 ja se on toiminut vuosina 1860 - 1884.
Keväällä 1857 apteekkari Frans Wilhelm Palander, joka oli muuttanut Tuorsniemeen ja yhdessä rouva Ricksténin kanssa lähinnä perillisten ominaisuudessa hoiti Tuorsniemen lasitehdasta, jätti senaattiin anomuksen saada perustaa oman lasitehtaan omistamalleen Mattilan tilalle Merikarvian kirkonkylään. Mutta kun anomus lähetettiin Poriin ja Porin läänin kuvernöörille lausuntoa varten, tämä elokuussa ilmoitti, ettei anoja omistakaan ilmoittamaansa Mattilan tilaa. Kruunuvoudin ryhtyessä suorittamaan tarkastusta tilan omistaja Matti Näsi ilmoitti, että Palanderilla ei ollut mitään tekemistä Mattilan tilan kanssa. Palanderin asiamies selvitti päämiehensä tehneen anomuksensa sen lupauksen perusteella, että omistaja möisi hänelle tilan heti.
Näsi kuitenkin väitti olevansa tietämätön tällaisesta välipuheesta. Privilegioanomus siis raukesi, mutta Palander ei jättänyt asiaa tähän. Hän osti 3.8.1857 edellä mainitun Mattilan eli Alajumpin tilan ja lähetti uuden anomuksen. Siinä hän esittää sellaisen vaihtoehdon, että ellei senaatti suostuisi hänen anomukseensa sellaisenaan, niin hän pyytää oikeutta saada siirtää toisen hyttinsä Tuorsniemestä tänne, koska sitä metsän puutteen vuoksi ei voida pitää käynnissä.
Tuorsniemestä puheen ollen mainittiin, että jo 1830-luvun lopulla puhallus toisessa hytissä oli lopetettu, ehkäpä koko hyttikin hävitetty. Mutta pääasia oli, että siellä oli privilegion mukaan oikeus pitää käynnissä kahta lasihyttiä, joista toinen jouti nyt Merikarvialle.
Anomuksessaan hän tähdensi, että useampia lasitehtaita tulee Ruotsiin: "å denna ord icke kunna i en framtid bära sig efter räkna på att hafva nötig ved tillgång".
Tällä hän tähtäsi siihen, että apteekkari Souranderin samanaikaisesti alulle panema lasitehdashanke Merikarvialle olisi privilegion kiellolla nuijittava hengiltä.
Senaatti kuitenkin suostui niin Palanderin kuin Souranderinkin anomukseen samalla kertaa 14.10.1857.
Koko Palanderin privilegioanomus olikin tähdätty vain ehkäisemään Harjun lasitehtaan syntymistä. Se selittää, miksi hänellä oli privilegioanomuksen tekemiseen sellainen hätä, että hän ei ehtinyt edes ostaa tilaa, jolle hän lasitehtaansa perustaisi. Ja jos hän olisi privilegion tilaa ostamatta saanut ja siten todella voinut Souranderin hankkeen estää, ei tilaa varmaan olisi koskaan ostettukaan eikä myöskään lasitehdasta perustettu.
Mutta toive saada estetyksi privilegion myöntäminen osoittaa asiantuntemattomuutta, sillä kun lasitehtaan privilegioanomusta ei ollut milloinkaan lopullisesti hylätty, niin miten se olisi ollut mahdollista aikana, jolloin pitkälle menevää elinkeinovapautta suunniteltiin? Kun nämä kilpailijat nyt molemmat olivat saaneet privilegionsa, ei kummallakaan ollut kiirettä kehittää asiaa edelleen. Meni pari vuotta ilman että rakennustoiminnasta näkyi merkkiäkään. Palanderilla ei ollut ensinkään halua jatkaa eikä myöskään riittävää varallisuutta, mutta kun hänelle selvisi että Sourander ei ollut luopunut aikeestaan toteuttaa lasitehdashankkeensa, päätti Palander taas ehtiä edelle siten pelottaakseen Souranderia jatkamasta privilegiota pitemmälle, tietenkin taas turhaan.
Keväällä 1860 ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Tehdas, joka sijoitettiin Kuvaskankaalle, lähelle kirkonkylää, valmistui saman vuoden syksyllä. Lokakuun lopulla alkoi lasin puhallus. Tehdas oli tavallista pientä tyyppiä; sulatusuuni viisiupokkainen. Siinä valmistettiin ikkunalaseja ja pulloja sekä hieman yksinkertaista talouslasia, kuten maitokehloja ja tuoppeja. Palanderilla oli se etu, että hän oli lasitehdasliikkeeseen perehtynyt. Teknillisestikin lasin valmistus onnistui ilman kommelluksia. Paikallinen sanomalehti mainitsee hiljakkoin perustetun Kuvaskangas -nimisen lasiruukin kotoa kohden otetuista aineista tekevän hyvin puhtaan ja koreen lasin, johon enimmästä osasta saattaa olla syynä se hienonen ja valkoinen santa, jota siellä entisellä merenpohjakankaalla löytyy runsaasti.
Palander järjesti Poriin oman lasimyymälänkin, joka oli apteekkari Wahlroosin talossa. Maatilan osto ja lasitehtaan rakentaminen rasittivat ankarasti Palanderin taloudellista kantokykyä. Hän anoi alussa vuotta 1860 Suomen pankilta 5 000 ruplan kuoletuslainaa kiinnitystä vastaan tilaan ja tehtaaseen. Pankki myönsi kuitenkin vain 3 000 ruplaa 12 vuodeksi. Tämän lisäksi Palander yhdessä Tuorsniemen varsinaisen omistajan, rouva Ricksténin kanssa käytti vekseliluottoa niin suuressa määrin kuin suinkin sai. Ja kun vekseliluottokin loppui, hän ryhtyi viimeiseen hätäkeinoon: panttaukseen.
Suomen Pankin hypoteekkirahastosta hän sai useaan otteeseen lainoja panttaamalla Kuvaskankaalla olevaa lasia. Pahinta oli, että vekselien hoitaminen kävi vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Kaiken kukkuraksi tuli onneton vuoden 1867 kato ja hirvittävä nälkävuosi. Tänä syksynä Kuvaskankaan tehtaalla ei alettu ensinkään tavanmukaista puhalluskautta, eipä vielä seuraavanakaan. Palanderin taloudellinen asema ei katovuoden aiheuttamaa lamaannusta kestänyt. Jo 1866 oli Suomen Pankin myöntämä kuoletuslaina, Suomen rahassa 12 000, jäänyt hoitamatta. Kuoletukset, vieläpä korotkin jäivät maksamatta.
Pankin saatavien suoritukseksi Kuvaskankaan lasitehdas siihen kuuluvine tiloineen yritettiin pakkoteitse myydä pahimpaan nälänhädän aikaan 13.2.1869, jolloin tila ja tehdas joutuivat Suomen Pankille 7 000 mk:n hinnasta. Pankki tietenkin pyrki pääsemään erilleen tehtaasta. Mutta selvää oli, että ilman tappiota se ei näissä oloissa ollut mahdollista. Suomen nouseva suurteollisuusmies Antti Ahlström teki saman vuoden syksyllä tarjouksen, jossa ilmoitti olevansa valmis maksamaan tehtaasta tiloineen 7 500 mk sekä suorittamaan maksamattomat kruununverot, elleivät nämä verot nouse 500 mk suuremmiksi. Jos ne nousevat tämän yli on valtion suoritettava ylimenevä osa takaisin. Tämän tarjouksen finanssitoimikunta, joka asian ratkaisi, hyväksyi ja 19.1.1869 Kuvaskangas siirtyi Ahlströmille.
Vihdoin kahden vuoden seisauksen jälkeen Kuvaskangas pantiin käyntiin. Isännöitsijänä toimi aluksi hyttimestari Christian Ramberg mutta 1871 ryhtyi isännöitsijän tehtäviä hoitamaan nimismies Otto Pettersson varsinaisen virkansa ohella. Tuotanto pysyi samalla tasolla kuin Palanderinkin aikana. Ikkunalasia valmistettiin 200-300 laatikkoa vuosittain sekä pulloja 40 000 -100 000 ja hiukan yksinkertaista talouslasia. Vuotuinen tuotannon arvo oli 15 000 - 20 000 markkaa ja työntekijöitä 17-21. Tällaisenakin tehdas näyttää kannattaneen. Se näkyy Petterssonin kirjeestä Ahlströmille. Viimeksi mainitun suunnitelmissa lasitehdas oli kuitenkin pikkutekijä eikä se häntä kiinnostanutkaan. Siksi hän oli valmis sen myymään sopivan ostajan ilmaantuessa.
Porilainen kauppaneuvos Johan Grönfeldt tarjoutuikin ostajaksi, mutta sen kuultuaan Petterson myös ilmoitti 1873 olevansa valmis maksamaan Kuvaskankaasta 20 000 mk ja irtaimistosta arvion mukaan. Ahlström ei kuitenkaan tarttunut asiaan. Seuraavana vuonna hän vasta ilmoitti oman hintansa 47 500 mk kaikkine irtaimistoineen. Asiaa harkittuaan Pettersson vastaa 19.11.1874: nu har jag beslutat lägga mig till Kuvaskangas för af Dig bestämda pris af 47 500 mark ehuru jag möjligen tagen vatten öfver hufvudet. Hinta olikin korkea, kun ottaa huomioon, että tilan metsät oli loppuun hakatut. Pettersson ei pystynyt kauppahintaa suorittamaan, vaan osasta hän teki velkakirjan, osan maksoi tunnusteilla. Tällainen velkataakka kävi hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Siksi hän ei pitänyt tehdasta hallussaan vuottakaan.
Sen otti nyt yhtiö, jonka muodostivat Ahlström, Pettersson ja Grönfeldt, joiden kaikkien osuudet olivat yhtä suuret. Pettersson johti edelleen tehdasta kuolemaansa saakka. Vuonna 1878 Ahlström ja Grönfeldt ottivat nyt kahden tehtaan haltuunsa. Sitä pidettiin jatkuvasti käynnissä. Liikkeen asioita hoiti lähinnä Grönfeldt. Menekki rupesi kuitenkin huonontumaan erikoisesti 1880-luvulla. Tämä johtui Kuvaskankaalla niinkuin monessa muussakin lasitehtaassa siitä, että ikkunalasi oli jatkuvasti vanhanaikaista, vihreätä tuhkalasia.
Siirtyminen valkoisen ikkunalasin vahvistamiseen olisi vaatinut teknillisen johdon uusimista ja ulkomaista raaka-ainetta. Kaikki tämä merkitsi laskelmissa niin suurta tuntematonta, että omistajat katsoivat viisaammaksi lopettaa kokonaan lasin valmistamisen. Puhalluskauden päättyessä alkupuolella vuotta 1884 Kuvaskankaan lasitehtaan ovet suljettiin lopullisesti.
Lähde: Suomen lasiteollisuus (Annala 1948)
Suomen lasitehtaiden luettelon mukaan Kuvaskankaan lasitehdas on saanut toimintaluvan vuonna 1857 ja se on toiminut vuosina 1860 - 1884.
Keväällä 1857 apteekkari Frans Wilhelm Palander, joka oli muuttanut Tuorsniemeen ja yhdessä rouva Ricksténin kanssa lähinnä perillisten ominaisuudessa hoiti Tuorsniemen lasitehdasta, jätti senaattiin anomuksen saada perustaa oman lasitehtaan omistamalleen Mattilan tilalle Merikarvian kirkonkylään. Mutta kun anomus lähetettiin Poriin ja Porin läänin kuvernöörille lausuntoa varten, tämä elokuussa ilmoitti, ettei anoja omistakaan ilmoittamaansa Mattilan tilaa. Kruunuvoudin ryhtyessä suorittamaan tarkastusta tilan omistaja Matti Näsi ilmoitti, että Palanderilla ei ollut mitään tekemistä Mattilan tilan kanssa. Palanderin asiamies selvitti päämiehensä tehneen anomuksensa sen lupauksen perusteella, että omistaja möisi hänelle tilan heti.
Näsi kuitenkin väitti olevansa tietämätön tällaisesta välipuheesta. Privilegioanomus siis raukesi, mutta Palander ei jättänyt asiaa tähän. Hän osti 3.8.1857 edellä mainitun Mattilan eli Alajumpin tilan ja lähetti uuden anomuksen. Siinä hän esittää sellaisen vaihtoehdon, että ellei senaatti suostuisi hänen anomukseensa sellaisenaan, niin hän pyytää oikeutta saada siirtää toisen hyttinsä Tuorsniemestä tänne, koska sitä metsän puutteen vuoksi ei voida pitää käynnissä.
Tuorsniemestä puheen ollen mainittiin, että jo 1830-luvun lopulla puhallus toisessa hytissä oli lopetettu, ehkäpä koko hyttikin hävitetty. Mutta pääasia oli, että siellä oli privilegion mukaan oikeus pitää käynnissä kahta lasihyttiä, joista toinen jouti nyt Merikarvialle.
Anomuksessaan hän tähdensi, että useampia lasitehtaita tulee Ruotsiin: "å denna ord icke kunna i en framtid bära sig efter räkna på att hafva nötig ved tillgång".
Tällä hän tähtäsi siihen, että apteekkari Souranderin samanaikaisesti alulle panema lasitehdashanke Merikarvialle olisi privilegion kiellolla nuijittava hengiltä.
Senaatti kuitenkin suostui niin Palanderin kuin Souranderinkin anomukseen samalla kertaa 14.10.1857.
Koko Palanderin privilegioanomus olikin tähdätty vain ehkäisemään Harjun lasitehtaan syntymistä. Se selittää, miksi hänellä oli privilegioanomuksen tekemiseen sellainen hätä, että hän ei ehtinyt edes ostaa tilaa, jolle hän lasitehtaansa perustaisi. Ja jos hän olisi privilegion tilaa ostamatta saanut ja siten todella voinut Souranderin hankkeen estää, ei tilaa varmaan olisi koskaan ostettukaan eikä myöskään lasitehdasta perustettu.
Mutta toive saada estetyksi privilegion myöntäminen osoittaa asiantuntemattomuutta, sillä kun lasitehtaan privilegioanomusta ei ollut milloinkaan lopullisesti hylätty, niin miten se olisi ollut mahdollista aikana, jolloin pitkälle menevää elinkeinovapautta suunniteltiin? Kun nämä kilpailijat nyt molemmat olivat saaneet privilegionsa, ei kummallakaan ollut kiirettä kehittää asiaa edelleen. Meni pari vuotta ilman että rakennustoiminnasta näkyi merkkiäkään. Palanderilla ei ollut ensinkään halua jatkaa eikä myöskään riittävää varallisuutta, mutta kun hänelle selvisi että Sourander ei ollut luopunut aikeestaan toteuttaa lasitehdashankkeensa, päätti Palander taas ehtiä edelle siten pelottaakseen Souranderia jatkamasta privilegiota pitemmälle, tietenkin taas turhaan.
Keväällä 1860 ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Tehdas, joka sijoitettiin Kuvaskankaalle, lähelle kirkonkylää, valmistui saman vuoden syksyllä. Lokakuun lopulla alkoi lasin puhallus. Tehdas oli tavallista pientä tyyppiä; sulatusuuni viisiupokkainen. Siinä valmistettiin ikkunalaseja ja pulloja sekä hieman yksinkertaista talouslasia, kuten maitokehloja ja tuoppeja. Palanderilla oli se etu, että hän oli lasitehdasliikkeeseen perehtynyt. Teknillisestikin lasin valmistus onnistui ilman kommelluksia. Paikallinen sanomalehti mainitsee hiljakkoin perustetun Kuvaskangas -nimisen lasiruukin kotoa kohden otetuista aineista tekevän hyvin puhtaan ja koreen lasin, johon enimmästä osasta saattaa olla syynä se hienonen ja valkoinen santa, jota siellä entisellä merenpohjakankaalla löytyy runsaasti.
Palander järjesti Poriin oman lasimyymälänkin, joka oli apteekkari Wahlroosin talossa. Maatilan osto ja lasitehtaan rakentaminen rasittivat ankarasti Palanderin taloudellista kantokykyä. Hän anoi alussa vuotta 1860 Suomen pankilta 5 000 ruplan kuoletuslainaa kiinnitystä vastaan tilaan ja tehtaaseen. Pankki myönsi kuitenkin vain 3 000 ruplaa 12 vuodeksi. Tämän lisäksi Palander yhdessä Tuorsniemen varsinaisen omistajan, rouva Ricksténin kanssa käytti vekseliluottoa niin suuressa määrin kuin suinkin sai. Ja kun vekseliluottokin loppui, hän ryhtyi viimeiseen hätäkeinoon: panttaukseen.
Suomen Pankin hypoteekkirahastosta hän sai useaan otteeseen lainoja panttaamalla Kuvaskankaalla olevaa lasia. Pahinta oli, että vekselien hoitaminen kävi vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Kaiken kukkuraksi tuli onneton vuoden 1867 kato ja hirvittävä nälkävuosi. Tänä syksynä Kuvaskankaan tehtaalla ei alettu ensinkään tavanmukaista puhalluskautta, eipä vielä seuraavanakaan. Palanderin taloudellinen asema ei katovuoden aiheuttamaa lamaannusta kestänyt. Jo 1866 oli Suomen Pankin myöntämä kuoletuslaina, Suomen rahassa 12 000, jäänyt hoitamatta. Kuoletukset, vieläpä korotkin jäivät maksamatta.
Pankin saatavien suoritukseksi Kuvaskankaan lasitehdas siihen kuuluvine tiloineen yritettiin pakkoteitse myydä pahimpaan nälänhädän aikaan 13.2.1869, jolloin tila ja tehdas joutuivat Suomen Pankille 7 000 mk:n hinnasta. Pankki tietenkin pyrki pääsemään erilleen tehtaasta. Mutta selvää oli, että ilman tappiota se ei näissä oloissa ollut mahdollista. Suomen nouseva suurteollisuusmies Antti Ahlström teki saman vuoden syksyllä tarjouksen, jossa ilmoitti olevansa valmis maksamaan tehtaasta tiloineen 7 500 mk sekä suorittamaan maksamattomat kruununverot, elleivät nämä verot nouse 500 mk suuremmiksi. Jos ne nousevat tämän yli on valtion suoritettava ylimenevä osa takaisin. Tämän tarjouksen finanssitoimikunta, joka asian ratkaisi, hyväksyi ja 19.1.1869 Kuvaskangas siirtyi Ahlströmille.
Vihdoin kahden vuoden seisauksen jälkeen Kuvaskangas pantiin käyntiin. Isännöitsijänä toimi aluksi hyttimestari Christian Ramberg mutta 1871 ryhtyi isännöitsijän tehtäviä hoitamaan nimismies Otto Pettersson varsinaisen virkansa ohella. Tuotanto pysyi samalla tasolla kuin Palanderinkin aikana. Ikkunalasia valmistettiin 200-300 laatikkoa vuosittain sekä pulloja 40 000 -100 000 ja hiukan yksinkertaista talouslasia. Vuotuinen tuotannon arvo oli 15 000 - 20 000 markkaa ja työntekijöitä 17-21. Tällaisenakin tehdas näyttää kannattaneen. Se näkyy Petterssonin kirjeestä Ahlströmille. Viimeksi mainitun suunnitelmissa lasitehdas oli kuitenkin pikkutekijä eikä se häntä kiinnostanutkaan. Siksi hän oli valmis sen myymään sopivan ostajan ilmaantuessa.
Porilainen kauppaneuvos Johan Grönfeldt tarjoutuikin ostajaksi, mutta sen kuultuaan Petterson myös ilmoitti 1873 olevansa valmis maksamaan Kuvaskankaasta 20 000 mk ja irtaimistosta arvion mukaan. Ahlström ei kuitenkaan tarttunut asiaan. Seuraavana vuonna hän vasta ilmoitti oman hintansa 47 500 mk kaikkine irtaimistoineen. Asiaa harkittuaan Pettersson vastaa 19.11.1874: nu har jag beslutat lägga mig till Kuvaskangas för af Dig bestämda pris af 47 500 mark ehuru jag möjligen tagen vatten öfver hufvudet. Hinta olikin korkea, kun ottaa huomioon, että tilan metsät oli loppuun hakatut. Pettersson ei pystynyt kauppahintaa suorittamaan, vaan osasta hän teki velkakirjan, osan maksoi tunnusteilla. Tällainen velkataakka kävi hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Siksi hän ei pitänyt tehdasta hallussaan vuottakaan.
Sen otti nyt yhtiö, jonka muodostivat Ahlström, Pettersson ja Grönfeldt, joiden kaikkien osuudet olivat yhtä suuret. Pettersson johti edelleen tehdasta kuolemaansa saakka. Vuonna 1878 Ahlström ja Grönfeldt ottivat nyt kahden tehtaan haltuunsa. Sitä pidettiin jatkuvasti käynnissä. Liikkeen asioita hoiti lähinnä Grönfeldt. Menekki rupesi kuitenkin huonontumaan erikoisesti 1880-luvulla. Tämä johtui Kuvaskankaalla niinkuin monessa muussakin lasitehtaassa siitä, että ikkunalasi oli jatkuvasti vanhanaikaista, vihreätä tuhkalasia.
Siirtyminen valkoisen ikkunalasin vahvistamiseen olisi vaatinut teknillisen johdon uusimista ja ulkomaista raaka-ainetta. Kaikki tämä merkitsi laskelmissa niin suurta tuntematonta, että omistajat katsoivat viisaammaksi lopettaa kokonaan lasin valmistamisen. Puhalluskauden päättyessä alkupuolella vuotta 1884 Kuvaskankaan lasitehtaan ovet suljettiin lopullisesti.
Lähde: Suomen lasiteollisuus (Annala 1948)
| Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations Oy • Lisätietoa evästekäytännöstä |