Missä palaa?

Missä palaa?










Toissasuvena Uudentalon Jukka soitti Ourasta. Laakson Oskun ja Eskon Antin kanssa he pohtivat Lännennäsin tulipalon vuotta. Ehdotin 1946.



Jukka soitti myöhemmin. Se tapahtuikin vuotta aikaisemmin.



Lienee kotiseutuni suurin tulipalo, kun huomioidaan palaneiden rakennusten lukumäärä. Vein silloin kenkiä suutariin Ahlqvistin Jallulle.



Kuuma kun oli, mestari teki töitä ulkona, katseli taivaalle ihmetellen nousevaa, sakeaa kavupilveä. Lähdin kotiin. Viikilän pihassa Valtteri sanoi Lännennäsin palavan.



Kotona asia varmistui. Silloin ei pyöriä ollut, joten jalkaisin matkaan. Näsin kohdalla valtava tulimeri pysäytti, pelotti, mutta muiden poikien mukana menimme palopaikalle päin. Peltosen Maunon kohdalla joku vanhempi mies rauhallisella äänellä kehotti meitä lähtemään kotiin. Lasten paikka ei ole nyt täällä.



Kaikki rakennukset tuhoutuivat, myös karjaa. Irrallisessa rakennuksessa asui Bisterin perhe. Pojat olivat Pertti ja Rauno. He olivat meitä vanhempia, erottuivat mm. siitä, että heillä molemmilla oli golfhousut.



Minulla on Lännennäsin päärakennuksesta yllättävänkin selvä kuva: ovesta mentäessä talonlevyinen tupa, peräkamareissa hienot huonekalut. Lännennäsillä pidettiin talon tulevan isännän, Aarren ja sukulaispojan Heinon Einon yhteiset hautajaiset.



He kaatuivat eri rintamalohkoilla. Kotkien lennot katkesivat jo nousuvaiheessa. Leposijansa ovat lähellä sankariristiä. Noin 75 000 kaatuneen mukana ne muistuttavat vapaasta isänmaasta.



Palohan alkoi poikien tulitikkuleikeistä. Hyvin arkaillen, varovasti, jotkut olivat tietävinään nimiä. Lopullista totuutta ei koskaan saatu.



Ennen tätä tapahtumaa paloi Murtomaan suulin lähellä, paikalla, jossa on Lahtisen talo, Ruohosen vanha, harmaa, pärekattoinen rakennus. Nopeasti edenneessä palossa menehtyi pieni Tuula-tyttö, joka meni omasta mielestään turvaan sängyn alle.



Kotona ollut mummo pelastui. Hän ei koskaan toipunut tapahtuneesta.



Aikuisten hyvinkin järkyttävät kuvaukset menehtyneestä jättivät pienen pojan mieleen pelon: "valkeen kans ei sitte leikitä", siinä se sitten oli.



Mäkivaarassa Hiltusten kanssa asuivat Yli-Kerttulat. Elvi oli terveyssisar, joka kävi kouluilla tarkastuksilla. Hannun äiti, Tyyne Hiltunen, oli kertonut Elville peloistani.



Alan ammattilainen tuli kanssamme kuistille. Hän kyseli, kartoitti tilanteen ja aukaisi poikien mielen lukot, poisti pelot.



Vuosia myöhemmin olin aina mahdollisuuksien mukaan sammutustöissä, auttamassa hädässäolevia. Kiitos Elvi äidillisistä neuvoista, voitin pelkoni.



Antti