Kari Heinon juhlapuhe

Valtiotieteen tohtori Kari Heinon juhlapuhe, pidetty kotiseutujuhlassa 8.7.2017

Hyvät naiset ja herrat, tai ehkä aikaan ja paikkaan paremmin sopien, ainakin jos Porissa asuvalle tällaisen sallitte, hyvät kanssamerikarvialaiset! Ja toki, jos teitä on jostain syystä tänne harhautunut, ainakin minun puolestani lämpimästi tervetuloa myös kaikki siikaislaiset!

Nimittäin, reilu neljännesvuosisata sitten, 5. syyskuuta 1990, toimittaja Kari Heino haastatteli Merikarvian ja Siikaisten silloisia kunnanjohtajia ao. kuntien välisestä yhteistyöstä ja yhteistyön mahdollisesta syventämisestä Merikarvia-lehteen. Ja sivuttiin haastattelussa myös mahdollista kuntaliitosta, huomattavalla pieteetillä ja varovaisuudella tosin. No, paljoon herrat kunnanjohtajat eivät suostuvaisia olleet, ehkä korkeintaan joidenkin kunnallisten työpanosten yhdistämisen tutkimiseen.

Syystä tai toisesta, luupäisyyttään vai jonkun usuttamana, kukapa sellaista enää muistaa, samainen lehtimies palasi asiaan jo seuraavan vuoden alussa. Nyt oli asian pohjustukseksi selvinnyt, että uusi laki tukisi kuntaliitoksia hyvinkin avokätisesti. Merikarvian kunnassa tuohon aikaan suunnittelu- ja taloussihteerinä työskennellyt, Loimaan nykyinen kaupunginjohtaja Jari Rantala laskeskeli, että Merikarvian ja Siikaisten yhteispotti olisi ollut noin 33,5 miljoonaa (markkaa siis toki vain!). Minkäänsortin päättäjien tuntemusten syväluotausta uutiseen ei sisältynyt. Näin jälkeenpäin voisikin epäillä, että toimittaja Heino on vain halunnut viran puolesta muistuttaa, että siinä sitä taas menee aika tukku rahaa sivu suun, ehkä perustellusti, ehkä ei.
Kuriositeettina kuitenkin mainittakoon, että sen verran väreitä vesilasiin artikkeli aiheutti, että mahtava maakunnallinen Satakunnan Kansa soitteli ao. kuntapomoille, että mitäs siellä nyt on tekeillä. Ja mitäpä johtajat siihen kuin että ei mitään, tämä nyt on tällaista teidän toimittajien kanssa.

Eikä ns. iso kuva, kuten tiedätte, ole tähänkään päivään mennessä tältä osin juuri muuttunut. Ala-Luopan Penttikin, toinen niistä silloisista haastatelluista, raataa edelleen saman kunnan, eli Merikarvian vetäjänä. Ja hyvä niin.

Ja oikein hyvä sekin, että kunnan itsenäisyys on säilynyt. Mutta miksi se nyt sitten niin hyvä on? Eikö elo olisi turvallisempaa ison kyydissä tai yhtenä monen pienen liitoksessa?
Vastaan vähän kiertokautta ja vain osittain, jotta en teitä kauniina päivänä pidättelisi pitkään palaamasta raikkaisiin tuuliin ja aurinkoon.

Erityisesti, arvoisa yleisö, itsenäisyydestä kiinni pitäminen vaatii tuekseen ja kyytipojakseen optimistista realismia ja tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Yksilöiden itsellisyys ja määräysvalta itseensä liittyvissä asioissa lienee itseisarvo, kunnallinen itsenäisyys sen sijaan ei. Jos asukkaiden on parempi sitä ilman, niin sitten menkööt.

Tässä kuntayhteydessä itsenäisyyden edellyttämään realismiin liittyy toki monia asioita, joista tässä vain esimerkki, lyhyesti korkeintaan toinenkin.
Ensiksi viittaan Helsingin seudulla ilmestyvään paikallislehteen, jossa kaupungin ex-apulaisjohtaja muistutti hiljan lukijoitaan siitä, että ”maapallon asukkaat muuttavat yhä kiihtyvään tahtiin yhä suuremnpiin kaupunkeihin, joihin keskittyy yhä suurempi osa ihmisten kokemuksesta ja osaamisesta”. Hyvät kuulijat, kirjoittaja on valitettavasti oikeassa. Ja mikä huomionarvoisinta, ilmiö toistuu kaikilla tasoilla, eli niin tapahtuu koko pallolla, myös harmaantuvassa Euroopassamme, aivan selkeästi Suomessakin sekä myös Satakunnassa, joka tosin kuuluu läpivuotomaakuntiin, joissa väki ei niinkään pysähdy alueen omiin isompiin keskuksiin vaan karkaa saman tien pidemmälle.

Ja totta kai, sama meno näkyy meidän omassa kunnassamme, tosin saman tapaisena kuin kotimaakunnassamme, eli läpivuotoperiaatteella. Kyliltä lähtevä ei välttämättä päädy Ylikylään tahi Tuorilaankaan, vaan suuntaa saman tien paljon pidemmälle. Lopputulos on ollut joka tapauksessa se, että kun aiemmin mainittu toimittaja Heino 90-luvun alussa teki koulunaloitusjuttuja, oli hänellä vielä valita mille kylälle lähteä peruskoulun syksyn käynnistystunnelmia raportoimaan. Nyt ovat Alman toimittajien vaihtoehdot aika tavalla nirkoisemmat.
Toki, kun väkikin on huvennut, niin mikseivätpä koulut, postit ja kaupat. Kunnanjohtaja Ala-Luopa saattoi vielä vuoden 1990 jutussa kehua, miten Merikarvian asukasluku oli silloin viime vuodet itse asiassa kasvanut. Ja oikeassa hän oli! Ihan totta. Mutta siihen se sitten loppui, kasvu. Niistä päivistä tähän hetkeen tultaessa kunnan väkilukusaldosta on haihtunut kuta kuinkin tasan neljännes.

No, historiasta voi oppia, hyvä yleisö, mutta tulevaisuus on elettävä ja siihen se mahdollisesti opittu sovellettava. Niinpä edellä mainitussa on oleellista se, että meno kaikella todennäköisyydellä jatkuu saman suuntaisena. Mikään ei todista päinvastaisesta. Totta kai on paluumuuttajia, on niitä jotka ymmärsivät olla koskaan lähtemättä ja on monta kämppää omistavia osa-aika- ja kesäasujia. He ovat mielenkiintoinen ilmiö, mutta – lopulta ja isossa kuvassa – lähinnä vain sitä.

Toinen esimerkki vain viitteenomaisesti. Kun hokemana puhutaan siitä, että jospa vain olisi niitä työ- ja koulutuspaikkoja, niin ihmiset pysyisivät paremmin aloillaan. Ja tottakai. Työ- ja koulutuspaikat luonnollisesti ankkuroisivat väkeä.
Tässä kuitenkin on realismia muistaa, että keskittymiskehityskulkua ylläpitävät isolta osalta myös erilaiset elämäntapakysymykset ja arvostussiirtymät ja että niiden painoarvo koko prosessin osana kasvaa. Erityisesti nuori väki on jo kauan halunnut sinne missä tapahtuu, missä valinnanvara on laajaa ja missä jättimäiseksi paisuneen kulttuurikompleksin tarjonnasta voi nauttia suoremmin ja estottomammin. Menemisessä ja tulemisessa kyse ei siis ole vain leipäpuusta, vaan koko oman elämän rakentamispalikoiden ja viihtyvyyden uudenlaisesta optimoinnista.

Kommunikaatioteknologiakin on odotusten vastaisesti paremminkin kiihdyttänyt kuin hillinnyt kehityskulkua, vaikka totta kai etätyömahdollisuus on saanut jonkun myös kuntaan jäämään tai muuttamaan, mutta hänen vastapainokseen löytyy viisi muuta, jotka internetin avaamat vaihtoehtohorisontit ovat saaneet täältä lähtemään.

Mutta miten itsenäisyydestä kiinni pitäminen on oikein, jos se alkaa näyttää aina vain vaikeammalta?

Hyvät merikarvialaset. Vaikken enää neljännesvuosisataan ole tehnyt Merikarvia-lehteä, kyllä minä sitä edelleen luen. Vastaukset äskeiseen kysymykseeni löytyivät 4. toukokuuta tänä keväänä ilmestyneestä numerosta.

Siellä päätoimittaja Ambrusin tiivistää pienen kunnan vahvuuksia luetteloksi, jota hän sanoo itsestäänselväksi mutta toistamisen arvoisiksi. Siis, toistetaanpa kuuliaisesti tässäkin. Ambrusinin mukaan vahvuuksia olisivat ainakin pienen ketteryys, yhden ihmisäänen suurempi painoarvo päätöksiä tehtäessä, henkilökohtaisempi palvelu sekä talkoohenki ja yhdessä tekeminen, puoluepolitikoinnin välttely, viranhaltijoiden maanläheisyys sekä suunnitelmien konkreettisuus ja ymmärrettävyys.

No niin, mikä ettei, vaikka voisi noista ainakin osaa pitää myös pienen kunnan heikkouksina, mutta koska emme istu kehitysseminaarissa vaan arvokkaassa juhlassa, tartun vain niistä mielestäni ylivoimaisesti tärkeimpään, eli tuohon ihmisäänen vaikuttavuuteen ja merkitykseen. Oma kunnallishallinto varmistaa lähidemokratian, ainakin jos sitä halutaan käyttää ja myös käytetään. Trendit kyllä vievät valitettavasti aivan muihin suuntiin. Politiikan arvostus laskee, äänestysinto heikkenee ja lautakuntalaitosta ja valtuustojen kokoa on pienennetty. Valtaa on myös karannut kuntayhtymiin, kunnallisiin yhtiöihin ja parin vuoden päästä sitä siirtyy maakuntahallintoon. Oikeusistuimien lautamiesjärjestelmää ajetaan alas, ja niin valtion kuin kuntajohdossa ihaillaan usein yritysjohtajamaista otetta. Politiikassa ylpeillään jopa sillä, että ei tehdä politiikkaa vaan pannaan taloutta kuntoon.

Tehokkuusajattelu ja asiantuntijat ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Hyvät kuulijat, pysykää hyvinä isäntinä ja emäntinä ja pelastakaa kunnallisen itsenäisyyden edellytykset ja sitten se itsenäisyys! Olkaa aktiivisia päättäjiä ja nimenomaan myös arvopäättäjiä. Itsenäisyys on ansaittava. Euroista on puhuttava, mutta vain siksi että ne ovat yksi, mutta vain yksi, oleellinen väline hyvän tuottamisessa.

Edellä mainitussa Merikarvia-lehden numerossa asiaa tiivistää sattuvasti yrittäjä Sirkka-Liisa Koivuniemi, jonka haavekuvan maaseudusta lehti väittää olevan: ”sopivasti mukavia ihmisiä, jotka keskustelevat keskenään. Eikä volloteta asioista, vaan tehdään! On myös joki ja meri. Jaa, tämähän kuulostaa ihan Merikarvialta!”

Näin siis Koivuniemi, ja tässä sitä on, voimaa ja realismia. Ajatelkaa. ”Sopivasti” ja ”mukavia” ihmisiä. Ei se määrä vaan se laatu, eli aito kiinnostus yhteisölliseen maalaiselämään. Ja keskustelu. Tietysti myös virallisemmassa päätöksenteossa, mutta ilman muuta myös vähemmän virallisessa, joiden raja lienee helppo pitää pikkukunnissa matalana. Kaiken silauksena sitten aktiivisuus. Rutina pois ja töihin. Mitä kaikkea se sitten kenenkin kohdalla voi tarkoittaa.

Hyvät kuulijat, Suomi on ollut enemmän ja vähemmän itsenäinen valtio 100, Merikarvia enemmän ja vähemmän itsenäinen kunta 150 vuotta.

Tällä mallilla on hyvä jatkaa. Lykkyä tykö.

Kiitos!