Altti Mäntylän juhlapuhe Itsenäisyyspäivänä 2017

Puheeni Itsenäisyyspäiväjuhlassa Tuorilan koulussa 2007

Arvoisat veteraanit, Lotat, koulun oppilaat, oppilaiden vanhemmat, hyvä juhlaväki!

Kun Heidi soitti ja pyysi puhumaan tähän juhlaan, olin yllättynyt, yllättynyt jo siksi, että eipä ole aikaisemmin puhujaksi pyydetty. Mietinnän jälkeen suostuin, koska ajattelin, että se missäpä muualla kuin Tuorilan koulussa sen ensimmäisen juhlapuheeni voisi pitää. Tähän kouluun kun liittyy monia hyviä muistoja niiden seitsemän vuoden ajalta, mitä koulua täällä kävin.

Hyvät ystävät, en aio puhua kuntaliitoksista, en Paras-hankkeesta enkä kunnan taloudellisesta tilasta. Paremminkin muistelen koulunkäyntiäni, ja siitämiten koen itsenäisyyden.

Ensimmäisestä koulupäivästäni kirjoitan Merikarvian Joululehden tämän vuoden numerossa, jutussa salaperäinen maailma. Kun aloitin Tuorilan koulun, kylä oli ainakin asukasluvultaan suurempi. Oli kaksi kauppaa, kaksi kahvilaa ja lapsiakin enemmän.
Syntymäkotini sijaitsee pari kilometriä Poriin päin. Vaikka matka Tuorilan kylään on lyhyt, niin itse olin ehkä muutaman kerran päässyt äidin mukana kauppaan, ja se oli jo pikkupojalle elämys. Koululla, tai edes koulun pihassa, en ollut käynyt kertaakaan.


Tiistai syyskuun 1 päivä 1953 on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Äidin saattamana ja uusiin polvihousuihin pukeutuneena odotin muistaakseni neljäntoista muun ensimmäiselle luokalle tulevan kanssa sisälle luokkaan menoa. Jännitti, pelottikin, koulu pihapiireineen oli minulle silloin suuri salaperäinen maailma. Kun sitten tuohon viereiseen luokkaan ja Huurton Kertun äidilliseen huomaan tultiin, niin pahin jännitys oli poissa. Siitä alkoi koulunkäyntini täällä Tuorilan koulussa.

Muistoja kouluajalta on monia. Kun katselen nyt luokan perälle, muistuu mieleen kuusijuhla 1960. Meitä oli seitsemännellä luokalla seitsemän poikaa, ja oli luontevaa näytellä kohtaus Seitsemästä veljeksestä lukkarinkoulussa. Tuolta takaikkunasta pakenimme ulos aivan kuin Jukolan veljekset konsanaan. Nyt näimme vähän lyhyemmän version esitettynä.

En muista, että varsinaisia itsenäisyyspäiväjuhlia olisi koulussa järjestetty, mutta itsenäisyydestä puhuttiin ja piirrettiin Suomen lippuja, joissa ei varmastikaan aina mittasuhteet olleet paikallaan. Opettaja puhui kyllä sodista, kaatuneista ja itsenäisyyden säilymisestä. Lisää Suomen itsenäisyyden puolustamisesta sodan aikana sain sitten kuulla aivan pikkupoikana isäni siskolta, Salmisen Helmiltä. Hän kertoi miehensä kaatumisesta Lapissa talvella 1940. Silloin kuuntelin Helmin kertomuksia kuten pikkupojat tekevät, vähän seikkailumielellä ja mielikuvitus lensi, olin itsekin sotimassa. Myöhemmin iän myötä ajettelin itsenäisyyttä iloisena asiana, ja aina olen kunnioittanut veteraaneja, lottia ja antanut arvostusta tuolloin sota-aikana kotona jokapäiväisistä askareista huolehtiville.

Mitä itsenäisyys ja oma lippu todella merkitsevät? Siitä sain koskettavan hetken kokea Virossa, Eestissä, kuten virolaiset sanovat. Sain olla Merikarvian kunnan edustajana Hiidenmaan saaressa pienessä Pühalepan kunnassa talvella 1993. Viro oli puolitoista vuotta aiemmin saanut uuden kerran itsenäisyytensä takaisin. Viimeiset miehittäjät olivat poistuneet maasta. Yli 50 vuotta kestänyt miehitys oli päättynyt.
Miehitys, jolloin salaperäisella tavalla saattoi kadota perheenjäsen, naapuri, hyvä ystävä. Kadoten, eikä sen jälkeen kuultu mitään. Näin kertoivat meille vierailun isännät.

Miehityksen aikana Viron lipun käyttö oli kielletty, samoin itsenäisyyden juhliminen. Nyt meitä oli edustajia paikalla eri ystävyyskunnista kutsuttuna, kun Viro juhlisti 75-vuotista itsenäisyyttä. Olimme kokoontuneet kunnantalon edustalle. Pihaan oli pystytetty vaatimaton muutaman metrin korkuinen lipputanko. Aivan maalamaton suora kuusi. Paikalla oli läheisen Suuremoisan koulun oppilaita, oli aikuisia ja kylän vanhuksia. Kaksi oppilasta, tyttö ja poika nostivat hiljaa musiikin soidessa oman Viron lippunsa salkoon. Ei ollut paikalla yhtään lasta, ei aikuista, ei harmaahapsista vanhusta, etteivät kyyneleet olisi valuneet poskipäille. Oman lipun kohoaminen itsenäisessa maassa, pitkän miehityksen jälkeen, se oli heille varmasti liikuttava, mutta samalla koskettava hetki.
Täytyy myöntää, että itsellänikin tippa tuli silmään. Silloin lopullisesti tajusin, mitä itsenäisyys ja rauha maassa merkitsee. Mitä merkitsee, että saa käydä koulua, oppia uusia asioista, matkustaa vapaasti, iloita oman siniristilippumme hulmuamisesta.

Itsenäisyys ei meille aina ole ollut itsestään selvä asia. Itsenäisyys oli uhattuna talvi- ja jatkosodan aikana. Vain päättäväisyydella ja sitkeällä yhteenkuuluvaisuudella saimme säilytetyksi itsenäisyyden, mutta itsenäisyydestä saimme tuolloin maksaa kovan hinnan. Kotikirkkomme kupeessa lepää 213 sankarivainajaa, joiden elämänlanka katkesi nuorena, aivan liian varhain. Jäi surevia äitejä, lapsia, siskoja, veljiä, sukulaisia, ystäviä.
Sodasta palasi miehiä, jotka sodan kauhut kokeneena saivat aloittaa elämän aivan kuin alusta. Monilla oli muistona sodasta haavoittumisen jäljiltä kipua, särkyä. Meidän keskuudessamme elää edelleen veteraaneja, keski-iältään yli 80 vuotta, veteraaneja, joille saamme olla kiitollisia siitä, että aikoinaan puolustivat isänmaamme itsenäisyyttä.

Kun kävin tätä koulua ei tunnettu koulukiusaamista. En ainakaan sellaista muista. Jos joskus vähän nyrkkeilin edesmenneen Viitasen Matin kanssa, oltiin heti sovinnossa. Koulu oli turvallinen ja opettajat antoivat varmasti hyvää sen ajan oppia. Omasta mielestäni sain hyvät lähtökohdat sille omalle elämäni taipaleelle. Myöhemmin olen ollut iloinen koulu-uudistuksesta, nyt te oppilaat ja monet jo ennen teitä olette voineet opiskella esimerkiksi kieliä, joita tämän hetken yhteiskunnassa tarvitaan.

Koululaiset, iloitkaa itsenäisestä 90-vuotiaasta Suomesta. Iloitkaa omasta sata vuotiaasta koulustanne, jossa Heidin ja Juhanin toimesta saatte hyvää oppia, Annen auttaessa ja Leenan huolehtiessa hyvinvoinnistanne laittamalla hyvää ruokaa.

Oppilaat, lasten vanhemmat, hyvä juhlaväki!
Kun tänä iltana perinteiseen tapaan sytytätte ikkunalle kaksi kynttilää, tehkää se iloisella mielellä, riemuitkaa itsenäisyydestä, mutta pysähtykää hetkeksi kunnioitaaksenne niitä, jotka itsenäisyyden edestä antoivat hengensä, niitä, jotka uhrasivat parhaat vuotensa sodassa, ja jotka kotirintamalla kantoivat vastuunsa vapaan isänmaan puolesta.

Lopuksi, kohottakaamme kolminkertainen eläköön-huuto 90-vuotiaalle Suomelle ja satavuotiaalle Tuorilan koululle.