Kaksi leikkuulautaa

Kaksi leikkuulautaa

Puhelinkeskusta vartioitiin sodan aikana. Oliko se hätävarjelun liioittelua; sellainen määräys tuli ja toteutettiin. Vartiointia suorittivat iäkkäät, joiden ei tarvinnut mennä rintamalle, myös muutamat nuoret sotilaspoikiin kuuluneet.

Äitini ja Kustavissa elämäntyönsä tehnyt Helly-tätini hoitivat sentraalia. Maassamme oli silloin ruokapula. Kuitenkin vartiomiehille tarjottiin niistä vähistä eineksistä. Korvike ja korvikkeen vastine korvasivat kahvin.

Vuonna 1942 aattoon oli pari päivää. Pukki oli jo lähtenyt Korvatunturilta. Vartiossa olleet miehet toivat muutaman kynttilän, antoivat kiitollisina yhden lahjan. Siinä se oli: leikkuulauta. Miten siihen oli saatu se kuva? Merimiespukuinen poika piti käsissään tarjotinta.

Faneeria lahja oli, kiiltäväpintainen ja takana vartiomiesten nimiä. Muistan sen hetken: kynttilät ja kansakuntamme olemassaolon epävarmuudesta johtuvan hartauden.

Äiti pääsi myöhemmin omaan kotiin, synnyinkotinsa tontille. Olisin halunnut tämän leikkuulaudan mukaani. En raaskinut sitä ottaa, laitoin autotallin laatikkoon.

Kodin jäämistöä selvitettäessä merimiespukuinen poika oli poissa. Viimeksi sitä katsellessani kulmat olivat käpristyneet, kuva haalistunut, osa takana olevista nimistä vaikeasti tulkittavia. Kuten huomaat, se kulkee kuitenkin mukanani, leikkuulauta, et unohdu.

Harjoittelimme kevätjuhlaa vanhalla koululla vuonna 1946. Lomaa odoteltiin. Kevätjuhlaan laitettiin käsitöitä näytteille. Aikakautemme legendaarisin opettajamme Pekka Kyläkoski tarkasteli käsitöitä. Muistan sen pienen hetken; opettajamme piti kädessään työtäni, leikkuulautaa, käänteli käsissään ja niin vilpittömän myötätuntoisesti sanoi: "Tästä kun ei tahdo löytyä kahta yhtä paksua kohtaa!"

En nolostunut. Minua huvitti opettajan lempeä myötätunto. Niin, Vuoren Reijo teki silloin sukset. Hänestähän tuli käsityönopettaja. Se tekee, joka osaa!

Kaikki hyvin. Pärjäillään!
Antti