Päreiden höyläys ja pärekaton teko

Päre oli ennen vanhaan yleisin katemateriaali. Nykyään sitä ei saa käyttää, jos rakennuksessa on tulisija. Varsinkin heti sodan loputtua tehtiin uudisrakennuksiin ensin pärekatto ja vasta muutaman vuoden kuluttua asuinrakennuksiin laitettiin pärekaton päälle tiilikatto tai peltikatto. Päreiden teko alkoi sopivien pärepuiden etsinällä. Metsästä etsittiin tiheäsyistä, oksatonta ja suoraa puuta. Hyvä kasvupaikka oli suon läheisyydessä oleva metsikkö. Pärepuuksi sopi mänty, kuusi ja haapa. Jos puu oli vähänkin kaareva, oli siinä lylyä. Lylystä ei saanut pärettä syntymään,vaan se meni täysin silpuksi. Myöskin kovin suuret puut eivät sopineen pärepuuksi. Kun sitten oli löydetty sopivat puut ja ne kaadettiin talvella ja pätkittiin tukeiksi. Sitten ne tuotiin myllypihaan, jossa ne kuorittiin. Sitten tukit katkaistiin pölkyiksi katkaisusirkkelillä. Yleensä tehtiin kolminkertainen katto. Silloin silmikerta oli 6 tuumaa, eli 15 cm. Näin pölkyn pituudeksi tuli 45 cm. Simikerta oli se pituus mikä päreestä jäi näkyville kattoa tehdessä. Joskus tehtiin katto myös nelinkertaiseksi, jolloin silmikerta oli 5 tuumaa, eli 12,5 cm. Nyt pölkyt tehtiin 50 cm:n mittaiseksi. Meidän höylässä pystyttiin höyläämään korkeintaan 50 cm:n pituisia pölkkyjä. Katkaisusirkkeli oli höyläkopin sisällä ja siinä pyöri iso sirkkeli, jossa ei ollut minkäänlaista suojaa. Oli onni, että siinä ei sattunut kertaakaan minkäänlaista onnettomuutta. Pölkyn pituus saatiin siten, että asennettiin toppari sopivaan kohtaan, jota vasten tukin pää työnnettiin. Mukana oli yleensä kolme miestä. Kaksi nosti tukin katkaisupöydälle ja välitukien päälle. Kolmas mies oli ottamassa katkaistun pölkyn vastaan ja heitti sen höylän viereen. Joskus asiakkaat toivat valmiiksi kuoritut ja pätkityt pölkyt mukanaan.

Sitten aloitettiin höyläys. Höylä oli valurautainen kelkka, jossa oli irrotettava terä. Höylä liikkui uria pitkin edestakaisin ja tämän päälle asetti höylääjä pölkyn. Terä asennettiin siten, että päreen vahvuudeksi tuli haluttu paksuus. Terää jouduttiin hiomaan aika ajoin. Pölkky asetettiin siten höylän päälle, että päre syntyi pölkyn tyvestä latvaan päin. Osa pölkyistä oli niin tasapaksuja, että oli vaikea tunnistaa pölkystä, kumpi pää oli tyvipuolta ja kumpi oli latvapuolta. Näissä pölkyissä ratkaisi pölkyn oksaisuus. Oksaisin pää jätettiin latvapääksi, jolloin päreeseen tulevat oksat olivat päreen loppupäässä ja ne jäivät katettaessa päälle tulevien päreiden alle. Höylääjä tarkasteli kaiken aikaa syntyneitä päreitä. Jos päreen jommassa kummassa reunassa oli merkkejä lylystä, käänsi höylääjä pölkkyä siten, että lyly jäi siihen osaan pölkkyä, joka heitettiin pois. Myöskin puun sydän pyrittiin jättämään pois heitettävään osaan. Siksi niitä pölyn osia kutsuttiin sydänpuiksi.
Höylääjä pyrki siihen, että syntyneet päreet olisivat ehjiä ja hyvälaatuisia. Päreet otti vastaan ”noukkija”. Hän istui hajareisin höylän vieressä ja päreet tulivat hänen eteensä jalkojen väliin. Hän poisti huonot päreet, eli roskapäreet ja asetti hyvät päreet siistiksi nipuksi, jotka hän nosti viereensä. Tästä ne sitten vietiin pinottavaksi tai laitettiin suoraan hevosen kärryille. Myös avustavat henkilöt pinosivat pölkkyjä höylääjän viereen, josta ne oli helppo ottaa höylättäväksi.

Terveisiä Hämeenlinnasta
Jukka Uusitalo
Kirjoittaja on höylännyt monet päreet