Tarinoita
Helli Mellanouran (1914-2004) muistelmat
Erkki Nurmi muistelee isäänsä Esko Nurmea
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
Mikko Järvenpää muistelee
Juhani Aallon muisteluita
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat
Jukka Uusitalon tarinat
Lauri Tuomisen tarinat
Seppo Haukorannan tarinat
Aku Tieran kirjoitukset
Veikko Heikkilä muistelee
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna
Antti Yliknuussin tarinoita
Matruusi Jukka Anttilan merimiesmuistoja
Tarinoita > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!

Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies!

Lauri Hakosalo
Pärske, Juho Merimaa oli toiminnan mies, jota kunnioitettiin ja hän oli oman aikansa merkittävä vaikuttajapersoona
Juho Merimaa perhekuva;
Kuvassa vasemmalta lukien Aino Merimaa, Jussi Merimaa, Hilda Merimaa, Juho Merimaa, Ilmari Merimaa ja Inkeri Merimaa.
Juho Merimaan kotitalo
Juho Merimaan syntymäkoto
Merimaassa oli upea Ford auto, joka olikin verraton apuväline suuryrityksen monissa töissä hevosten ohella.
Juho Merimaa: unohdettu merikarvialainen suurliikemies
Juho Kuuskeri syntyi Vihtori Kuuskerin vanhimpana poikana 3.3.1885 Kuuskerin luodossa Kuuskerin tilalla. Juho otti uudeksi sukunimekseen Merimaa-nimen. Juho Merimaa kuoli 21.4.1943. Juhosta tuli rannikkolaivuri ja puutavarakauppias, joka hakeutui liikemiesuralle jo nuorena myymällä kotirannassaan, Kuuskerin satamassa, laiva- ja lastausväelle mm. kahvia, tupakkaa, tulitikkuja ja limonadia. Näin kertoo kirkkoherra Hannu Ervo ”Kaljaasin kipparista tankkilaivan päälliköksi”-kirjoituksessaan. Hannu Ervon vaimon isä oli merikapteeni Ilmari Merimaa, s.20.9.1907; k. 7.1.1960. Ilmari aloitti merimiesuransa isänsä rannikkoalusten kuljettajana. Totean vielä, että Hannun isä Tauno Johannes Ervo toimi Merikarvian seurakunnassa pappina vuosina 1916-1920. Tauno Ervo muutti Merikarvian pikkupappilasta Rauman kappalaiseksi vuonna 1920.
Juhon veljistä nuorin oli Viljami Kuuskeri, joka jäi asumaan Kuuskerin kotitilaa. Viljami avioitui Elli Luotosen kanssa. Nykyinen isäntä on Viljamin ja Ellin poika merivartija Aimo Kuuskeri, jolta olen saanut tietoa tähän juttuuni. Juhon keskimmäinen poika Jalmari Kuuskeri otti uudeksi sukunimekseen Veneranta nimen. Hänen vaimonsa oli Ellen Teinonen.
Kuuskerin luoto sijaitsee Krookan satamasta noin 5km päässä Merikarvianjoen laskukohdan edustalta. Nykyisin luotoon tulee hyvä maantie, Merimaantie, mutta alun perin luotoon pääsi vain veneillä tai lossilla, jolla mm. hevoset tuotiin Kuuskerin tilalle. Tie rakennettiin vasta vuonna 1931, jolloin saareen johti noin 30m pituinen ja kolmiaukkoinen silta. Tämä silta kuitenkin purettiin vuonna 1982 ja sen tilalle tuli uusi vain 12m pituinen silta, kun sillan jatko pengerrettiin ajetulla maalla ja soralla tieksi. Nykyisestä sillasta tuli yksiaukkoinen ja sille asetettiin 28 tonnin painorajoitus. Kuuskerin luoto oli suojaisesta sijainnistaan johtuen vanha satama- ja varvipaikka, jossa mm. 1870 luvulla lastattiin vuosittain noin 25 laivaa.
Nakkilan seurakunta osti vuonna 1978 Merikarvian Alakylän kylässä sijaitsevan Merimaan tilan 350.000markan kauppahinnalla seurakunnan kesäkodiksi, joka on kauniissa Kuuskerin luodossa. Tila on noin 4,5ha suuruinen ja sillä on päärakennuksen lisäksi saunarakennus, vanha aitta, navettarakennus ja kuivuri. Päärakennus on peruskorjattu vuoden 1970 luvun puolivälissä. Saunarakennus ja aitta peruskorjattiin vuonna 1979 ja keväällä 1981 laitettiin kuivurin yläkertaa kesäkodin emännälle 3 huoneen asunto. Navetan vintille laitettiin lämmitettävät 20hengen majoitustilat. Merimaan tilaan kuuluu iso puutarha, laajat nurmikkoalueet. Tilan edustalla on 300m pituinen rantaviiva. Se on upea merellinen paikka.
Tänään 2020 Nakkilan seurakunta on myymässä tilaa pois omasta käytöstään. Historiaa paljon sisältävä tila on tänään uuden kaavoituksen kohteena, mutta toivoa sopii, että kaavoitus kunnioittaa Kuuskerinluodon historiaa sopivalla nykyaikaisella tavalla.
Juho Merimaa osti 1900-luvun alkupuolella viereisen Merimaan tilan Frans Oskari Kuuskerilta, joka ei ollut mitään sukua Vihtori Kuuskerille. Tilalla oli pieni tuparakennus, jossa Frans Kuuskeri asui isänsä kanssa. Juhon ostaessa tilan sillä oli ollut tulipalo, joka oli pahoin vahingoittanut rakennuksia. Juho peruskorjasi talon. Tässä talossa sen merenpuoleisessa päädyssä alkoi Juho Merimaa liikemiesuransa ensin sekatavarakauppiaana. Juho myi tervaa, petrolia, kalastusvälineitä, elintarvikkeita ja luonnollisesti kalaa.
Juho Merimaa, Merimaan Jussina tunnettu liikemies alkoi lähes tyhjin käsin laajentaa toimintaansa. Ensimmäinen myyntiartikkeli oli Kaukais-tupakkapuntti. Jussi tunnettiin kahdesta asiasta: Mitä vanha Merimaa teki, sen hän teki todella hyvin. Lisäksi Jussi oli ehdottoman rehellinen mies. Vielä Kuuskerin miehet, niin kerrottiin: kun he liikkuvat lahdella vaimot soutavat ja Kuuskerin miehet pitävät perää!
Juho Merimaasta tuli oman aikansa suurin puutavaran välittäjä ulkomaille Merikarvialla. Siis hänet tulee nostaa Ahlströmin, Kouhin ja Salmen liikemiesten arvokkaaseen joukkoon, kun etsitään merikarvialaisia vaikuttajia. Juholla oli parhaaseen aikaan talvella työssä lähemmäs sata miestä. Kuuskerinluodon edustalla olevan suolaamon lisäksi Juho Merimaa omisti suolaamot Kasalassa ja Krookan satamassa.
Merimaan suolaamo Kuuskerinluodossa. Merimaan iso 400neliömetrin suuruinen suolaamo sijaitsi aivan merenäärellä.
Hirsiarkkujen päälle rakennettu rantahuoneen edusta toimi laiturina, jolle veneet toivat silakkasaaliit noin 10 perkaajalle
ja 3 suolaajalle. Poika saattaa olla Aimo Kuuskeri.
Puhelin numero 19, se oli vielä varsin harvinainen yhteydenottolaite
Merimaa työllisti suolaamossaan noin 10 henkilöä. Toivo Östermanin johdolla silakat suolattiin miesten toimesta sen mukaan, kun naiset ja nuorukaiset niitä saivat perattua. Tuolloin vuonna 1915 silakan perkaaja ansaitsi nelikon eli noin 30kg perkauksesta 25penniä. 1930 luvulla samasta perkausmäärästä sai jo 2mk. Kalastaja Eero Veneranta tiesi kertoa Hannu Ervolle, että tuohon aikaan sahalla hyvä työmies ansaitsi 16-20mk päivässä. Merimaan suolaamoon paikalliset kalastajat toivat saaliinsa tuotantoon. Toki Juho Merimaalla oli itselläänkin kaksi rääkipaattia, joita hoitivat palkatut miehet.
Toista rääkipaattia työparina hoitivat Niilo Lahdisto ja Arvo Saine. Toista venettä Kalevi Österman muisteli hoidelleen Veikko Jalonen. Merimaa osti silakkaan myös Krookan satamasta. Sieltä Merimaa haki silakat suurella Lunkentus- nimisellä moottoriveneellään. Alus tunnettiin tutummin vain Lunkena. Merimaalla oli lisäksi pienehköt suolaamot Kasalassa ja Krookassa.

Merimaan suolaamo, oikealla, Krookan rannassa, sitä ei enää ole. Työn touhua riitti monelle Krookassa.
Juho Merimaan mansardikattoinen suolaamo Krookassa.
Tätä rakennusta ei enää ole.
Vanha Krookan kuva kertoo ilman sanojakin kaiken oleellisen.
Taustalla Snellmanin, myöhemmin Sevion mäkialue.
Juho Merimaalla oli useita maatiloja
Lisäksi hän omisti mm Härkkelin 30ha:n tilan Harvalan tien varressa ja Ryäsyn 130ha:n tilan ns. pikatien varrella, jonka hän osti vuonna 1920 huutokaupasta. Krookan satamassa hän omisti Mikkolan 30ha:n tilan, josta olen kertonut tehtailija Ahden yhteydessä. Lisäksi Juho Merimaan omistukseen kuului pienempiä tiloja Harvalassa. Kun Juho Merimaa kuoli vuonna 1943, hänen omaisuutensa perunkirjoituksessa arvioitiin 24 miljoonaksi markaksi. Tilalla oli mm neljä hevosta hevosenhoitajineen, lehmiä ja pikkukarjaa, joita kaksi ”piikatyttöä” hoitivat.

PEIPUN KANSAKOULUSTA
Äitienpäiväjuhla Härkkelin koululla Peipussa vuonna 1927.
Juho Merimaa omisti tämänkin tila aikoinaan.
Reijo Ostamo on kirjoittanut Peipun koulun historiasta kattavan teoksen: ”Peipun koulu 75 vuotta”, joten haluan viitata sen antamaan monipuoliseen antiin. Teos ilmestyi vuonna 2002. Teosta on saatavissa tänäänkin kunnanvirastosta, asiasta tietää Seija Väre. Teos käsittää 121 sivua tekstiä ja kuvia. Teokseen on koulun oppilas Kalevi Österman kirjoittanut koulumuistojaan Härkelin koulun ajoilta. Muista kouluistamme ei ole kirjoitettu vastaavanlaista teosta.

Reijo Ostamo kertoo Merikarvian Joulu-lehdessä 2002, että Merikarvialla perustettiin 1900-luvun alussa sivukyliin kilvan kansakouluja, joista vuonna 2002 vielä oli toiminnassa Tuorilan ja Lammelan koulut. Harvalan väki kävi oppia saamassa Alakylässä ja peippulaiset Köörtilässä. Koulumatkat saattoivat olla pitkiäkin eikä koulunkäynti ollut ihan ilmaistakaan. Oli sisään kirjoitusmaksu ja lukukausimaksu, eikä ruuasta tai avustuksista ollut puhettakaan. Kun Köörtilässä oppilasmäärä lisääntyi, alettiin keskustella koulun laajentamisesta ja lisärakentamisesta. Tällöin Peipun edustajat johtokunnassa Kalle Kantola ja Laaksonen sanoivat, että koulua laajennetaan siten, että Peippuun perustetaan oma kansakoulu.
Syntysanat oli näin lausuttu. Johtokunta nimitettiin. Se piti ensimmäisen kokouksensa Kantolassa syksyllä 1926. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kokoonkutsuja Kalle Kantola, joka toimi myös kirjurina. Muut jäsenet olivat Juho Merimaa, Erkki Koivisto, Juho Lähteenmäki, Jalmari Alinen ja Selma Mahlamäki.

Ensimmäinen asia oli tietenkin, missä aletaan koulua pitää ja arvio tulevan koulun taloudesta. Pyydettiin pikaisia tarjouksia koulun paikasta kunnanvaltuustolle hyväksyttäväksi.
Sopivaa paikkaa ei kylästä löytynyt. Jouduttiin Alakylän puolelle Härkelin taloon, jonka omisti Juho Merimaa. Taloa vähän kunnostettiin koulua varten ja koulu aloitti aluksi toimintansa Mahlamäessä eli Kantolassa syksyllä 1927. Myös alakoulu aloitti toimintansa siellä siten, että opettaja oli Lammelan koulupiirin kanssa yhteinen. Kevätkausi ja syyskausi opetettiin Härkkelissä ja opettaja siirtyi sitten Lammelaan seuraavaksi vuodeksi. Tämä oli pohjana varsinaiselle kansakoululle, joka oli 4-luokkainen. Tällaista alakoulua kesti kymmenen vuotta. Sitten alakoulutoiminta muutettiin kokovuotiseksi ja koulu 2-opettajaiseksi.

Uusi koulurakennus sai odottaa tuloaan. Paikka katsastettiin, mutta rakennusta ei saatu alulle. Samoihin aikoihin suunniteltiin rakennettaviksi koulut Kuvaskankaalle ja Lankoskelle. Sitten tulivat raskaat sotavuodet. Jopa kunnan päättäjissä ja lehtien palstoilla oli rakentamisen vastustajia. Uusi koulu saatiin, mutta tiloiltaan paljon typistettynä siitä, mitä alun perin oli kaavailtu. Lapsimäärä lisääntyi ja koulutilat olivat käytännössä ahtaat. Enimmillään Peipun koulussa oli 1960-luvun alkupuolella kolme opettajaa., 7 luokkaa ja yli 80 oppilasta. Jatkokoulu siirrettiin Ylikylään ja pian sinne siirrettiin 7. luokkakin, kun perustettiin 2-vuotinen kansalaiskoulu.

Oppilasmäärä alkoi kuitenkin hiljalleen vähentyä. Merikarvia kuului niihin muuttotappiokuntiin, jotka kasvattivat ja kouluttivat lapsensa kaupunkien työmarkkinoille. Koulun oppilasmäärä väheni hiljalleen myös senkin vuoksi, että yhä useampi oppilas siirtyi oppikouluun. Merikarvialla jouduttiin lopettamaan monta koulua ja koulupiirejä yhdistelemään juuri oppilasmäärien vähentymisen takia. Peipun koulu ei kuulunut vielä tällöin vuonna 2002 tähän joukkoon.
Tänään Merikarvialla on vain yksi koulu Ylikylässä, Ahlströmin koulu



Juho Merimaalla oli kaksi laivaa: Aallotar I ja Aallotar II, joka jälkimmäinen oli 15tn:n hinaaja. Hinaaja tunnettiin myös nimellä puukenkä. Aallotar I oli kantavuudeltaan 60tn alus. Merimaalla oli lisäksi muutama pienempi alus, joista yksi poltettiin kapinan aikana Porissa. Aallotar I rakennettiin vuonna 1926. Se oli 16,5jalan pituinen. Merimaa kuljetti tällä kerrallaan halkoja 150mottia. Alus kulki 8solmun nopeudella. Juholla oli myös Harald niminen alus, joka oli rakennettu Ruotsissa vuonna 1878 ja se tuli Juho Merimaan omistukseen Porissa rekisteröitynä 10.6.1921. Alus oli 39,20jalan pituinen ja 8,50jalan levyinen ja sillä voitiin kuljettaa jo 300syltä halkoja. Juho Merimaalla oli kaksi puukaasulla toimivaa autoa, joiden tarvitsemat koivuklapit hakattiin pilkkeiksi ja kuivattiin Merimaan saunassa. Jalka on 30,48 cm.
Merimaan pihakoivikossa sijaitsi Merimaan kalapyttytehdas, jossa oli parhaaseen aikaan työssä lähes kymmenen miestä. Verstaassa höylättiin laudat sopiviksi kala-astioita varten. Kala-astiat myytiin ympäri Suomea ja tietysti niitä käytettiin omissa rantasuolaamoissa. Kuuskerin suolaamo oli lähes 400neliömetrin suuruinen kaksikerroksinen rantarakennus. Sen alakerrassa oli 1000 laatikon suolaamo, sisältäen kukin laatikko 30kg silakkaa. Yläkerrassa oli pyttyvarasto. Näin suuressa suolaamossa kului kymmeniä tonneja suolaa, joita kaljaasit toivat Merimaahan meritse Mäntyluodosta. Tilalla oleva aittarakennus toimi kauppaliikkeen varastona. Merimaan rannassa oli laituri ja lastauspaikka. Rannan syväys oli 6jalkaa. Vesiväylä Kuuskerinluodosta eli ns. Kuuskerin redi eli reitti oli noin 13 jalan syvyinen. Sitä kutsuttiin toisaalta myös Truutinkarin väyläksi. Tätä reittiä myöten Merimaahan tuotiin kauppatavarat mm Porista ja sen kautta kuljetettiin halkoja aina Ruotsiin saakka. Merimaan halkoplassilla halot odottivat kuljetusta. Ne tuotiin talvella hevosilla plassille. Halot olivat joko tavallisia halkoja tai sitten ns. Ruotsi halkoja, joka olivat edellisiä lyhyempiä, pituus 75cm.
Juho Merimaalla oli neljä lasta. Vanhin Ilmari Merimaa oli ammatiltaan merikapteeni. Pikku Jussi Merimaa eli Johannes syntyi vuonna 1919. Tytöistä Aino Aallotar Merimaa syntyi vuonna 1910. Inkeri syntyi vuonna 1917 ja hän kuoli vuonna 1950.
Jussi pojasta Ilmarista ei tullut isä Juhon toivomaa maanviljelijää, koska Ilmari halusi suurille valtamerille
Juho toivoi, että vanhin lapsi olisi jäänyt Merikarvialle viljelemään Krookassa sijaitsevaa Mikkolan 30ha:n tilaa, jonka Juho osti vuonna 1934. Mutta Ilmarista ei tullut maanviljelijää eikä luotsia. Sen sijaan hän merikapteenina kuljetti maailman merillä mm vuosina 1932-1933 nelimastoparkkia Pamiria ja 1949-1950 Wihurin omistamaa Wiimaa sen päällikkönä.
Ilmari Merimaasta, s. 20.9.1907; k.7.1.1960 haluan vielä kertoa saatuani Heikki Heinoselta lisävalaistusta: Ilmari sai lehdistössä suurta huomiota tankkilaiva Wiiman päällikkönä vuonna 1953. Maailmanlaajuinen huomio kiinnittyi tankkilaivaan, joka oli viemässä Puolasta lentokonebensiinilastia Kiinaan suomalaisen kapteenin Merimaan käskyttämässä laivassa. Yhdysvallat ja Englanti ärähtivät ja pysäyttivät tankkerin kolmeksi kuukaudeksi Singaporeen. Lehtiotsikot kirjoittivat:” Mitä tekee Wiiman kapteeni”. Merimaan mies, Kuuskerinlahdelta Merikarvian pitäjästä, odotti rauhallisesti laivassaan varustamon ohjeita. Lopulta lasti siirrettiin amerikkalaiseen alukseen. Paluumatkalla Wiima otti uuden lastin Mustalta mereltä. Selkkaus oli ohitse. Näin Ilmari Merimaa nousee Antti Näsin ja Pentti Kuusisen, mainetekoja saavuttaneiden merikarvialaisten merikapteenien arvokkaaseen joukkoon. Aamulehti kirjoitti tiistaina 24.2.1953, että Wiima on nyt ankkurissa Singaporen satamassa. ”Kaikki riippuu nyt omistajan ohjeista”. Ilmari Merimaa perin vaivautuneena ilmoitti lehdistölle, ettei hän voi antaa mitään tietoa: ”Aiheutatte minulle ja laivan omistajalle vain ikävyyksiä kysymyksillänne”. Wiiman lasti purettiin 12.5.1953 USA:n armeijan tankkialukseen. Näin kolmen kuukauden paikallaanolon jälkeen se pääsi lähtemään Singaporesta. Wiima tuli sittemmin Ykspihlajan satamaan lastinaan Constanzassa lastattua bensiiniä, kaasuöljyä ja tyrosiinia. Aamulehti tiesi vielä kertoa, että Wiiman mukana tuli Suomeen merimies Ensio Tiira, joka pelastettiin merellä olevasta lautasta Intian valtamerestä. Raumalta kotoisin ollut Tiira, s.1929, k. Ruotsissa 1981 oli paennut muukalaislegioonasta ruotsalaisen Fred Ericssonin kanssa Skaubreyn -nimisellä lautalla. Fred kuoli, mutta Ensio pelastui 32 vuorokautta kestäneeltä pakomatkalta 25,2kg painoisena. Tiira on kirjoittanut kokemuksestaan kirjan nimellä Epätoivon lautta. Raumalla asunut Ilmari Merimaa otti mielellään maanmiehensä raumalaisen Ensio Tiiran laivaansa ja kotimaahansa.

Aino (vasemmalla) äitinsä Hilda Merimaan kanssa kuvassa
Aino Merimaa muutti Krookkaan Mikkolan tilalle ja piti siinä pientä kauppaliikettä kuolemaansa saakka
Aino Merimaa osti Tampereelta sikäläisen kaljatehtaan konkurssista tammitynnyreitä kala-astioiksi, vaikka omiakin pyttyjä valmistettiin sekä pärekoppia, joiksi merikarvialaiset niitä sanoivat, silakoiden säilyttämistä varten. Tammitynnyrit puhdistettiin kalkilla pesten kala-astioiksi. Ainon muistan itsekin varsin hyvin rehvakkaana vähän miesmäisenä henkilönä, jonka jo kaukaa tunsi hieman pyylevähköstä olemuksesta ja päässä aina olevasta mustasta baskerista. Hänet tahtoisin nimittää Krookan Aino Aallottareksi, siksi vaikuttavan oloinen hän oli. Eila Ylitalo muistaa hänet reiluna työnantajana. Ainolla oli puhdasrotuinen Pati niminen musta uros koira, Skotlannin terrieri, jota kutsuttiin erään viskimerkin mukaan Peipussa viskiterrieriksi. Ainon lapsuusaikaisiin ystäviin kuului Silja Reeta Auvinen Iisalmessa 27.12.1896 syntynyt nainen, joka asui Merimaassa ja hoiti mm sairastunutta Juho Merimaata. Silja Auvinen muutti Ainon mukana Mikkolaan, jossa hän kuoli 3.2.1966. Merimaassa asui myös Siljan sisar Riikka Auvinen. Krookkalaiset nimittivät Aino Merimaan kauppaa leikkisästi ”Pikku Stockmanniksi”, siksi paljon siellä oli eri tuotteita saatavilla. Myöhemmin Ainon kaupan piha-alueella ns. ”satamalautakunta” alkoi siellä kokoontua, jopa kaupan oluita nauttimaan.

Aino Merimaa tunnettiin Krookassa aina päässä olevasta baskeristaan.
Aino ystävä Silja Reeta Auvinen, s. 27.12.1896 Iisalmessa, k. 3.2.1966 asui pitkään Ainon luona Krookassa.
Aino Merimaan ystävän muistotilaisuus oli 20.2.1966 Krookan Mikkolassa.

Juho Merimaan elämäntyötä jatkoivat Pikku Jussi ja hänen sisarensa Aino Merimaa, joka ei koskaan avioitunut. Aino Merimaa adoptoi ottotyttärekseen Koivumäki nimisen sukulaistytön. Tämä juridinen toimenpide tapahtui Koivumäen ollessa jo hyvin iäkäs, joten adoption edellytykset eivät oikein vastanneet kaikkia säädöksiä. Onnistuin kuitenkin asian hoitamaan, vaikka valtion fiskaaliset perintöoikeudelliset intressit meinasivat tehdä asialle pysyvän esteen. Niinpä Mikkolan komeannäköinen talo lähellä Brandin taloa jäi suvun piiriin.
Pikku Jussi soitteli mielellään lähinnä pianoa ja solmi vanhoilla päivillään avioliitonkin. Hän myi Merimaan tilan kokonaan pois vuonna 1969. Kaupan ja tilan pitäminen ei siis sujunut sen enempää Pikku Jussilta kuin Ainoltakaan ja kauppakin suljettiin vuonna 1967.

Pikku Jussi ja hänen vaimonsa Kerttu
Johannes Merimaa syntyi 25.2.1919. Häntä kutsuttiin Pikku Jussiksi – joka ei ollut haukkumanimi. Merimaalla oli työssä Pikku Topi, jonka isä oli suolaamomestari Toivo Österman. Johannes oli taitava pianonsoittaja. Hän solmi vanhemmalla iällä avioliiton Kerttu Orvokki Kunnaksen kanssa, josta avioliitosta ei syntynyt lapsia. Johannes soitteli usein Merimaan juhlissa ja muulloinkin Merimaan isossa salissa pianolla osaamiaan kappaleita, joista Kalevi Östermanin mieleen on jäänyt erityisesti Frühlingsrauschen. Merimaan kauppa suljettiin 1967, kun Johannes ja Aino eivät oikein onnistuneet sitä isänsä tavoin ja opein jatkamaan, johtuen kaiketi kauppatapojen muuttumisesta. Aino piti myös kauppaa Peipun keskustassa seppä Aleniuksen talossa vuoteen 1958 saakka, nykyinen Hildenin kauppapaikka, jossa Ainolla toimi myymäläapulaisena jonkin aikaa Eila, kunnes Ylitalon Tauno nappasi sieltä hänet emännäkseen. Lisäksi Harvalassa myytiin Ainon kauppatavaroita Urhoskan ylläpitämässä kioskiluontoisessa kaupassa. Aino Merimaa muutti sitten Krookkaan Mikkolaan asumaan ja piti siellä pientä sekatavarakauppaa. Johannes Merimaa myi Merimaan tilan ja rakennukset 1969. Tilan rakennuksineen osti Lauttijärveltä kotoisin oleva Matti J. Saarivirta, joka asui Amerikassa aina vuoteen 1974, jolloin hän palasi Suomeen ja Merimaahan mukanaan mm. komeita huonekaluja. Tämä metallurgian insinööri osti Merimaan 65.000mk kauppahinnalla. Hän peruskorjasi Merimaan päätalon, jolloin mm välikattoja laskettiin ja väliseiniäkin muutettiin. Matin poika Juhani Saarivirta jäi Amerikkaan ja pian eli vuonna 1978 Saarivirran perheväki Matti, Ritva ja Carlo palasivat takaisin Yhdysvaltoihin. Tila myytiin sitten kesällä 1978 Nakkilan seurakunnalle, joka Merimaan nykyisin omistaa. Merimaan talo Juhon aikana oli valkoiseksi maalattu ja taloa komistivat massiiviset betoniset portinpylväät sekä valkoiset portit ja aita ympäröi tilan aluetta.
Inkeri Merimaa
Inkeri Merimaa syntyi 24.1.1917 ja hän kuoli nuorena 21.8.1950. Hän solmi avioliiton satamassa asuneen ”hevosmies” Aarne Putuksen, josta olen aiemmin kertonut, veljen Viljon kanssa. Viljo otti sukunimekseen suuressa nimenmuutoksessa Joutsenkivi-nimen - todella kaunis sukunimi. Inkeri osallistui nuoruudessaan voimistelu- ja urheiluseura Innon voimisteluiltoihin. Hänellä on tytär: Pirjo Honkaniemi, s. 5.2.1946, joka nykyisin emännöi Aarne Putuksen kotitaloa Krookassa.

Merimaan tilan osti 65.000mk kauppahinnalla Merikarvian kunnan Lauttijärven kylästä kotoisin oleva Matti J. Saarivirta, joka asui kuitenkin Amerikassa aina vuoteen 1974 asti. Saarivirrat muuttivat tuolloin Merimaahan asumaan. Saarivirta tunnettiin tiedemiehenä ja metallurgian insinöörinä. Saarivirta toi Amerikasta mukanaan Merimaahan mm huonekalut. Merimaan talo peruskorjattiin niin, että välikattoa laskettiin ja sisäseinätkin vaihtoivat paikkaa. Saarivirrat, Matti, Ritva ja Carlo kuitenkin palasivat takaisin Amerikkaan jo vuonna 1978, jossa perheen vanhin poika Juhani koko ajan oli asunut.
Saarivirrat myivät kesällä Merimaan 1978 Nakkilan seurakunnalle. Saarivirtojen ajasta kertoo, kun sauna puuvaja on saanut nimen Carlon työpaja.


Juho Merimaan liiketoiminnasta
Juho Merimaa tuntuu minusta kovin kiinnostavalta henkilöltä ja hän kiinnostaa merikarvialaisia enemmänkin. Kirjoitin aikoinaan jo Merikarvia lehteen monta artikkeli Juhosta ja hänen elämän taipaleestaan. Sain Hannu Ervolta 11 vanhaa kuvaa Merimaasta, samoin sain kuvia Aimo Kuuskerilta. Hyvää kirjallista aineistoa mailasi Kalevi Österman, joten kirjoittamista Juho Merimaasta ja hänen suvustaan riittää edelleenkin Merikarvia-seuran verkkosivuillekin. Merimaan laivojen pituutta tulee lukea metreissä eikä jaloissa. Jalka on noin 30,48 cm. Vähäsen toistaenkin siis kirjoitan nyt Merimaasta.
Juho Merimaan, s. 3.3.1885; kuoli 21.4.1943, syntymäkoti sijaitsi Kuuskerin saaressa, oikeammin kait luodossa. Olen itse syntynyt vuonna 1941, joten minun tietoni perustuvan muilta saatuihin tietoihin. Juho Merimaan isä oli merikarvialainen ainakin kolmannen polven kalastaja, mutta Juhosta ei tullut kalastajaa vaan hän suuntautui jo nuoresta enemmän liikemaailman pariin. Juho vihittiin 28.12.1905 Hilda Viktoria Östermanin kanssa. Juhon elinaikana Merikarvia oli Suomen silakanpyyntikeskus, kuten olemme jo kirjoituksissani aiemmin voineet todeta. Kuuskerinluodon naapurustossa toimi kalastuksen parissa lähes parikymmentä venekuntaa, joiden tuotteita Juho Merimaa hyödynsi liiketoiminnassaan monin tavoin. Juhon tyttäreen Aino Merimaahan minulla oli kunnia tuntea henkilökohtaisesti.
Kuuskerinluodon edustalla suuruutensa päivinä oli runsaasti erikokoisia aluksia.
Kuuskerinluodon rantaan, ”isoon satamaan” johti etelästä tulevalta reitiltä epävirallinen, lähinnä yksityishenkilöiden ja Juho Merimaan hoitama noin 10 jalan syvyinen ja noin 5 merimailin pituinen väylä. Se oli sopivan syvyinen kaljaaseille ja hinaajille. Juho Merimaan aikana hänen aikalaisensa kertoivat tulleensa oikeaan ”rantakaupunkiin” tullessaan Kuuskerinluotoon, siksi mahtavasta paikasta oli tuohon aikaan kysymys. Reimareita tälle väylälle tarvittiin peräti 24 kappaletta, siksi mutkainen ja karikkoinen väylä oli. Merimaalla oli käytössään oikein ns. linjakirja, joka on arvokkaalla tavalla säilynyt näihin päiviin saakka merivartija Aimo Kuuskerin hienosti säilyttämänä. Kirjasta mm selviää, että linja kulki Ouran Pookista Maatervakallion eteläsyrjään ja kirkontorni sekä Tapion ja Salmen sahan savupiiput olivat tuolloin mainioita linjamerkkejä. Reitillä oli ainoastaan pohjoisreimarit merkitty huipuissaan katajasta tehdyllä hakotupsulla, muistona vuodelta 1696 olevasta luotsisäännöstä ja siitä johtuen. Kalevi Österman tiesi kertoa, että Toivo Österman, jolla oli luotsin pätevyys, huolehti Kuuskerin väylän reimaamisesta Viitamereen saakka. Reimarien paikat oli merkitty ihan nykyaikaiseen malliin rannalle maalattujen linjakivien avulla. Toivo Österman toimi Merimaan laivojen kipparina ja vastasi silakanperkuusta ja suolauksesta. Kuuskerin väylän hyvin hoitamisesta maksoivat korvausta mm sen aikaiset puutavarayhtiöt kuten Ahlström, Rosenlew ja Rauma Wood. Näiden yhtiön tukkeja uitettiin Merikarvianjokea pitkin Kuuskerin suntille, oikeammin Kuuskerin ja Ristiniemen väliselle salmelle, josta hinaajat eli hinurit noutivat niputetut tukit.
Juho Merimaa oli puuhakas monialayrittäjä. Merimaalla oli sekatavarakauppa, useampia suolaamoita, pyttytehdas ja laivoja, joilla hän harjoitti mm puutavarakauppaa. Juho Merimaan aikana tieolot Merikarvialla olivat varsin kehittymättömät, joten pitäjän tarvitsemat kauppatavarat tuotiin ja vietiin lähinnä juuri vesitse. Tavarat piti saattaa lähimmille rautateille Poriin ja Kristiinankaupunkiin ja parhaiten se kävi vesitse laivoilla. Merimaan asioista hyvin perillä oleva Hannu Ervo tietää kertoa, että hänen isänsä kirkkoherra Tauno Ervon muuttokuorma Merikarvian Pikkupappilasta Raumalle vietiin kahdella rääkipaatilla, joista toista kuljetti Juho Merimaan sisaren puoliso Emil Viikinsalo. Juho Merimaan aikana Merikarvia oli edelleen merkittävä halkojen ja muunkin puutavaran tuottaja ja edelleen viejä. Erityisesti ahvenanmaalaiset hakivat jo vuosina 1837-39 lähes sata laivalastillista halkoja Merikarvialta ja myös Kuuskerinluodosta. Ei siis ihme, että Juho Merimaa näki sopivan markkinaraon olevan olemassa aluksi juuri sekatavarakauppiaana toimimiseen. Kalastajat ja laivurit tarvitsivat suolaa, köysiä ja monenlaisia kalastustarvikkeita sekä tupakkia ja ruokatarvikkeita. Niinpä Juho avasi Kuuskerin satamamakasiinissa ensimmäiseksi kauppaliikkeen. Juholla ei ollut juurikaan alkupääomaa itsellään. Niinpä hän lainasi kauppaa varten vaimonsa isältä luotsi Wiktor Herman Östermanilta pienen alkupääoman. Juhosta tuli lahjakas ja luotettava liikemies, jolta kauppa sujui hyvin ja tuloksellisesti. Hän oli luonteeltaan huumorintajuinen ja ystävällinen, siis sopiva palveluammattiin. Juhon puoliso Merimaan Frouva oli ystävällinen kanssaihminen. Kalevi Österman muisteli, että hänen vanhempansa saivat Merimaasta ja juuri Hilda Merimaalta Pakoorin tilalle ikään kuin vihkilahjana Great Scotland merkkiset siemenperunat, jotka olivat kooltaan tavallista suurempia, mutta eivät hyvin satoisia.

Kirkkoherra Tauno Ervon perheväki
Pian Juho Merimaalla oli omia aluksia. Hänellä oli aluksi kolmimastoinen kannellinen purjeilla varustettu kauppavene, jonka miehistön muodostivat Juho ja veljensä kalastaja Jalmari Veneranta. Tällä aluksella he veivät suolasilakkaa Poriin ja Kristiinaan ja toivat Kuuskerinluotoon tullessaan suolaa, jauhoja ja mitä milloinkin täällä tarvittiin ostavalle asiakaskunnalle. Kerran Juho Merimaa toi Vaasasta kotiinsa pianon, jota hän heti tullessaan Kuuskerin satamaan soitteli muiden sitä ällistellessä. Merimaa halusi olla edistyksellinen kauppias. Niinpä hän toi vuoden 1920 lähestyessä Vaasasta suuren määrän Wikström moottoreita kalastajille. Toisen tiedon mukaan Juho toi ensimmäiset Wikstömit Vaasasta jo 1912. Ne hän myi kalastajille osamaksulla. Talvisaikaan Juho Merimaa kävi hevosella ajaen kokoamassa maksuja asiakkailtaan. Toisaalta Juho myös osamaksua antaessaan edellytti, että kalastajat myyvät kalansa hänelle, jotka hän sitten hyvitti kalastajille. Tuohon aikaan kuuluisimpia ja taitavimpia moottorinasentajia oli Juho Rantamaa, jonka poika Endi Rantamaa oli tunnetuimpia rääkipaatin valmistajia. Hauskasti Endi itse kertoili ystävilleen olevansa Merikarvian suurin työllistäjä: joka kesä näet sadat ihmiset yrittävät pumpata hänen valmistamiaan veneitä vedestä tyhjiksi. No, ei vaineskaan, sillä Endi osasi tehdä rääkipaatin täysin pitäväksi. Lisäksi hän oli lähes ainoa, joka osasi millilleen porata veneeseen reiän potkuria varten.
Endi on kuvattuna rääkipaattinsa kanssa Merikarvia seuran verkkosivuilla, yläpalkissa, joten näet hänet siinä kuvassa, jonka tämän jutun kirjoittaja on kuvannut.
Juho Merimaan suuri pyttytehdas rakennettiin Kuuskerin luotoon 1930 luvulla. Se oli kaksikerroksinen. Pyttytehtaassa oli useita koneita mm oikohöylä, kimpihöyliä, sorveja ja jyrsimiä. Tehtaassa oli työssä 4-6 miestä mm Kalle Tähkänen, Jussi ja Paavo Ketola sekä Veikko Jalonen. Merimaan puuastioita vietiin paljon Vaasaan Lindemanin verkkotehtaaseen. Merimaassa tehtiin myös vanhanaikaisia pärekoreja, joihin mahtui nelikon verran silakoita eli noin 30kg. Pärekorit tehtiin erityisen hyvästä suorasta mäntypuusta, yleensä sellaisia kasvoi soiden syrjissä ja kallioilla. Pärekorit syrjäyttivät 1950 luvulla puiset kalalaatikot. Esa Koivumäellä on Mikkolan tilalla omistamassaan ja tehtailija Hjalmar Ahteen aikanaan 1927 rakentamassa upeassa talossa tallella Merimaan pyttyjä ja verkkojen ”kukkeleita” muistona vanhoista ajoista.

Juho Merimaan kauppavene Kristiinankaupungin rannassa
Merimaan kauppavene valmistui Kuuskerinluodossa. Hieno käsityötaideteos.
Juho Merimaa rakensi vuonna 1937 Kuuskerin rantaan uuden suolaamon vanhojen rantahuoneiden paikalle, jotka olivat siihen saakka toimineet suolaamotiloina. Uusi suolaamo oli noin 400 neliömetrin suuruinen ja kaksikerroksinen hirsiarkkujen varaan ja meren päälle sijoitettu rakennus ja sen edessä oli laiturialue. Pidennetty rakennuksen räystäs suojasi sateelta ja liialliselta auringolta. Möljällä eli laiturilla suoritettiin kalojen perkaus. Kalat saatiin helposti veneestä laiturille ja perkaajille. Suolaamon alakerrassa olivat suuret 450-1000kg vetoiset suolausammeet sekä 40 tonnin vetoinen suolan hirsikehikko. Yläkerrassa olivat tyhjät pytyt. Erikoista oli, että suolaamon yläkerrassa oli uusia soutuveneitä, joita samassa saaressa asuva venemestari Revelin Nesto eli Nestor Alexander Kaukosalmi e. Rewell valmisti Juho Merimaalle myyntiin. Isompia aluksia rakennettaessa Merimaa tukeutui ”Taalruusin” eli nykyisten Kumpuselkien paattimestareiden ammattitaitoon.

Juho Merimaa oli toiminnan mies, jota arvostettiin ei vain Peipussa vaan kaikkialla Merikarvialla

Juho Merimaa mainosti liiketoimintaansa tulitikkuaskien etiketeillä, joka mainio oman aikansa mainostapa tehdä myymiensä tuotteet ostaville asiakkaille tunnetuksi. Tämä myyntikikka oli Merikarvialla hyvin yleinen ilmiö, jota ei enää käytetä juuri ollenkaan tehokkaampien mainostapojen synnyttyä.
Yllä olevat etiketit omistaa nuoruusaikani naapurin poika Lasse Taimela, nykyisin hän asuu Turussa.
Juho Merimaan puuastioita vietiin paljon Vaasaan Lindemanin verkkotehtaaseen. Merimaassa tehtiin myös vanhanaikaisia pärekoreja, joihin mahtui nelikon verran silakoita. Pärekorit tehtiin erityisen hyvästä suorasta mäntypuusta, yleensä sellaisia kasvoi soiden syrjissä ja kallioilla. Pärekorit syrjäyttivät 1950 luvulla puiset kalalaatikot.
Merimaa harjoitti puutavarakauppaa, erityisen tärkeä tuote oli halko. Kuuskerissa oli sopivaa tasaista tilaa suurille halkopinoille – satoja metrejä peräkkäin ja vielä rinnakkain. Laivauksen kannalta oli tärkeää, että halkoplassille pääsivät kaljaasit aivan vesirajan tuntumaan. Merimaa hankki halkonsa pääasiassa Siikaisista, jossa oli tuohon aikaan paljon koivumetsiä. Juho Merimaa vei Ruotsiin ns. ruotsin halkoja, jotka olivat vain 75cm pituisia. Halot ajettiin talvisin hevosilla Kuuskerin satamaan. Ne oli tärkeä sijoittaa oikein kaljaasien ruumaan ja kannelle, jossa pinojen tuli olla hiukan sisäänpäin kallellaan. Tuolloin Kuuskerinlahdella saattoi olla seitsemänkin kaljaasia lastaamassa. Halkolaivat haettiin mereltä hinaamalla. Kuuskerissa kävi paljon aluksia Ahvenamaalta. Erityisen usein siellä kävivät kaljaasit Meteor ja Ense. Merimaan omat alukset kuljettivat halkoja myös aina Tukholmaan saakka. Merimaan päätoimialaksi alkoi 1920 luvulla muodostua propsin ja kaivospölkkyjen sekä paperipuun vienti. Niiden hankintaa varten Juho Merimaa osti vuonna 1933 23 hevosvoimaisen Ford merkkisen viiden hengen ”umpivaunun”. Pian Juho hankki kaksi kuorma-autoa, jolla puutavaraa kuljetettiin vuonna 1931 rakentamansa tien ja Röyskäsuntin sillan kautta Kuuskerin satamaan. Kuuskerin paperi- ja kaivospölkyt pääasiassa vietiin laivoilla Brändöön, Riispyyn ja Peräkarin lastauspaikoilta. Puutavaran välittäjänä Merimaa käytti Werner Hacklinin osaamista.
Kuuskerinluotoon pääsi uutta Merimaan rakentamaa siltaa myöden
Merimaan kauppaveneistä ja laivoista on mainittava Aallotar, joka mainitaan Merikarvian ja Siikaisten piirin moottoriveneluettelossa vuonna 1921. Alus oli kannellinen ja se oli varustettu 14 hevosvoiman Wikström moottorilla. Alus kulki 5 solmun nopeudella. Vene oli 10,8m pituinen ja sen leveys oli 3,6m. Se vaati 1,2m verran merivettä alleen. Aallotar rakennettiin kotirannassa Kuuskerissa mm katajavaarnoja käyttäen. Siinä oli yksi masto ja purjeet, mutta pääasiassa sitä ajettiin koneella. Kotirannassa rakennettiin myös toinen alus, sekin nimeltään Aallotar, jota kutsuttiin Pikku-Aallottareksi ja Puukengäksi. Se rakennettiin vuonna 1932. Mallin suunnitteli Juho Merimaan vanhin poika tuleva merikapteeni Ilmari Merimaa.
Merimaan alukset Aallotar ja Lunkentus, puhekielessä tutummin Lunke, vierekkäin
Aallottaret

Molempien Aallottarien rakennusmestarina oli perimätiedon mukaan Merikarvian Köörtilän kylästä kotoisin oleva Jussi Talroos, joka on sukua Kumpuselän kuuluille venerakentajille. Merimaalla oli Uros-niminen kauppa- ja kalastusvene, joka oli rääkipaatin kaltainen avovene. Se pituus oli 8,40m ja leveys 3m sekä syväys 0,90m. Uroksessa oli käyttövoimana noin 10hv moottori. Varsinaisia laivoja Merimaalla oli useita. Ensimmäisen niistä hän osti 26.8.1918. Se oli Huldi niminen kaljaasi. Se oli rakennettu 1904 Lillströmin telakalla. Huldi oli 20,5m pituinen ja 5.8m levyinen ja sen syväys oli 1,6m. Huldin kapteeniksi Juho Merimaa houkutteli luotsin palkkaa paremmalla ansiolla vaimonsa veljen Oskari Östermanin, joka oli Ouran luotsiasemalla luotsioppilaana. Niinpä Oskari sitten palvelikin eri kaljaaseissa mm. reposaarelaisissa Helmi ja Anni kaljaaseissa. Oskarin kerrotaan tehneen 88 Tukholman matkaa. Myöhemmin sitten Oskari palasi luotsin ammattiin. Sittemmin Juho Merimaa osti 21.3.1921 laivahuutokaupasta Harald nimisen parkkilaivan. Se oli jo tuomittu hylyksi, mutta Merimaa osti sen 9.000mk:lla. Se rekisteröitiin halkoproomuksi 10.6.1921. Sillä purjehdittiin Tukholmaan 300 sylen halkolastissa 25.6.1921. Vuonna 1930 Merimaa osti Ahvenanmaalta ”tasamastokaljaasin” nimeltään Arvo. Se oli rakennettu Kuolemanjärven pitäjässä Mölölahden veistämöllä vuonna 1914 Matti Sepän johdolla. Arvo oli 18,98m pituinen ja 6,08m levyinen ja se oli yksimastoinen. Merimaa osti Arvo kaljaasin 9.000mk:n kauppahinnalla 16.5.1930. Arvosta tehtiin hylky 20.4.1936. Merimaan ei tiedetä osallistuneen ajalle niin yleiseen salakuljetukseen.

Aallotar hinaa ahvenanmaan purjealuksi Kuuskerinlahdella
Paljon purjealuksia odottamassa halkolasteja vietäväksi Tukholmaan
Juho Merimaan päätoimialaksi alkoi 1920 luvulla muodostua propsin ja kaivospölkkyjen sekä paperipuun vienti. Niiden hankintaa varten Juho Merimaa osti vuonna 1933 23 hevosvoimaisen Ford merkkisen viiden hengen ”umpivaunun”. Pian Juho hankki lisäksi kaksi kuorma-autoa, joilla puutavaraa kuljetettiin vuonna 1931 rakentamansa tien ja Röyskäsuntin sillan kautta Kuuskerin satamaan. Kuuskerin silta uusittiin vuonna 1982 tietää kertoa Merikarvian kunnallislehti nro19/13.5.1982. Tuolloin urakka annettiin Eino Koskilahdelle 170.000markalla. Toukokuun alussa oli sillan vastaanottotarkastus, jonka piti TVL:n rakennusmestari Toivo Vaha. Valvontatyön suoritti kunnaninsinööri Heikki Hakosalo. Sillan leveydeksi tuli 4m ja pituudeksi 30m. Vapaa virta-aukko oli 10m ja korkeus 2m. Kunta, valtio, Nakkilan srk ja Lielahti Oy sekä yksityiset tienkäyttäjät maksoivat kustannukset. Juho Kuuskerin paperi- ja kaivospölkyt pääasiassa vietiin laivoilla Brändöön, Riispyyn ja Peräkarin lastauspaikoilta. Puutavaran välittäjänä Merimaa käytti Werner Hacklinin osaamista.
Juho Merimaan kauppavene on Kristiinassa noin vuonna 1910. Kannella seisovat keulasta lukien:
Juho Merimaa, Ilmari Merimaa, Hilda Merimaa ja Juhon veli Jalmari Veneranta. Kuva ovat Hannu Ervolta.
Merimaan kauppaveneistä ja laivoista on mainittava Aallotar, joka mainitaan Merikarvian ja Siikaisten piirin moottoriveneluettelossa vuonna 1921. Alus oli kannellinen ja se oli varustettu 14 hevosvoiman Wikström moottorilla. Alus kulki 5 solmun nopeudella. Vene oli 10,8m pituinen ja sen leveys oli 3,6m. Se vaati 1,2m verran merivettä alleen. Aallotar rakennettiin kotirannassa Kuuskerissa mm katajavaarnoja käyttäen. Siinä oli yksi masto ja purjeet, mutta pääasiassa sitä ajettiin koneella. Kotirannassa rakennettiin myös toinen alus, sekin nimeltään Aallotar, jota kutsuttiin Pikku-Aallottareksi ja Puukengäksi. Se rakennettiin vuonna 1932. Mallin suunnitteli Juho Merimaan vanhin poika tuleva merikapteeni Ilmari Merimaa. Molempien Aallottarien rakennusmestarina oli perimätiedon mukaan Merikarvian Köörtilän kylästä kotoisin oleva Jussi Talroos, joka on sukua Kumpuselän kuuluille venerakentajille. Merimaalla oli Uros-niminen kauppa- ja kalastusvene, joka oli rääkipaatin kaltainen avovene. Se pituus oli 8,40m ja leveys 3m sekä syväys 0,90m. Uroksessa oli käyttövoimana noin 10hv moottori. Juho Merimaalla oli Merimaan NAKUKSI ristitty taajakäyntinen valkoiseksi maalattu paatti, joka ilmeisesti oli Merikarvian ensimmäinen huvivene. Wikström lahjoitti siihen pienikokoisen moottorin hyvälle venemoottorikauppiaalle. Näin tiesi kertoa Kalevi Österman. Varsinaisia laivoja Merimaalla oli useita. Ensimmäisen niistä hän osti 26.8.1918. Se oli Huldi niminen kaljaasi. Se oli rakennettu 1904 Lillströmin telakalla. Huldi oli 20,5m pituinen ja 5.8m levyinen ja sen syväys oli 1,6m. Huldin kapteeniksi Juho Merimaa houkutteli luotsin palkkaa paremmalla ansiolla vaimonsa veljen Oskari Östermanin, joka oli Ouran luotsiasemalla luotsioppilaana. Niinpä Oskari sitten palvelikin eri kaljaaseissa mm. reposaarelaisissa Helmi ja Anni kaljaaseissa. Oskarin kerrotaan tehneen 88 Tukholman matkaa. Myöhemmin sitten Oskari palasi luotsin ammattiin. Sittemmin Juho Merimaa osti 21.3.1921 laivahuutokaupasta Harald nimisen parkkilaivan. Se oli jo tuomittu hylyksi, mutta Merimaa osti sen 9.000mk:lla. Se rekisteröitiin halkoproomuksi 10.6.1921. Sillä purjehdittiin Tukholmaan 300 sylen halkolastissa 25.6.1921. Vuonna 1930 Merimaa osti Ahvenanmaalta ”tasamastokaljaasin” nimeltään Arvo. Se oli rakennettu Kuolemanjärven pitäjässä Mölölahden veistämöllä vuonna 1914 Matti Sepän johdolla. Arvo oli 18,98m pituinen ja 6,08m levyinen ja se oli yksimastoinen. Merimaa osti Arvo kaljaasin 9.000mk:n kauppahinnalla 16.5.1930. Arvosta tehtiin hylky 20.4.1936. Esa Koivumäellä on hallussaan Arvo aluksen lokikirja.
Juho Merimaa nautti suurta arvostusta Peipussa ja laajasti Merikarvialla luotuaan Merimaahan ”Imperiuminsa”. Sen saavuttamisessa auttoi oma liikemiesnerous, aloitteellisuus ja ajalle sopiva markkinatilanne. Hän vaikutti koko elinympäristöönsä. Juho osti Härkkelin Fiinan auksioonista eli huutokaupasta itselleen Härkkelin tilan rakennuksineen. Päärakennuksen hän vuokrasi Peipun ensimmäiseksi koulurakennukseksi. Tämän kauniin koulurakennuksen sittemmin Pikku Jussi Merimaa puratuttu. Jäljellä on vielä tien varressa oleva isohko kellarirakennus. Juho Merimaan aikana liikenne Peipun kylästä Merimaahan oli niin vilkasta, että posti kulki heti postiauton ajettua ohitse Merimaahan, josta mm. Kalevi Österman haki vanhempiensa tilaaman Satakunnan Kansan muun postin mukana kotiinsa. Merimaahan johti talvitie jäätä pitkin Harvalasta ja Härkkelistä tukinajoa varten. Kalevi Östermanin kotitalon edessä ristesi toinen talvitie Peipusta Alakylään.

Juho Merimaa on siis syyllä nostettava ansioituneiden merikarvialaisten liikemiesten joukkoon. Juho Merimaan liikemiesura hiipui 1940 luvulla sairasteluun ja suhdanteidenkin muuttumiseen. Juhon pojasta Ilmari Armas Merimaasta, s. 20.9.1907 tuli merikapteeni. Juho toivoi, että vanhin lapsi olisi jäänyt Merikarvialle viljelemään Mikkolan 30ha:n tilaa, jonka Juho osti Krookasta vuonna 1934. Mutta Ilmarista ei tullut maanviljelijää eikä luotsia. Sen sijaan hän merikapteenina kuljetti maailman merillä mm. vuosina 1932-1933 nelimastoparkkia Pamiria ja 1949-1950 Wihurin omistamaa Wiimaa sen päällikkönä.
Mikkolan tilan tontti rakennuksineen on tänäänkin suvun hallussa. Asuinrakennuksen päädyssä Juhon tytär Aino Aallotar Merimaa piti pientä sekatavarakauppaa. Aino koki onnettoman kohtalon 30.6.1982, kun hänen kauppaansa tunkeutui kaksi ryöstäjää. Ryöstön yhteydessä Aino sai vakavan sairauskohtauksen, johon hän kuoli. Hänen ottotyttärensä Kerttu Koivumäki peri talon. Kertun poika Esa Koivumäki omistaa nykyisin talon. Esa on entisöinyt sisältä talon hienoon kuntoon ja entisöinti jatkuu…
Merimaa osasi markkinoida tuotteitaan
Juho Merimaa osasi markkinoida tuotteitaan. Esa Koivumäellä on Mikkolan tilalla säilyneenä liikemies Juho Merimaan kaupan isohko kyltti, jossa lukee: Juho Merimaa, Merikarvia. Puh. 19. Kalastustarpeiden erikoisliike. Juho mainosti liikettään myös tulitikkuaskin kannessa olevalla etiketillä. Tuo mainostapa oli hyvin suosittua tuohon aikaan merikarvialaisilla kauppiailla. Netistä totesin, että joku myy Merimaan etikettiä ”kovahkolla hinnalla”. Onko sinulla tallella moista hienoutta!
Juho Merimaa oivalsi rääkipaatilla kalastamisen suuresti helpottuvan, kun veneisiin saadaan moottori niitä kala-apajille kuljettamaan, soutaminen kun oli raskasta eikä purjeisiin aina saatu riittävästi tuulta. Juuri Merimaan ansiosta merikarvialaisiin kalastusveneisiin alettiin laittaa enemmän 1920-luvulla Wikström moottoreita. Kalevi Österman ja moni muukin kertoo, että he oppivat Merimaan lähivesillä soutamaan ja seilaamaan paattimestari Nesto Revelin vankkatekoisilla veneillä.
Muistan isälläni Veikolla olleen myös purjeilla varustettu isohko puuvene, jolla hän kuljetti meidän nuorta perhettämme veneilemään Krookan vesillä, mutta moottoria siinä ei ollut. En tullut kysyneeksi, kuka veneen oli veistänyt. Pian isä sen myi pois – pelkäsi kait, että me pojat hukumme sen kanssa telmiessämme. Toisaalta Isä veljensä, tulevan opettaja Heikki Hakosalon kanssa olivat nuorukaisina innokkaita purjehtijoita varsinkin Kasalan vesillä, josta he myös purjehtivat Krookan satamaan asti tapaamaan Ylikylän aikaisia tuttujaan.
Kalevi Österman ja Aimo Kuuskeri sekä Jouko Venho muistelivat Merimaassa olleen parikin kuorma-autoa, joita kuljettivat Eelis Venho ja Niilo Järvinen. Joskus Kalevi kavereineen pääsi Peipun kansakouluun Härkkeliin Merimaan kuorma-auton lavalla, kun kuljettajat armahtivat pitkällä koulumatkalla sateessa ja tuulessa taapertavat koululaiset kyytiin. Merimaan perinteisiin kuului, että joulukirkkoon mentiin joukolla kuorma-auton lavalla istuen. Merimaassa oli pitäjän yksi ensimmäisistä henkilöautoista, jolla Juho kävi tekemässä halko- ja puutavarakauppoja mm. Siikaisissa. Sodan aikana Merimaan niin kuin pitäjän muutkin autot kulkivat puukaasun avulla. Merimaassa oli erityinen rakennus ns. pilkesauna pilkkeiden kuivatusta varten – klapisaunaksikin sanottu.

Tässä Merimaan kuorma-auto heinäkuormassa
Kuuskerinluoto on tässä peruskartassa kuvattuna
Kuva tähän!
Kalevi Österman muisteli, kuinka Klapi Kalle alias Kalle Tähkänen talvella kulki talvitietä pitkin Merimaahan pieni kirves kädessään tekemään pilkkeitä. Sirkkelin tekemät kymmensenttiset puukiekot paloiteltiin kirveellä ja pantiin pilkesaunaan kuivumaan. Aimo Kuuskeri tiesi kertoa, että Klapi Kalle olikin Köörtilässä asunut Grönlundin Kalle. Tähkänen puolestaan oli Merimaan pyttytehtaan taitava pytyntekijä.
Kalevi Österman ja Aimo Kuuskeri muistelivat Merimaan kauppapuodin sijainneen päärakennuksen rannan puolella, jonne kuljettiin verannan vasemman puolen ovesta. Kaupassa oli pitkä tiski ja sen päällä oli vaaka. Siellä oli myytäviä hevosenkenkiä varten erityinen tukki, johon oli ladottu niitä paljon päällekkäin: Tärkeä myyntiartikkeli tuohon aikaan. Kaupan perältä päästiin konttuuriin, jossa kauppias Merimaalla oli työpöytä ja puhelin ja taisi olla jo kirjoituskonekin. Kaupassa oli oma paikkansa kyläläisten postille.
Merimaan tilan hoitajana toimi ”Merimaan Vuorinen” eli Jalmari Vuorinen, tarkemmin ilmaistuna Evert Hjalmar Vuorinen, s. vuonna 1888, joka oli Kalevi Östermanin kuvauksen mukaan laihan kuivakka mies, joka teki pitkän työrupeaman Merimaassa hevosten ja peltojen parissa. Paavo Haapala oli pitkiä aikoja tilan hevosmiehenä ja hänen ”krähänyksillään” joskus autettiin talvisaikaan lasten koulumatkoja. Maatilan töissä oli myös Jalmari Vuorisen poika Vieno. Tilalla on 4- 5 hevosta ja lehmiä 5-6 sekä villaa antavia lampaita ja lihaa tuottavia sikoja. Karjakkoina olivat Fanni Kuusinen ja Alina Hakanen. Merimaan navetta oli ajan uudenaikaisin, siellä oli mm hieno lehmien juomalaitos. Juhani Aalto muisteli Merimaassa olleen mm. Siro ja Höntti sekä Iso Pekka- nimiset hevoset. Juhani Aalto muisteli nähneensä, kuinka Paavo Haapala aurasi kahdella Merimaan hevosten vetämällä auralla talvisen tien Peipusta Merimaahan. Merimaan pyttytehtaassa pyttyjä tekivät ainakin Kalle ja Selmi sekä Jussi Tähkänen, Jussi ja Paavo Kytölä, ei siis Ketola aiempaa korjaten sekä Voitto Jalonen ei niinkään Veikko Jalonen. Vielä on mainittava Fredrik Armas Kaukosalmi e. Revell, joka teki erityisesti pyttyjen vöitä.
Juho Merimaa taisi ensimmäisenä löytää Tynnyrikarin lastauspaikan, jossa lastattiin kaivospölkkyjä ja propsipölkkyjä. Lisäksi Juho mainitaan Jukolan Höyrysahan osakkaaksi. Tiedetään myös, ettei Merimaa veneillään osallistunut salakuljetukseen – ilmeisesti hän ei halunnut riskeerata muutenkin hyvin sujunutta liiketoimintaansa. Liekö kuitenkin ajalle ominaista mustan pörssin kauppaa hänkin harrastanut? Kotikoirana Juho Merimaalla oli Raiku niminen koira, Seefferi eli Schäfer joka lopetettiin Juhon kuollessa vuonna 1943.
Merimaan kaupassa myyjänä toimi pitkään, kymmenisen vuotta Emil Viikisalon s.9.11.1888 tytär Viikisalon Hanna, nyttemmin Lehtosen Hanna, jonka äiti oli Juho Merimaan sisar Iida Elina Kuuskeri, k.17.4.1932. Hanna, s.12.6.1925 tuli kauppaan myyjäksi jo 16-vuotiaana 17.4.1941. Hanna muisteli, että Östermanin Kalevi, joka usein kävi Merimaan kaupassa vanhempiensa asioita hoitelemassa, oli erityisen kohtelias nuori mies. Hannan veli on satamassa asuva eläkkeellä oleva kalastaja Urho Viikisalo. Hanna kuului niin Merimaan taloon, että häntä kutsuttiin Merimaan Hannaksi. Hannan tyttären pojat Välimäet, eritoten Matti ovat kuuluja pikajuoksijoita Noormarkun Nopsasta.


Vielä Kuuskerinluodon suolaamosta sananen
Merimaan suolaamo Kuuskerinluodossa sijaitsi aivan meren äärellä. Hirsiarkkujen päälle rakennetun rantahuoneen edusta toimi laiturina, jolle veneet toivat silakkasaaliit. Laiturilla silakat perattiin suolaamon katoksen suojassa. Merimaan suuri moottorialus Lunkentus, kotoisammin Lunke toi usein silakkaa Krookastakin laituriin. Tänne kalastajaveneet, joita Kuuskerin lähivesillä parhaimmillaan oli Aimo Kuuskerin muistaman mukaan peräti 26 venekuntaa Kuuskerista Mellanouran suntiin saakka luettuna toivat silakkasaaliinsa.
Kuuskerinluodossa aivan Merimaan kalastuskeskuksen läheisyydessä sijaitsi Juho Selim Venhon kalastustukikohta, jolle hän rakensi rantahuoneen vuonna 1919. Juho ja pojat Matti, Eelis ja Tyko tulivat Alakylästä Merikarviajokea pitkin kalastusveneellään pyyntimatkoilleen Kuuskerinsuntille, oikeammin aiemmin puhuttiin sundille. Matti muisteli noita aikoja kertomalla, että tuolloin he tulivat sinne kuin ”pieneen rantakaupunkiin”, siksi vilkas kalastus- ja puutavarakeskus Kuuskeri tuohon aikaan oli. Suvella juhannuksen aikaan Venhot lähtivät tervaamaan venettään. Heinäkuun 10 päivänä eli punaisten viinimarjojen punertuessa alkoi rääkipyynti. Perunannoston aikaan alkoi syyssilakan pyynti. Eelis Venho toimi sekä autonkuljettajana että mm Aallottaren konemestarina. Vielä muutama vuosi sitten nyt jo edesmennyt Matti Venho, mutta erityisesti hänen poikansa Aulis Venho käy kesäisin haistelemassa merituulta nyt jo huvilaksi muuttuneella kalastuspaikallaan.
Tänä päivänä Kuuskerinluodossa asuu vakinaisesti kolme henkilöä, mutta kesäasukkaat tuovat sinne vilskettä. Aimo Kuuskeri kalastelee ja ihailee suuria merikotkajoukkoja merenjäällä koti-ikkunastaan kaikessa rauhassa.
Seppo Haukoranta tutkimuksessaan Merikarvia 1918 kirjoittaa sivulla 76 Paavo Östermanin haastattelussaan, että merikarvialainen maanviljelijä, kauppias ja liikemies Juho Merimaa Kuuskerinluodosta oli aikansa kovia nimiä Merikarvian liike-elämässä. Talvella 1918 hän oli ystävänsä Vihtori Rantasalon, s.1881, k.1964 kanssa Porissa juuri silloin kun valta siirtyi punaisille ja valkoisten johtohenkilöt pakenivat pois kaupungista. Merimaa ja Rantasalo jäivät ikään kuin saarroksiin Poriin. Sattumalta he näkivät Ville Karin, joka oli punaisten johtohenkilöitä Peipussa ja muutenkin tuttu mies. Merimaa pyysi, että Kari järjestäisi heille pääsyn Merikarvialle. Merimaa, Rantasalo ja Kari sekä viisi muuta punaista lähtivät hevosilla jäitä pitkin Kuuskerinluotoon. Reen tultua Merimaan rantaan oli siellä heitä vastassa Toivo Österman. Merimaa antoi Karin Villelle rahaa ja ”kalleuksia”, sekä jokaiselle huopikkaat. Vielä tuojat ottivat mukaansa Merimaan puhelimesta torven, jotta sillä ei voisi hälyttää apua. Punaiset päästivät Rantasalon reestään vasta Köörtilässä ja samalla palauttivat puhelimen torven hänelle.
Eläkkeellä oleva opettaja Reijo Ostamo kertoo teoksessaan Peipun kansakoulu 75 vuotta myös Merimaasta. Merimaan vaikutusvalta tai pelko siitä vaikutti teoksen mukaan mm Peipun kansakoulun opettajan valintaan. Reijon isää Onni Ostamoa ei valittu, kun pelättiin, että Juho Merimaa saa liiaksi vaikutusvaltaa Peipun asioihin, jos vaimon kautta sukua oleva Onni valitaan opettajaksi. Outoa kyläpolitikointia…
Näin olen saanut tällä kertaa Merimaan vaiheet tutkittua. Odotan Aimo Kuuskerin kanssa vielä saavani käyttööni kuvia Merimaan autoista, laivoista ja Merimaan ranta-alueen rakennuksista eritoten pyttytehtaasta ja suolaamosta. Muistutan vielä, että Jorma Rinteen ja Merikarvia Seuran isännöimä pyttymuseo ottaisi mielellään suojiinsa myös Merimaan puupyttyjä ”M” -leimoilla varustettuina. Juho Merimaalla oli suurten metsänostajien tavoin oma leimakirves, jolla hänen puunsa merkittiin erotukseksi muiden ostamista puista. Eräs köörtiläläinen merimies Luume Luotonen kertoo löytäneensä San Franciscon rannasta Kaliforniasta Tyynenmeren rannasta puupytyn, josta hän saattoi lukea Merimaa, Merikarvia. Että sellaistakin…
Aino Merimaa osti Tampereelta sikäläisen kaljatehtaan konkurssista tammitynnyreitä kala-astioiksi, vaikka omiakin pyttyjä valmistettiin sekä pärekoppia, joiksi merikarvialaiset niitä sanoivat, silakoiden säilyttämistä varten. Tammitynnyrit puhdistettiin kalkilla pesten kala-astioiksi. Ainon muistan itsekin varsin hyvin rehvakkaana vähän miesmäisenä henkilönä, jonka jo kaukaa tunsi hieman pyylevähköstä olemuksesta ja päässä aina olevasta mustasta paskerista. Hänet tahtoisin nimittää Krookan Aino Aallottareksi, siksi vaikuttavan oloinen hän oli. Eila Ylitalo muistaa hänet reiluna työnantajana. Ainolla oli puhdasrotuinen Pati niminen musta uros koira, Skotlannin terrieri, jota kutsuttiin erään viskimerkin mukaan Peipussa viskiterrieriksi. Ainon lapsuusaikaisiin ystäviin kuului Silja Reeta Auvinen Iisalmessa 27.12.1896 syntynyt nainen, joka asui Merimaassa ja hoiti mm. sairastunutta Juho Merimaata. Silja Auvinen muutti Ainon mukana Mikkolaan, jossa hän kuoli 3.2.1966. Merimaassa asui myös Siljan sisar Riikka Auvinen. Krookkalaiset nimittivät Aino Merimaan kauppaa leikkisästi ”Pikku Stockmanniksi”, siksi paljon siellä oli eri tuotteita saatavilla. Myöhemmin Ainon kaupan piha-alueella ns. ”satamalautakunta” alkoi siellä kokoontua.
Inkeri Merimaa syntyi 24.1.1917 ja hän kuoli nuorena 21.8.1950. Hän solmi avioliiton satamassa asuneen ”hevosmies” Aarne Putuksen, josta olen aiemmin kertonut, veljen Viljon kanssa. Viljo otti sukunimekseen suuressa nimenmuutoksessa Joutsenkivi-nimen - todella kaunis sukunimi. Inkeri osallistui nuoruudessaan voimistelu- ja urheiluseura Innon voimisteluiltoihin. Hänellä on tytär: Pirjo Honkaniemi, s. 5.2.1946, joka nykyisin emännöi Aarne Putuksen kotitaloa Krookassa.
Ilmari Merimaasta, s. 20.9.1907; k.7.1.1960 haluan vielä kertoa saatuani Heikki Heinoselta lisävalaistusta: Ilmari sai lehdistössä suurta huomiota tankkilaiva Wiiman päällikkönä vuonna 1953. Maailmanlaajuinen huomio kiinnittyi tankkilaivaan, joka oli viemässä Puolasta lentokonebensiinilastia Kiinaan suomalaisen kapteenin Merimaan käskyttämässä laivassa. Yhdysvallat ja Englanti ärähtivät ja pysäyttivät tankkerin kolmeksi kuukaudeksi Singaporeen. Lehtiotsikot kirjoittivat:” Mitä tekee Wiiman kapteeni”. Merimaan mies, Kuuskerinlahdelta Merikarvian pitäjästä, odotti rauhallisesti laivassaan varustamon ohjeita. Lopulta lasti siirrettiin amerikkalaiseen alukseen. Paluumatkalla Wiima otti uuden lastin Mustalta mereltä. Selkkaus oli ohitse. Näin Ilmari Merimaa nousee Antti Näsin ja Pentti Kuusisen, mainetekoja saavuttaneiden merikarvialaisten merikapteenien arvokkaaseen joukkoon. Aamulehti kirjoitti tiistaina 24.2.1953, että Wiima on nyt ankkurissa Singaporen satamassa. ”Kaikki riippuu nyt omistajan ohjeista”. Ilmari Merimaa perin vaivautuneena ilmoitti lehdistölle, ettei hän voi antaa mitään tietoa: ”Aiheutatte minulle ja laivan omistajalle vain ikävyyksiä kysymyksillänne”. Wiiman lasti purettiin 12.5.1953 USA:n armeijan tankkialukseen. Näin kolmen kuukauden paikallaanolon jälkeen se pääsi lähtemään Singaporesta. Wiima tuli sittemmin Ykspihlajan satamaan lastinaan Constanzassa lastattua bensiiniä, kaasuöljyä ja tyrosiinia. Aamulehti tiesi vielä kertoa, että Wiiman mukana tuli Suomeen merimies Ensio Tiira, joka pelastettiin merellä olevasta lautasta Intian valtamerestä. Raumalta kotoisin ollut Tiira, s.1929, k. Ruotsissa 1981 oli paennut muukalaislegioonasta ruotsalaisen Fred Ericssonin kanssa Skaubreyn -nimisellä lautalla. Fred kuoli, mutta Ensio pelastui 32 vuorokautta kestäneeltä pakomatkalta 25,2kg painoisena. Tiira on kirjoittanut kokemuksestaan kirjan nimellä Epätoivon lautta. Raumalla asunut Ilmari Merimaa otti mielellään maanmiehensä raumalaisen Ensio Tiiran laivaansa ja kotimaahansa.
Seppo Haukoranta tutkimuksessaan Merikarvia 1918 kirjoittaa sivulla 76 Paavo Östermanin haastattelussaan, että merikarvialainen maanviljelijä, kauppias ja liikemies Juho Merimaa Kuuskerinluodosta oli aikansa kovia nimiä Merikarvian liike-elämässä. Talvella 1918 hän oli ystävänsä Vihtori Rantasalon, s.1881, k.1964 kanssa Porissa juuri silloin kun valta siirtyi punaisille ja valkoisten johtohenkilöt pakenivat pois kaupungista. Merimaa ja Rantasalo jäivät ikään kuin saarroksiin Poriin. Sattumalta he näkivät Ville Karin, joka oli punaisten johtohenkilöitä Peipussa ja muutenkin tuttu mies. Merimaa pyysi, että Kari järjestäisi heille pääsyn Merikarvialle. Merimaa, Rantasalo ja Kari sekä viisi muuta punaista lähtivät hevosilla jäitä pitkin Kuuskerinluotoon. Reen tultua Merimaan rantaan oli siellä heitä vastassa Toivo Österman. Merimaa antoi Karin Villelle rahaa ja ”kalleuksia”, sekä jokaiselle huopikkaat. Vielä tuojat ottivat mukaansa Merimaan puhelimesta torven, jotta sillä ei voisi hälyttää apua. Punaiset päästivät Rantasalon reestään vasta Köörtilässä ja samalla palauttivat puhelimen torven hänelle. Eläkkeellä oleva opettaja Reijo Ostamo kertoo teoksessaan Peipun kansakoulu 75 vuotta myös Merimaasta. Merimaan vaikutusvalta tai pelko siitä vaikutti teoksen mukaan mm. Peipun kansakoulun opettajan valintaan. Reijon isää Onni Ostamoa ei valittu, kun pelättiin, että Juho Merimaa saa liiaksi vaikutusvaltaa Peipun asioihin, jos vaimon kautta sukua oleva Onni valitaan opettajaksi. Outoa kyläpolitikointia…
Näin olen saanut tällä kertaa Merimaan vaiheet tutkittua. Odotan Aimo Kuuskerin kanssa vielä saavani käyttööni kuvia Merimaan autoista, laivoista ja Merimaan ranta-alueen rakennuksista eritoten pyttytehtaasta ja suolaamosta. Muistutan vielä, että Jorma Rinteen ja Merikarvia Seuran isännöimä pyttymuseo ottaisi mielellään suojiinsa myös Merimaan puupyttyjä ”M” -leimoilla varustettuina. Juho Merimaalla oli suurten metsänostajien tavoin oma leimakirves, jolla hänen puunsa merkittiin erotukseksi muiden ostamista puista. Eräs köörtiläläinen merimies Luume Luotonen kertoo löytäneensä San Franciscon rannasta Kaliforniasta Tyynenmeren rannasta puupytyn, josta hän saattoi lukea Merimaa, Merikarvia. Että sellaista




Ortopedi Kalevi Österman muisteli kotikyläänsä ja erityisesti Merimaata.
Lauri Hakosalo pyysi ystäväänsä Kalevi Östermania kertomaa elämästä Merimaassa ja Peipussa:
Lapsuudessani Merimaa oli keskeinen portti ulkomaailmaan. Juho Merimaa oli luonut imperiuminsa oman liikemiesneroutensa, aloitteellisuuden, tietynlaisen röyhkeydenkin ja sopivan markkinatilanteen avulla. Omakohtaisesti minulla on yksi ainoa muistikuva Juho Merimaasta. Siinä hän istuu konttuurinsa pöydän ääressä vapisevana vanhana miehenä. Merimaa kuoli väristystautiin v 1943, nykyään puhuttaisiin Parkinsonin taudista. Hän kuului ikäpolveen, joka oli saattanut sairastaa espanjantaudin ja minulle on opetettu, että tämän sairauden myöhäisliitännäinen saattoi olla juuri Parkinsonin tauti.
Juho Merimaan toiminta sen sijaan vaikutti koko elinympäristööni. Kävin koulua Härkkelissä. Tätä koulua olen kuvannut Reijo Ostamon toimittaman Peipun koulun historian sivuilla. Koulua aloittaessani Härkkelissä pidettiin viimeisen asukkaan, Härkkelin Fiinan jäljeltä auksiooni. Juho Merimaa oli hankkinut tilan haltuunsa ja vuokrannut päärakennuksen koulukäyttöön. Kaunis rakennus on myöhemmin purettu. Setäni Onni Ostamo, Reijon isä oli hakenut Peipusta opettajan virkaa, mutta häntä ei valittu. Kun Reijo sukupolvea myöhemmin siihen valittiin, Lauri Juhola kertoi minulle oikeuden nyt toteutuneen, sillä kylässä oli pelätty, että Merimaa saa liian ison vaikutuksen kylän asioihin, jos sekä koulurakennus että opettaja ovat hänen vaikutuspiirissään. Onnihan oli vaimon sukua. Minun kannaltani tämä ratkaisu oli onnellinen näin jälkeen päin ajateltuna, mutta en usko, että Merimaalla olisi ollut Onnin opetukseen mitään vaikutusta. Kyseessä oli kai pikkupolitikointi ja kateus.
Tänä jouluna lahjoitin antiikkikaupasta löytämäni joulukortin luokkatoverilleni Hilkka Tuomiselle. Kortti oli postitettu neljäkymmentäluvulla osoitteella Neiti Hilkka Viertola, Merikarvia, Merimaan posti. Sodan aikana kävin monituiset kerrat Merimaassa hakemassa Satakunnan Kansan ja tarkastamassa oliko tullut Isältä kirjettä rintamalta tai jotain muuta postia. Samalla reissulla saatoin ostaa kaupasta jotain pikkutavaraa äidin ohjeiden mukaan. Tunnustan tässä nyt myös rikoksen, jonka kerran tein. Koulussa oltiin vielä omin eväin, ja minua harmitti, että kaikilla muilla oli maitopullona patenttikorkillinen limsapullo, minulla kierrekorkillinen. Meilläkin oli oikea limsapullo, mutta siitä puuttui kuminen korkin tiiviste. Kauppaan astuessani näin tiivistekumin kaupan lattialla. Otin vanttuut kädestäni, pudotin ne tiivisteen päälle ja menin selaamaan postin. Pois lähtiessäni otin vanttuuni ja kumitiivisteen samalla. Tämä on ainoa myymälävarkauteni, vanhempia jotenkin asia kovin huvitti, eikä minulle annettu mitään rangaistusta, vaikka muuten rehellisyyttä korostettiinkin. Näin sain oikean maitopullon. Luulen, että asiaan vaikutti sekin, että sodan aikana tiskin alta myynti ja mustan pörssin kauppa oli niin tavallista, että kaikkia kauppiaita pidettiin jonkinasteisina lainrikkojina myös.
Liikenne Peipusta Merimaahan oli niin vilkasta, että posti kulki heti postiauton ajettua ohi perille Kuuskerinluotoon. Kaupassa käynnin tein tietysti jalan suoraan kotoa, ja kesällä pelkäsin aina kohtaamista Merimaan hevosten kanssa. Viidenkin hevosen lauma laidunsi samalla alueella, mutta mitään pahaa ei koskaan tapahtunut.
Talvella johti talvitie pitkin jäätä Merimaasta Harvalaan ja Härkkeliin tukinajoa varten. Tämä tie ja Peipusta Alakylään johtava talvitie ristesivät meidän kohdalla ja joskus poikettiin meidän avennolla ottamassa juomavettä hevosille.
Kuuskerinlahdella oli ankkuroituna vuosikaudet Merimaan Aallotar II ikään kuin muistomerkkinä vanhan kauppiaan liiketoimista, sillä sodan jälkeen toiminta alkoi hiipua.
Merikarvian vanhalla hautausmaalla sankaripatsaasta muutama metri kirkon sakarstiin päin on rautainen hautaristi, jonka alla lepäävät Wihtori Herman Österman, joka on ensimmäinen Österman nimeä kantanut henkilö Merikarvialla, sekä hänen toinen vaimonsa Karoliina. Viktor Herman oli isäni isoisä, jonka ensimmäinen vaimo Albertina omaa sukua Haanpää ”Haanpään Alppu”, isäni isoäiti oli kuollut kaksi päivää kolmannen lapsen syntymän jälkeen ilmeisesti lapsivuoteeseen.
Toinen vaimo, Hilda Carolina Ahlroth oli Matilda Roslin-Kalliolan sisar ”Aalruutin Karuliina”. Matilda mainitsee, että hänen sisarensa lopetti työnsä kauppa-apulaisena mennäkseen naimisiin ”erään luotsin kanssa”. Tästä avioliitosta syntynyt poika Anders kuoli noin yksivuotiaana, mutta tytär Hilda Viktoria kasvoi aikuiseksi ja hänestä tuli Juho Merimaan vaimo ”Merimaan Frouva”. Heidät vihittiin 28.12. 1905.

Hilda Merimaa
On merkillistä, että Hildan isä oli kuollut vain kaksi päivää aikaisemmin 26.12. 1905. Asia selittyy sillä, että perimätiedon mukaan Herman kuoli tapaninpäivänä Haanpään pirtissä tukehtumalla lihanpalaan. Häitä ei tietysti haluttu siirtää, mutta isä ei ollut saattamassa tytärtään alttarille, josko silloin tällaisia tapojakaan noudatettiin. Hermannin ”liikanimi” oli Kliitumanni. Tämä johtui siitä, että hänellä oli aina taskussaan pieni pussi liitujauhoa, jota hän välillä pisti suuhunsa. Ilmeisesti hänellä oli jonkinlainen mahakatarri, johon hän otti liitua lääkkeeksi samaan tapaan kuin seuraava sukupolvi otti soodaa. Lihanpalaan tukehtuminen on tänäkin päivänä tunnettu onnettomuus. Siitä on mahdollista selvitä, jos välittömästi voidaan puristaa tietyllä otteella lihanpala kurkusta ulos. Karoliina oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin, ja Herman piti edelleen yhteyttä ensimmäisen vaimonsa perheeseen. Isäni oli näiden tapahtumien aikaan noin puolivuotias.
Tämä alkuhistoria selittää osaltaan miksi Merimaa oli meille myös läheisempi ja tärkeämpi sukulaisuuden takia, vaikka siitä en silloin mitään tiennyt. Sukulaisuus selkeni minulle vasta, kun Isääni pyydettiin kantamaan Merimaan Frouvan arkkua, ja minulle kerrottiin, että hän oli Isän täti. Viimeinen muistikuvani Frouvasta on, että olimme äidin kanssa noukkimassa marjoja viinimarjapuskista, kun hän, ystävällinen vanhus käveli ohi kantaen sylissään paria halkoa ja nojaten itseään kolmanteen halkoon. Hän pysähtyi juttelemaan Äidin kanssa, katsoi meihin lapsiin ja huokasi, että nuori polvi kasvaa, että huikuu jatkaen matkaansa. Kun vanhempani menivät naimisiin ja ostivat Pakoorin tilan, he saivat Merimaan Frouvalta lahjaksi siemenperunat. Lajike oli ilmeisesti Great Scotland, perunat olivat suurikokoisia, mutta uusien lajikkeiden tullessa markkinoille nämä kronskottipernat vaihdettiin satoisampiin.
Osaksi sukulaisuus selittää sitä, että vanhin setäni Toivo Österman toimi koko ikänsä Merimaan palveluksessa vastaten käytännössä kesäisestä silakanperkuusta ja suolauksesta. Toivolla oli luotsin pätevyys, mutta hän ei hakeutunut virkaan, vaan toimi myös Merimaan laivojen kipparina. Hän huolehti myös joka vuosi Kuuskerin väylän reimaamisesta Viitamereen. Reimarien paikat oli merkitty ihan nykyaikaiseen malliin rannalle maalattujen linjakivien avulla eikä niin epämääräisesti kuin Hannu Ervo kirjoituksessaan antaa ymmärtää.
Toivo teki Merimaan kanssa monia kauppareissuja laivoilla pitkin rannikkoa. Eräs Isäni kertoma retki sietää tulla mainituksi. Luultavasti Turusta otettiin lasti höyrykoneissa käytettyä silinteriöljyä kuljetettavaksi Vaasaan käsittääkseni siellä olevan venäläisen varuskunnan käyttöön. Ilmeisesti tämä tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin jo haaveiltiin itsenäisyydestä. Jossain Pohjanlahdella kaverukset päättivätkin toisin. Kurssi otettiin länteen kohti Ruotsia. Voisin kuvitella, että ajettiin esimerkiksi Hudiksvalliin, jonne olen itsekin kahdesti purjehtinut. Perillä poliisit pidättivät lastin ja pojat vietiin putkaan. Seuraavana aamuna silinterihattuiset herrat tulivat noutamaan pojat putkasta kaupungin hienoimpaan hotelliin, pantiin parasta pöytään, kaupat syntyivät, ja lasti vaihtoi omistajaa. Toivo hankki saamallaan osuudella itselleen Kuuskerinluodosta tontin, jolle rakensi torppansa, joka jälkikasvun kesäpaikkana seisoo siellä vieläkin. Merimaan toiminta sattui kieltolain aikaan. Merikarviallakin salakuljetus kukoisti, mutta minulla ei ole mitään tietoa, että Merimaa olisi siihen osallistunut. Luultavasti hän piti tätä riskialttiina hommana, joka olisi vaarantanut muun liiketoiminnan.
Kapinan ajoilta on muistiin merkitty Isäni kertomaa Merimaan ja Rantasalon Vihtorin seikkailusta Porissa. Hannu Ervo mainitsee, että punaiset olisivat polttaneet hänen paattinsa. Paikkakuntalaisen punakaartilaisen Karin Villen avulla he olivat selviytyneet kotiin. Isä kertoi Merimaan sanoneen vangitsijoilleen, että saatte ottaa minulta kaiken, kunhan säästätte hengen ja jätätte rantakivelle, niin minä pääsen kyllä uuteen alkuun.
Oskari Österman, isosetäni toimi Ourassa luotsina yhdessä isoisäni Östermanin Tuffan kanssa, joka oli luotsivanhin. Nuoruudessaan Oskari toimi Merimaan ja muiden omistamien laivojen kipparina tehden kaikkiaan 88 matkaa Tukholmaan halkolasteja seilaten. Olen sanonutkin, että hänellä on huippuhieno ura; lähdettyään neljäntoista vuoden iässä kokkipojaksi merelle, hän oli 22-vuotiaana jo kaljaasin kapteeni. Olen monesti tuntenut olevani hänen vanavedessään, kun olen itse purjehtinut ja pitänyt tuulta vanhoissa purjelaivojen suojasatamissa kuten Ahvenanmaalla Rödhamnissa ja Ruotsin puolella Furusundissa tai Tukholman edustan Höyhensaarilla. Muuten: Malmstenin tuutulaulu ”Joutuin vain nyt nukkumatin luo Höyhensaarehen” tulee juuri siitä, että Tukholman edustalla olevat Fjäderholmarna, Höyhensaaret oli paikka, johon purjealukset ankkuroivat yöksi. Siitä sitten aamulla jatkettiin satamalaituriin. Saaret ovat paikassa, josta nykyisten Siljan ja Vikingin reitit jakautuvat.
Parkki Haraldin hankinta ja korjaaminen purjehduskuntoon oli eräs esimerkki Merimaan riskinotosta ja uskaliaisuudesta. Valitettavasti laiva pian haaksirikkoutui myrskyssä alkusyksyllä. Isän veli Uuno oli laivassa ja pelastui muiden mukana haaksirikossa, joka tapahtui Tukholmasta pohjoiseen johtavan väylän varrella, jossain Tjärvenin majakan lähellä myrskyn kourissa.
Neljäkymmentäluvulla Merimaalla oli kahdet silakanpyyntivehkeet, rantahuone kesämökiksi muutettuna on Sainen rantahuoneen vieressä Kuuskerinluodossa edelleen. Toisen työparin muodostivat monena vuotena setäni Niilo Lahdisto ja enoni Arvo Saine, toista rääkipaattia hoiteli muistaakseni ainakin Veikko Jalonen.

Tämän rantahuoneen takana olevalla kalliolla majaili aikoinaan iso merikäärme, jonka vanha Skuutholma pystyi tappamaan otettuaan rohkaisuksi ensin halstoopin viinaa. Kuolinkouristuksissaan kärmes huitaisi hännällään kalliolla olleen halkopinon mereen. Näin on Kuuskerin Oskari minulle kertonut.
Äiti ja Isä olivat nuoruudessaan kesäisin ”Merimaassa perkoossa”, kuten silakanperkausta kutsuttiin. Tämä silakanpyyntikauden aikainen urakkatyö muistutti jotensakin nykyistä mansikanpoimintaa. Ahkerille ja taitaville homma tuotti sievoisen lisätulon.
Juho Merimaa kehitti toimintaansa määrätietoisesti. Nykykielellä hänellä oli visio, hän pyrki laittamaan infrastruktuurin kuntoon ja osasi markkinoida tuotettaan. Tulitikkuaskin kannessa oli teksti:

JUHO MERIMAA
MERIKARVIA
Kalastustarpeiden
erikoisliike

kuten havaitsin netistä äskettäin.
Venemoottorikauppa oli silloin kaupan tärkeä osa-alue, sillä rääkipaattien varustaminen moottorilla oli ajankohtaista. Isältä olen kuullut, että myynti sujui niin hyvin, että Wickström lahjoitti hänelle pienikokoisen moottorin, jonka hän sijoitti pikkupaattiin. Tämä taajakäyntinen valkoiseksi maalattu paatti Merimaan NAKU oli ilmeisesti ensimmäinen huvivene paikkakunnalla. Tietysti se oli myös tärkeä työväline lähivesillä liikuttaessa. Paattimestarina hänellä oli samassa saaressa asuva Revelin Nesto eli Nestor Alexander Kaukosalmi ent. Rewell, jonka tekemällä vankkatekoisella paatilla olen itsekin oppinut soutamaan ja seilaamaan. Isompia aluksia rakennettaessa turvauduttiin Taalruusin, eli nykyisten Kumpuselkien ammattitaitoon.
Muitakin kalastustarvikkeita kuten kalastajalankaa, silakkaverkon liinoja, paulamateriaalia, korkkia, joista tehtiin laudukset ja niin edelleen myytiin tervasta ja suolasta puhumattakaan.
Kuuskerinluoto oli saari, jonne piti saada tie ja silta. Jonkinlainen ratastie johti Peipusta Ristiniemeen, mutta tämä tie laajennettiin autolla kuljettavaksi ja jatkettiin Merimaahan rakentamalla silta Röykkysundin yli Revelin kaulanteelta. Silta oli kolmiaukkoinen, Merimaa itse valvoi rakentamista. Isoisäni Sainen Tuffa oli rakennusporukassa, kun Merimaa tuli paikalle ja kysyi häneltä, että no Saine mikä on päivän vitsi. Siihen Tuffa: Tässä on nyt vitsit vähissä, kun on tehty töitä niin rankasti, että silmissä alkaa jo näkyä pikku-ukkoja. Merimaa alkoi nauraa oikein kunnolla, sillä työmaalle saapui juuri sillä hetkellä lyhytkasvuinen Mäkisen Eino, jonka monet merikarvialaiset yhä muistavat. Silta oli Peipun poikien suosima onkipaikka, ja sillan ylittävissä puhelinlangoissa roikkui jatkuvasti niihin tarttuneita ongensiimoja..
Lapsuudessani oli Merimaassa parikin kuorma-autoa. Kuljettajina olivat ainakin Järvisen Niilo ja Venhon Eelis. Joskus päästiin kouluun kuorma-auton lavalla, kun kuskit meitä armahtivat pitkällä koulumatkalla sateessa ja tuulessa. Perinteenä oli lisäksi, että joulukirkkoon mentiin Merimaan kuorma-auton lavalla. Merimaalla oli lisäksi henkilöauto, ensimmäisiä pitäjässä. Sitä säilytettiin vuosia suulissa, mutta ymmärtämätön jälkipolvi ei oivaltanut sen antiikkiarvoa, vaan romutti sen. Osa sufflettikattoista runkoa lojui viime vuosiin asti metsikössä. Sodan aikana autot kulkivat puukaasun avulla. Merimaassa oli erityinen rakennus, pilketsauna, pilkkeiden kuivausta varten. Yhteen aikaan talvella näimme kodin ikkunasta miehen kulkevan aamulla pieni kirves kädessä Merimaahan päin jäätä pitkin ja palaavan illalla takaisin Häntä kutsuttiin Klapikalleksi. Kalle Tähkänen teki pilkkeitä koivusta. Sirkkeli surisi, alle kymmensenttiset kiekot paloiteltiin kirveellä ja kuivattiin saunassa. Ja purukasa sirkkelin vieressä kasvoi pari kolme metriä korkeaksi.
Suolaamon vieressä oli kaksikerroksinen kala-astiatehdas eli pyttyverstas. Erikokoiset astiat käytettiin oman suolaamon tarpeisiin ja myyntiin.
Merimaan päärakennus seisoo yhä ulkokuoreltaan paljolti entisen kaltaisena, vaikka huonejärjestelyt ovat sisätiloja paljonkin muuttaneet Rannan puolella oli kauppapuadi, jonne kävi kulku eri ovesta verannan vasemmasta laidasta. Kaupassa oli pitkä tiski, jolla oli vaaka, puadipaperikasa jne. Lisäksi oli tukki, johon oli ladottu hevosenkenkiä ja lattialla oli monen moista myytävää. Tiskin takana olivat hyllykaapit, joista löytyi kahvia tai korviketta, teetä sokeria ja muuta päivittäistavaraa, perällä vasemmalla oli hylly sanomalehtiä ja muuta postia varten. Kaupan perältä johti ovi konttuuriin, jossa oli isännän työpöytä, puhelin ja taisi olla kirjoituskonekin. Joskus tarvittiin nopeitakin yhteyksiä. Sainen Tuffa kertoi, että Merimaa päätti lähettää sähkösanoman. Lennätinkonttorissa hän saneli viestin, joka Morsenaakkosilla pantiin matkaan. Merimaa sanoi, että olisi hyvä, jos viesti olisi sitten perillä jo huomenaamuna. Ihmetellen hän kertoi sähköttäjän tokaisseen, että se on perillä jo. Kaupan myyjistä muistan erityisesti Hannan, Viikisalo sukunimeltään, mutta Merimaan Hannasta puhuttiin. Hänet, nykyisen Lehtosen Hannan tapasin joku vuosi sitten ja muistelimme mennyttä aikaa. Talon pääsisäänkäynti oli verannan oikealla puolella, siitä oli jännä mennä sisään, kun joskus pyhäpäivänä piti mennä hakemaan postia tai jotain muuta ”sisäpuolen kautta”. Oikealla puolella oli sali, jossa viimeksi vierailin pian viisikymmentä vuotta sitten, kun meidät vastanaineina kutsuttiin vierailulle. Silloin oli nähtävissä vielä jotain menneestä loistosta, kun kahviteltiin, ja Johannes, eli nuorempi Merimaan Jussi soitteli pianolla Frühlingsrauschen ja muita osaamiaan kappaleita.
Merimaa oli reissuillaan tarkkaillut ympäristöään, ja taloa varten oli mm kopioinut ikkunoiden mallin jostain etelämpänä näkemästään talosta. Talo oli valkoinen, massiiviset betoniset portinpylväät ja portti olivat valkoiset ja ”Merimaan veräjä” tontin rajalla lähellä Ristiniemeä oli samankaltainen kuin osoittamassa reviirin rajaa.
Tilukset vaativat oman hoitajansa, ”Merimaan Vuorinen” oli laihan kuivakka mies, joka teki pitkän työpäivän Merimaan leivissä hevosten ja peltojen parissa. Haapalan Paavokin toimi pitkiä aikoja hevoskuskina ja hänen krähnyksillään myös joskus autettiin talvisaikaan lasten koulumatkaa eteenpäin.
Romahtaminen alkoi Merimaan kuoltua ja sodan päätyttyä. Jälkipolvi ei osannut lukea tilannetta oikein. Aino jatkoi liiketoimintaa. Peippuun perustettiin kauppa entisen Aleniuksen taloon, jossa myyjänä toimi jonkin aikaa Eila, jonka Ylitalon Tauno sitten nappasi emännäkseen. Harvalassa jatkettiin Urhoskan ylläpitämää kioskiluontoista kauppaa ja Krookassa Mikkolassa Aino itse hoiti kauppaliikettä. Ilmarista tuli merikapteeni, joka oli hetken maailmanlaajuisen huomion kohteena v. 1953 ollessaan tankkilaiva Wiiman kapteenina viemässä lentokonebensiinilastia Kiinaan. Yhdysvallat ja Englanti ärähtivät ja pysäyttivät laivan kolmeksi kuukaudeksi Singaporeen. Lehtiotsikot kiljuivat ”Mitä tekee Wiiman kapteeni”. Kapteeni istui ja odotti varustamon ohjeita. Lopulta lasti siirrettiin amerikkalaiseen alukseen ja paluumatkalla kotiin otettiin uusi lasti Mustalta mereltä. Samalla kyydin kotiin sai aikansa kuuluisuus Ensio Tiira, joka oli pelastettu Muukalaislegioonasta karkumatkalle lähteneenä henkihieverissä lautalta Bengalin lahdelta.
Tytär Inkeri avioitui ja sai lapsenkin, mutta sairastui kotona ja kuoli heti sodan jälkeen. Huhuiltiin, että häntä ei toimitettu ajoissa hoitoon. Totuutta en tiedä, mutta opettaja Heikki Eskola selosti miten meidän piti toimia, kun kotimatkalla koulusta hautasaatto tulee vastaan. Pysähtykää, kääntäkää rintamasuunta tielle päin ja ottakaa lakki päästä. Peipussa Viinamäen mäessä saattoväki tuli vastaan arkku hevosen vetämissä vankkureissa. Teimme kuten oli käsketty. Mutta kun saattoväki oli mennyt ohi, meillä ei ollut ohjetta miten toimia sen jälkeen. Niinpä me seisoa jämätimme paikoillamme kunnes saattue oli edennyt ohi kylän keskustan ja hävinnyt puolen kilometrin päässä Kantolan toiselle puolelle metsän taakse.
Jussi oli taiteilijatyyppi, soitti pianoa, vihelteli eikä ollut oikein liiketoiminnasta kiinnostunut. Kerran Äiti olisi halunnut ostaa häneltä perunoita lehmän ruuaksi heinäkuussa, kun Revelin kellari oli perunaa täynnä ja uusi sato uhkasi päälle. Jussi ei myynyt, vihelteli ja sanoi, että kyllä tavara hyvää on. Muutaman viikon päästä kellari tyhjennettiin kompostiin. Jotenkin vaikutti siltä, että sodanajan tavaran pihtaaminen, tiskin alta myyminen ja säästäminen oli jäänyt päälle. Ei ymmärretty, että kauppa kannattaa vain, jos on liikevaihtoa. Vanha Merimaa sen ymmärsi.
Tila rappeutui, osia myytiin kai huonoillakin kaupoilla. Viimeisenä Jussilla ja hänen vaimollaan Kertulla oli luodossa tynnyrisauna, joten vähiin se imperiumi lopulta supistui.

Vielä muutama asia Merimaasta:

Terveisin Virpolasta 16.5.2020
Lauri Hakosalo
Merikarvia-seura tutustui muutama kesä sitten suurella joukolla Merimaahan, jossa tilaisuudessa paikalla oli Merimaan sukuun kuuluvia henkilöitä.
Minulla oli tilaisuus kertoa keräämästäni Merimaan historia-aineistosta

Päivitetty 24.4.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä