Tarinoita
Helli Mellanouran (1914-2004) muistelmat
Erkki Nurmi muistelee isäänsä Esko Nurmea
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
Mikko Järvenpää muistelee
Juhani Aallon muisteluita
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat
Jukka Uusitalon tarinat
Lauri Tuomisen tarinat
Seppo Haukorannan tarinat
Aku Tieran kirjoitukset
Veikko Heikkilä muistelee
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna
Antti Yliknuussin tarinoita
Matruusi Jukka Anttilan merimiesmuistoja
Tarinoita > Aku Tieran kirjoitukset > Aku Tiera, sureeko Suomi, vuosi 1901

Aku Tiera, sureeko Suomi, vuosi 1901

Aku Tiera

Paljon puhutaan Suomen surusta ja aihetta suruun, vakavuuteen on kyllin kyllä. Voimattomina täytyy meidän antaa tapahtumien käydä ohitsemme, ei ohitsemme vaan keskuudessamme tapahtua, - jotka niin sumeaksi mielen tuovat, katkeraksi elämän ja selvää kieltä meille puhuvat siitä, että me olemme vieraan isännän komennossa, vaikka omaa kontua asumme -

Aina ne Helmikuun 15 päivän tapahtumat armon vuonna 1899 – kansalaisadressin kova kohtalo, postimerkkien ryöstö ym. mielen katkeraksi luovat -

Mutta sureeko Suomi? Sen jalo kansa, vetreät pojat, sen nuoret neiet? Tottako ovat ulkomaalaisten kauniit puheet siitä, miten meidän kansamme surupukuihin puettuna täyttää temppeliemme holvit ja juhlalliset pyhäköt ja avuksi huutaa ainoaa turvaansa: Jumalaa: kuinka täällä sivistyneet naiset seuroissa ja juhlatiloissa esiintyvät poikkeuksetta mustassa – maan surun takia ja muuta sellaista.

Te ystävämme Euroopan kulttuurimaissa, te jalot olennot, jotka surette maamme synkkää kohtaloa ja paljon puuhaatte hyväksemme - oi, älkää vaan tulko tänne. Helmikuun päivinä ja sen suuren Lähetyksen aikoina oltiin temppeleissä joukoittain – mutta jalo pyrkimys on masentunut - kirkkomme ovat puolillaan, vaikka surun syyt ovat lisääntyneet. Älkäämme puhuko vaatteista; kuka kantaa meistä surupukua? Juhlia on taajaan, ohjelma säännöllisesti päättyy vilkkaalla tanssilla, kuitenkin kaupungeissa. Ei edes synkän surun ja katkeruuden aattopäiviäkään vakavuudella vietetä, ei muisteta. Oi muukalaiset, jotka surette maamme kohtaloa, älkää selailko sanomalehtiämme esimerkiksi Tammikuun 13 päivän ajoilta 1901. Te näkisitte, miten yleensä yleisesti koko maassamme – Helsingistä alkaen, juhlittiin ”täydellä ohjelmalla”, tammikuun 13 p. Niin otettiin vastaan tammikuun 14 päivä joka syrjään – ijankaikkisiksi ajoiksi? sysäsi postimerkkimme, sorti Suomen leijonan ja asetti kaksipäisen kotkan sijaan.

Sivistynyt osa kansaamme suree sanomalehden palstoilla, suree juhlapuheissaan – mutta sydänsuru sellainen suru, jota lapsi tuntee kylmenevän äitinsä vuoteen vieressä – sitä ei löydy – puhe siitä on vale.

Suru, vakavuus, joka ei mitään voi eikä tahdo elämän mukavuuksista ja iloista uhrata – ei ole muuta kuin valesurua---

Tuon rahvaan kansan surulle, joka sen povessa vähitellen syntyy isänmaamme nykyisistä tuskista, sille mä panen arvoa. Se syntyy vähitellen, kansan silmät avautuvat, ja tuo, kansani ydin, kun se itkee, itkee se kerran sydämensä pohjasta ja suree, ei sanomalehden palstoilla, ei juhlapuheissa, vaan ja se kansa täyttää vielä kerran kirkot ja eikö Jumala sen yksinkertaisia rukouksia kuulle ja avuksemme rientäne.

Sanotaan: emme saa suruun vaipua – se uuvuttaa. Se on totta ainoastaan äärimmäisyydessään. Mutta ja toiselta puolen, jos ei uhraava suru ole muka hyödyllistä, niin onko sitten muoti suru.

Merikarvian nuorisoseuran kunniaksi lausun sivulaisena: Sä olet oikean osan valinnut, sä äidin surut tunnet syömessäsi ja olet uhrannut myös itseltäsi jotain, sä oikein teit---

Pois muoti suru, sijaan suru, vakavuus, joka ei mihinkään totu, ulkoa tulleeseen lähentelemiseen – pakosta niitä kantaa ja aina toivoo: ”Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi”

Akseli Granqvist, sittemmin vuodesta 1906 Hakosalo kirjoitti tämän Merikarvian Nuorisoseuran kuukausilehteen Räiskeeseen N:o 1/27.1.1901

Lehden etusivulla oli sanonta: ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto on”
Päivitetty 28.4.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä