Notkee-Ville ja muut veitikat

Sodat olivat ohi, sopeutuminen siviilielämään vaikeata, varsinkin heille, jotka selvisivät "maaottelusta" hengissä. Nuoruuden parhaat vuodet juoksuhaudoissa, ei koulutusta, ammattia, joillakin outoa syyllisyyttä eloonjäämisestään.

Liikkeelle lähdettiin tyhjästä, ei ollut ruokaa, ei vaatteita. Yhdistävä tekijä olikin se, että puute koski kaikkia. Keväällä ojan pohjalle tallottu rentukka ilmestyy esiin. Valo voittaa pimeyden, niin siinä kävi.

Värenmäelle ilmestyi korttiporukoita, mutta myös leppoisia ryhmiä. Yksi tällainen oli Sakarin, Friidin ja Notkee-Villen jengi. Sakarista olen kirjoittanutkin, lempeä kulkuri, josta kaikki pitivät.

Friidi oli kasvoiltaan karkean näköinen. Toisen käden keskisormet olivat jäykät, ja puhe oli oudon töksähtelevää. Ville valisti meitä: "Ei sitä tartte pelätä. Se ottaa joskus äreetä viinaa." Niinhän siinä kävi. Aikansa hän meuhkasi, itkeä tirautti päälle.

Notkee-Ville oli pitkähkö, hoikka, hienotunteinen, puhui tasaisella, hiljaisella äänellä, tuosta liikanimestä tapahtuma.

Suvisena päivänä kummisetäni Murtomaan Eero oli viemässä hevosella heinäseipäitä pellolleen. Sarat olivat Leppähaan ja Pohjolan välissä. Olimme menossa uimaan Pohjolan rantaan, joten kyyti kelpasi.

Silloin oli vielä siinä Uudentalon liiterin jälkeen tervattu "Mustaportti". Siitähän se oikea Peepee alkoi. Heti portin takana, ulkorakennuksen päädyssä, rakennuksen yläkerrassa oli mankelihuone.

Loivasti viettävällä nurmikolla oli miesjoukko. Jotain erikoista oli tapahtumassa. Arkka-kapellimestari, Koskenniityn Toivo ja Tuomisen Ville hääräsivät yhdessä. Arkan tuttu kihertävä nauru kertoi, ettei vakavasta ole kysymys. Eero palasi hevosen luo hymyillen. Ville oli vedon takia laittanut jalan niskan taakse. Poissaanti olikin hankaloitunut. Apujoukon määrästä ei ainakaan ollut kiinni!

Villestä kerrottiin, että hän olisi tasajalkaa hypännyt Mustanportin yli, Nykäs-Matillekin kova temppu. Sanottiin myös hänen hypänneen peräkkäin kumollaan olleiden tynnyrien yli. Villen tuntien mahdollista se on. En muista koskaan nähneeni häntä humalassa. Meille hän oli lempeän mukava Notkee-Ville.

Puhuin juuri pitkän puhelun Anttilan Jukan kanssa. Kiitos sinulle soitostasi. Tarjosit minulle lääkettä, jota apteekeista ei saa, lapsuus- ja nuoruusvuosien kotiseutumuistoja ajalta, jolloin ruoho oli jalan alla pehmeintä, ihminen toiselle läheinen, Notkee-Villen kaltainen.

Jos olisi mahdollista, kuuntelisin tähän loppuun Eila Pienimäen laulun 1950-luvulta Vanhan veräjän luona.

Antti