Fabrin-sukuni juuret ovat 1600-luvulta lähtien Merikarvialla, sen Ylikylän Moggin talossa.

JOHDANTO

Vuonna 1639 Merikarvia erotettiin Ulvilasta omaksi ”pastoraatikseen”, so. omaksi kirkkoherrakunnakseen. Samalla kirkkoherran virkataloksi määrättiin Ylikylässä osa Moggin talosta. Talo oli Merikarvian vanhimpia. Sen nimi juontuu ruotsin sanasta ”måg” (= vävy), mikä puolestaan kertoo talon aikoinaan tulleen omistajalleen naimakaupan myötä. Seurakunta oli kaksikielinen; enemmistö oli kuitenkin suomenkielistä väestöä. Merikarvian 1. kirkkoherra Olavi Sneckström oli jo vuodesta 1636 perheineen asunut Merikarvialla. Hän kuoli 1670. Seuraajaksi valittiin Birger Nessla. Joulun edellä 1688 Nesslan työntäyteiset päivät päättyivät. (Martti Santavuori ss. 27-123 passim)

MERIKARVIAN 3. KIRKKOHERRA THOMAS KELLANDER (1666–1716)

Vuonna 1689 Nesslan apupappina jo toiminut, 22- vuotias Thomas Kellander valitaan Merikarvian kirkkoherraksi. Kellander on porilaista sukua. Hänen isänsä on Porin raatimies Marcus Keller (k. 1690) ja vanhin veljensä Johan Kellander (1657- 1736) Porin raatimies(1705-) ja Porin pormestari Keckoniuksen vävy.
Merikarvialle Thomaksen kanssa muuttaa hänen vuonna 1688 vastavihitty vaimonsa Elin Wrigstadius (1666-1722), jonka isä Jonas Wrigstadius (k.1692) on tuolloin Korppoon Houtskarin kappalainen ja isän veli Nils (k.1714) Euran kirkkoherra. Muutenkin Elin-rouvan suvussa on arvovaltaisia edustajia. Vähän ennen häitä -vuonna 1686- poikansa luona Korppoon Houtskarissa kuollut isoisä Jonas Nicolai Wrigstadius on ollut kuolemaansa asti Porin Triviaalikoulun apologista; isoäiti Margaretha taas polveutuu Prytz’in aatelissuvun porilaisesta haarasta.

Kellanderin perheeseen syntyy 4 lasta: äidin äidin mukaan nimensä saanut Margaretha (s. 1689), äidin isän ja isoisän nimellä kastettu Jonas (s.1692), Maria (s. 1693) ja isänsä kaimaksi kastettu Thomas (s.1698).
Nuori kirkkoherra paneutuu tarmokkaasti hoitamaan seurakuntaansa puhdasoppisuuden ajan perinteiden mukaisesti. Turussa opiskellessaan hän on sisäistänyt piispansa Johannes Getzelius vanhemman näkemykset seurakuntaelämän uudistamisesta. Kansaa tulee opettaa ymmärtämään kristillisen uskon perustotuudet ja elämään niiden mukaisesti. Siinä tarvitaan kirkkokurin ja opetuksen yhdistämistä. Se tapahtuu kirkkoherran, lukkarin ja kirkolliseen tehtäväänsä valanvannoneiden luottomiesten, seksmannien eli ”kuudennusmiesten” toimesta ja heidän valvontansa alaisuudessa.

Tärkeätä on opettaa kansaa lukemaan (kiertokoulut) ja sisäistämään Katekismuksesta oppimaansa (kinkerit kirkonkirjoihin ”ylösmerkittävine” kuulusteluineen). Rippikoulu ja Herran pyhällä ehtoollisella käynti ovat avioliittoon vihkimisen edellytys. Merikarvian itsenäistymistä Ulvilasta ja Porista on tukenut ”20 kyynärää (12 metriä) pitkän ja 11 kyynärää (6,6 metriä) leveän, ulkopuolelta punamullalla maalatun, paanuilla katetun” kirkon rakentaminen. Sen valmiiksi saattamisvuosi lienee ollut 1667. Se sijaitsee Prästnäsillä eli Näsiholmalla, ja aivan kirkon edustalle on silloin päässyt veneillä.

Kirkossa on etelän puolella 8 miesten penkkiä ja kylmällä (!)- pohjoispuolella 10 naisten penkkiä. Ne ovat hyvin riittäneet 1670-luvulla 300 merikarvialaiselle. Mutta sen jälkeen väkimäärä on kasvanut. Kellanderin toimesta paikkakuntalaisten nimittämään ”kalastajien kirkkoon” rakennetaan lehterit; rakennusmestarin palkkiona on maksettu 3 taalaria. Merenkulkijoidenkin hyvin tuntemalle ”kuuluisalle uhrikirkolle” on tehty lahjoituksia myös Merikarvian ulkopuolelta, mm. Ahlaisista, Kristiinankaupungista ja Vaasasta.
Tämä maine ilmeisesti on vuonna 1689 houkutellut erään mouhijärveläisen sotilaan, Markku Laurinpojan, murtautumaan kirkkoon ja varastamaan alttarin alla säilytettävän rahalippaan, jossa silloin on ollut neljä 6-taalarin kupariplootua, kolme runstykkiä ja 1⁄2- äyrin lantteja 25 äyrin edestä. Varas saadaan kirkonisäntä Lauri Kankun ripeän toiminnan ansiosta kiinni, asia tutkitaan ja varas avustajansa kanssa tuomitaan hirtettäväksi. – Ja uusi kirkkoherra määrää rahalippaan ”paukkulukot” vahvistettaviksi uusilla, aikaisempaa vankemmilla raudoituksilla. (MS ss. 129-130)
Kellanderin aloittaessa virkansa hoidon kirkon kassassa on vajausta 75 taalaria, mikä rovastintarkastuksessa on pantu merkille. Piispa Johannes Getzelius vanhempi (1615-1690) oli käynyt 1670- ja 1680- luvulla seurakunnassa. Hänen poikansa piispa Johannes Getzelius nuorempi (1647-1718) suorittaa Merikarvian 3. piispantarkastuksen 1694. Silloin seurakunnan taloudellinen tilanne on jo parantunut. Pappilan vierastupakin on korjattu ja kirkkoon hankittu uusi kastemalja. Vuoden 1697 rovastintarkastuksen pöytäkirjassa todetaan kirkon kassassa olevan säästöjä 150:33 taalaria.

Kirkolliseen käyttöön ostetaan kirjoja. Jo Nesslan aikana kirkkoon on 1679 hankittu Lutherin ”Iso Katkismus Raumannuksen suomennoksena”. Kellanderin täydennyksenä kirjastoon hankitaan mm. vuonna 1688 suomeksi käännetty ”Kircko-Laki ja Ordningi”. Ja varmasti siellä on myös piispa Getzelius vanhemman julkaisemia kansanopetuksen kirjoja, kuten 1666 painettu ”Yxi paras lasten tawara”. Kellander on muutenkin kirjojen ystävä. Omilla varoillaan hän on ostanut Pappilaansa kirjoja, mm. Eerikki Sorolaisen suurikokoisen ”Kirkkopostillan” molemmat osat. Niiden omistusoikeudesta ja katoamisesta hänen perikuntansa joutuu sitten myöhemmin antamaan yksityiskohtaisia selvityksiä.

Aikakaudelle on ominaista ankara kirkkokuri. Vuonna 1665 kirkkoon on hankittu jalkapuu ja 1688 korkea häpeäistuin ”palli” eli ”peckatoura” (Lisäksi jumalanpalveluselämän ”virkistykseksi” palkataan kirkon tilikirjan mukaan 3 talarilla ”Kyrcko Käpp gubben” eli ”Kirkon raippaukko Juho”. Hänen tehtävänään on kepillä töykkäisten herättää nukkuvat. 1700-luvun alussa virkailijan nimi on muuttunut ”kirkonvartijaksi”. Kansan keskuudessa kuitenkin puhutaan vain ”väkkäristä”.

1700-luvulla asutus alkaa kasvaa meren rannoilta ja lahdista sekä jokien suilta sisämaahan päin. Kyliin myös ilmaantuu irtainta väkeä.
1696 kirkkoherra yhdessä talonisäntien kanssa valittaa, että itselliset aiheuttavat suurta haittaa Merikarviajoen yhteisillä siikapadoilla ”medh wittiande och lippande” eli ”pyydyksiä omavaltaisesti tyhjentäen ja lipolla haalien” niin pyhä- kuin arkiöinäkin. Näin he ”eivät ainoastaan vedän puoleensa Jumalan vihaa, vaan aiheuttavat myös kalan vähenemisen”. Toiminnalle tuleekin sitten kielto; erityisesti varoitetaan sakon uhalla pyhäpäivien vastaisina öinä pyydyksiä vahingoittamasta. (MS ss.130-132; 344-345; 168; 252) Pääosa Kellanderin tarmokkaasta kirkkoherrakaudesta on niin Merikarvialla kuin muuallakin Suomessa poikkeuksellisen raskasta aikaa.

Ensiksi tulevat suuret nälkäkuolemien vuodet 1696-97. Suomen historian pahin väestökatastrofi. K. Grotenfeltin arvion mukaan Suomen väkiluku on ollut tuolloin noin 500 000 ihmistä, joista katovuosina kuolee noin 140 000 henkeä, eli 28 prosenttia maan asukkaista.

Vasta vuonna 1698 saadaan jälleen hyvä sato, kun hallitus on toimittanut Suomeen riittävästi siemenviljaa. Monista taloista on koko väki kuollut. Mutta autioiksi jääneet tilat asutetaan nopeaan tahtiin. Kruunu myöntää myös tuntuvia verohelpotuksia uudelleenasuttamisen tukemiseksi. (Tiedot14.11.-19 Wikipedian nettisivustosta)

1700-luvun alussa Pappilan naapuritalo Moggi on kauan ”autiona”, s.o. viljelemättä ja veroa maksamatta. Vuonna 1702 ja 1704 mainitaan kirkkoherran asuvan (ja viljelevän?) Moggia. Onko tämä johtunut nälkävuosista? Myöhemmin kuitenkin hänen jälkeläisensä saavat Moggin nimiinsä. (MS ss.598; 186-187 ja 604)

Sitten alkaa Ruotsin ja Venäjän välinen Suuri Pohjan sota (1700-21). Sen tuomista rasituksista suurin ovat vuodet 1713-1721, joita aikalaiset kutsuvat ”Venäläisen ylivallan ajaksi Suomessa”. Myöhemmin nuo vuodet ennen Uudenkaupungin rauhaa 1721 saavat nimityksen ”Isoviha”.

Isonvihan väkivallan aallot hyrskyävät myös Merikarvialle. Syksyllä 1713 venäläiset lähestyvät Poria, joka 1698 on ankaran tulipalon jäljiltä jo vähän päässyt tuhkan keskeltä nousemaan. Porilaiset pakenevat lähikyliin. Osa jatkaa meren yli Ruotsiin, heidän joukossaan Thomaksen veli, Porin raatimies Johan Kellander.
Hän palaa kuitenkin Ruotsista Poriin jo 1714. Joulukuussa viholliset matkaavat Kristiinankaupunkiin Merikarvian kautta ja palaavat sitten samaa reittiä Poriin. Helmikuussa 1714 on ratkaiseva Napuen taistelu Isokyrössä. Sen jälkeen venäläisten pääjoukot marssivat takaisin Poriin, jalkaväki Merikarvian kautta. Merikarvian Kirkonarkisto kertoo: ”Merikarvian kirkon tulot ja menot, sen puku ja omaisuus ovat, sen pahempi, muutamina kuluneina vuosina vihollisen kautta ja muutoin hävitetyt ja hajoitetut. Sitte kuin kirkon säästössä olleet v.1711 varat 275 taaleria ja 6 äyriä ynnä kirkon puvun, kalkin, öylättilautasen ja kellot vihollinen ryösti, joka tapahtui v.1714 helmikuussa, on tuntematonta, mihin vuosien 1714-19 tulot ovat joutuneet. Mutta v.1720 ja v.1721 ovat lahjoitukset ja muut tulot yhteensä 167 taaleria ja 16 äyriä kuparirahaa. Tämä teksti ei enää ole kirkkoherra Kellanderin kirjoittama.

Sitä vastoin kirkkoherra teki Merikarvian vihkikirjaan merkinnän, jonka mukaan hän on vihkinyt 21.10. 1708 vanhemman tyttärensä Margarethan avioon Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin korpraalin pojan Karl Hammarin (s.1682) kanssa. Sulhanen on 1708 valmistunut papiksi ja saanut virkamääräyksen Porin läänin jalkaväkirykmentin pataljoonansaarnaajaksi Riikaan.

Merikarvialla heille syntyy joulukuussa 1709 poika, joka kasteessa saa isoisänsä nimen Thomas. Luultavasti isä itse ei ehdi nähdä poikaansa, sillä hän jää Riikassa sotavangiksi 1710 ja kuolee siellä samana vuonna.

Kellanderin perhettä kohtaa toinen suru vuonna 1712. Vanhempi poika Jonas on ylioppilaana aloittanut opinnot Turussa, mutta varhainen kuolema keskeyttää ne siellä 1712.

Isonvihan ryöstelyn ja väkivallan keskellä Kellander perheineen pysyy seurakuntalaistensa keskellä Merikarvialla. Elämä on kuitenkin käynyt heille vaikeaksi. Koko virkakautensa ajan Kellander tunnollisesti noudattaa piispallista viranhoitomääräystä pitäen edeltäjiään huolellisemmin kirkon rippi- ja tilikirjamerkinnät ajan tasalla.
Mutta syksyllä 1716 rippikirjojen pito lakkaa neljäksi vuodeksi kahteen, vieraalla käsialalla tehtyyn merkintään:

Suomeksi: ”Lokakuun 5. päivänä (1716) haudattiin Margaretha Kellandra Merikarvialle.” ”Marraskuun 22. päivänä (1716) nukkui pois Herra Kirkonpaimen Hyvinoppinut Thomas Kellander ja haudattiin Marraskuun 30. päivänä Merikarvialle.”

Vasta vuonna 1721 Merikarvian pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra. Hän on Jacob Gadolin (1678-1758). Isonvihan aikana hän on kahteen otteeseen paennut vihollisen pahoinpitelemänä Ruotsiin, mistä palaa 1721 Merikarvian vt. kirkkoherraksi. Valtakirjan saatuaan hän toimii vuodet 1725-1737 viran vakituisena haltijana. Merikarvialta lähdettyään Gadolin on toiminut mm. Nousiaisissa, missä hän myös kuolee 1758.

Leskeksi jäänyt kirkkoherran rouva Elin Kellander vie tarmokkaasti perhettään eteenpäin. Hän asuu Maria-tyttären (s. 1693) kanssa Ylikylän Moggin taloa pitäen sitä kunnossa ja viljellen maita Isonvihan loppuvuodet. Leski lienee kuollut rauhan solmimisen aikoihin, ainakin ennen vuotta1722.

Vanhemman tyttären poika Thomas Hammar (s. 1709) vihitään papiksi 1732 Turussa. Hän menee kolme kertaa naimisiin. Hänen vävynsä on Kristiinankaupungin kappalainen Mikael Choraeus (k. 1790). Thomas kuolee Vähänkyrön kappalaisena 1750.

Kirkkoherra Kellanderin poika Thomas (s. 1698) menee naimisiin Ulvilan pitäjän apulaispastorin tyttären Saara Steniuksen kanssa.
He asuvat Porissa, jossa Thomaksesta tulee kauppiasporvari ja lopulta Porin raatimies. Hän kuolee 1753. Perheeseen syntyy kolme lasta:
Maria (s. 1723), josta tulee rouva Palmström ja joka kuolee 1788 Porissa;
Simon (s. 1724), josta tulee Turun ja Porin läänin komissiomaanmittari ja joka kuolee 1775 Turussa; sekä
Gabriel (s. 1727), josta tulee ”ikuinen ylioppilas” ja joka kuolee 1778 Porissa.
Kirkkoherra Kellanderin tytär Maria Kellandra on tärkeä henkilö Fabrin sukumme kronikan kannalta, kun hänestä ja Merikarvian kanttori Petter Häggrothin vanhimmasta pojasta Ericistä tulee Moggin talon isäntäväki.