Tarinoita
Helli Mellanouran (1914-2004) muistelmat
Erkki Nurmi muistelee isäänsä Esko Nurmea
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
Mikko Järvenpää muistelee
Juhani Aallon muisteluita
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat
Jukka Uusitalon tarinat
Lauri Tuomisen tarinat
Seppo Haukorannan tarinat
Aku Tieran kirjoitukset
Veikko Heikkilä muistelee
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna
Antti Yliknuussin tarinoita
Matruusi Jukka Anttilan merimiesmuistoja
Tarinoita > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Akseli Hakosalon puhe

Pärske, Akseli Hakosalon puhe

Lauri Hakosalo

Pärske, Akseli Hakosalon puhe
Voimisteluseura Innon juhlassa 1.1.1913

Mieltä masentaa tämä surkea aika.
Täytyy oikein ponnistaa vastaan, ettei uupuisi.

Valtiollisesti on kaikki kuin liitoksistaan hajoamaisillaan,
elämä yhteiskunnassa entisestään paljon raaempaa ja julkeampaa, ystävät ja
kylän ihmiset tuntuvat kuin vieraantuisivat toisistaan, väkijuomien käyttö tuntuu lisääntyvän, ollaan kuin 25 vuotta oltaisiin raittiusaatteessa menty taaksepäin.

Tuntuu kuin lähestyttäisiin nyrkkivallan ja mielivallan aikoja,
jotka keskiajalla kukoistivat.

Taas toisaalta puolelta olemme nähneet ulkomailla kansanvaltaisten aatteiden merkillistä ”nousentaa” (eli nousua. Laurin muutos)

Yksinvaltainen Kiina nimittää nyt itseään tasavallaksi.
Kuka tuollaista olisi uskaltanut uneksia edes joku vuosi taaksepäin.

Pienet Balkanin valtioitten kansat ovat yhtenä miehenä kauan kärsittyään,
kauan apua Euroopalta turhaan odotettuaan – nousseet sortajaansa vastaan.

Ja ihmeet ovat liittoutuneet suorastaan näyttäneet maailman suurille ja pienille.

Aigean meren ihanille rannoille Konstantinoopelin porstuaan samoilivat Balkan valtioitten urheat miehet.

Miten päättyneekin Lontoossa paraikaa istuva rauhankonferenssi, sitä emme tiedä, mutta sen tiedämme, että supistuu paljon Turkin valta, laajenee Balkan valtioitten kansojen vapaus ja lakkaa heilumasta puolikuun veriset ruoskat.

Olemme tänään siirtyneet uuteen vuoteen.

Mitä se mukanansa kansoille tuo, emme osaa sanoa.
Verisiä vaatteitako, yleisen sodan liekin Euroopassa, laumojen sortumista joukoittain sotaratsujen alle.
Kuularuiskujen ja hirvittävien sota-aseitten uhriksiko tuhannet ja tuhannet sortuvat
– Jumala sen tietää. Vai tarjoaako nykynuori rauhan palmunoksia kansoille, suurten sallien pienillekin heidän eittämättömät oikeutensa – niin kaunista kuin tämä kaikki on
– tuntuu niillä toiveilla kuitenkin olevan niin vähän edellytyksiä astuakseen etualalle jo vuonna 1913.

Synkillä enteillä astuu oman kansansa oloista itsetietoinen Suomen kansalainen. Nainen niin kuin mies, vuoden 1913 ovesta sisälle.

Hän ei tahdo uskaltaa sen uksien yli mennä - mitähän siellä tulleekaan.

Mutta tulkoon mitä tulkoon: kärsimykset ovat köyhälle tuttuja, tuttuja pienille kansakunnille.

Laeista ja paragrafeista ei meidän elämämme tai kuolemamme kansakuntana kuitenkaan lopullisesti riipu. Köyhä elää, vaikka katto sen päältä riistetään, se elää toistaiseksi hyvien ihmisten nurkissa turvissa ja toivoo aikaa parempaa.

Ja vielä hän kerran ehkä oman kurkihirren alla nukkuukin. – Kun päivä koitti.

Sisäinen tarmomme, siveellinen kuntoisuutemme, sivistyksellinen itsetietoisuutemme
– kas ne, kun entisistään ehommaksi kasvamaan – ei sorru tämä kansa.

Mutta yllä olevat ominaisuudet pitää olla meissä, ei juhlapuheissa vaan lihavana ja verevänä.

Ja tähän tilaan päästäksemme täytyy meidän kaikkien jotain tehdä, kukin alallaan, kukin kykyjensä mukaan.

Työtä on tehtävä väsymättä – sillä yö voi tulla ja silloin ei niin voimakkaasti voi tehdä kuin
valoisempana aikana.

Ei vielä ole yö. Työtä on paljon, mutta tehdäänkö sitä.

Sanotaan: nuoriso raaistuu. On totta, mutta oletko sinä, joka niin anot, ollut sitä estämässä.

Oletko herttaisen kotisi rauhan raaskinut edes hetkeksikään jättää, astuaksesi tuon raaistuneen tai raaistumaisillaan olevan nuorison piiriin. Oletko yrittänyt syventyä heidän elämäänsä.

Et voi ikinä heihin vaikuttaa, et sormen vertaakaan heitä muuttaa, ellet astu sakin keskelle, etsien valkoista mustan joukosta.

Nukutat ehkä itsesi huonolla lohdutuksella:” eivät he minusta parane”.

No älä moiti sitten. Syytä itseäsi. Olen varmasti, lujasti vakuutettu siitä, että jos nuorten kanssa käsi käteen lyöttäytyivät kaikki ne henkilöt täällä Ylikylässäkin, joille on paljon tietoa ja taitoa uskottu, joitten silmä osaa kaunista luoda, käsi nostattavaa saada syntymään ja suu ylevää ja kaunista lausumaan, niin toisin olisivat asiat meillä

– mutta se on kaikki itsensä unohtavaa työtä, palkkaa ei mitään, usein, sangen usein maahan asti masentavaa pettymystä – mutta yksi on aate, joka yhä ja yhä kutsuu sinut työhön nuorten kera ja niiden onneksi.

Se on se tosiasia, että miksi Suomen nuoriso kehittyy, siksi tulevainen Suomen kansakin kehittyy, mitä nuorena oppii, sen vanhana muistaa.

Jos me saamme edes osaan seutumme nuorista sellaisia käsityksiä, joita itse pidämme hyvinä ja oikeina, ja jotka todella sitä ovat -jos saamme nähdä, että ennen tappeluihin, kiroilemiseen ja kunnottomuuksiin
vaipunut nuori mies, hitaasti, mutta varmasti rupeaa kasvamaan kunnian mieheksi, vaikka lankeemuksienkin kautta, niin siinä on vaivannäkömme suuri palkka; siitä miehestä tulee yksi lisää todellisten ystäviemme lisäksi.

Monet nuoret ovat niin sanomattoman tyhjiä, niin pinnalla eläviä, päivän perhoja.
Näitä on rikastutettava, niiden usko omasta tyhjyydestään on murrettava ja niiden päivänperhon elämän turhuus on heille selvitettävät ja elämisen tarkoitus.

Se kaikki on isänmaallista työtä.

Seura, jonka juhlaan olemme tänään tulleet, on ainoa puolueeton edistysseura Merikarvialla.

Sillä on ollut aatteita, harvoja vaan, mutta se on näille aatteille uskollisena pysynyt.

Siksi se on elänyt yli toisten seurojen elämän. Se ei ole minkään seuran varpaille astunut, mutta se ei sallinut toistenkaan sen rauhaa häiritä.

Se on iloinnut edistysseurojen syntymisestä täällä, surrut niiden kuolemaa. Aineelliselle puolelle se ei ole koskaan ratkaisevaa merkitystä antanut.

Ei aatteellisen toiminnan edellytyksenä tarvitse ainakaan ensi sijalla olla varat, niin suloiset kuin ne ovatkin olemassa.

Niin köyhä rahattoin, kun Into tänä keväänä on ollut, emme koskaan ole olleet, ja kuitenkin tänä talvena valmistui meille hyvän joukon toista sataa markkaa maksava painimatto.

Innossa on into suuri.

Jos joku seikka tahtoo lamauttaa, innostuu kuin virran voimalla miehet ja yksi pari jonkun verran, toinen toisen verran ja rahahuolet ainakin toistaiseksi tuli autetuksi.

Me uskomme Tigerstedtin tavoin:” Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi” – onneksemme ja iloksemme.

Sinä juhlavieraamme siis tahdot meitä ei ainoastaan läsnäolollasi kunnioittaa, vaan myös myöskin aineellisesti avustaa.
Se on hyvin tehty, se on valistustyötä sekin.

Älä katso pahalla silmällä Innon nuoria liikkeitä. Tuleen on lähetetty kaikki, jotka ovat halunneet tulla.
Ei meillä ole hyviä – ulosvalituita, meillä on sellaisia vaan, kun kohta tulette näkemään.

Paljon on puutteita, paljon voimistelusilmälle ala-arvoista – mutta – silloinhan on edistyminenkin vielä mahdollista uutteran harjoituksen kautta.

Miesvoimistelijoiden liikkeissä telineillä on paljon vanhaa, tuttua, mutta syy ei ole voimistelijoiden vaan johtajan. Se on kaikkensa antanut vuosien vieriessä.

Siksi olisi suotavaa, että voimistelullisessa suhteessa rikassieluinen johtaja pian sijaani nousisi.
Sitä kaihoten odotan, mutta odotellessa vuodet vierii ja mieli tahtoo väsyä.

Mutta eihän into saa kuolla muuhun kuolemaan kuin väkivaltaiseen.

Partiopoikain kanssa, jos samaan hautaan voimisteluseura kuolee, niin kuolee se kunnialla ja siitä lähtee
silloin elähyttävä muisto.

Ja kerran se nousee…
Kauan eläköön paikkakunnan kannattamana, kotiseutunsa edistysseurana Into!

Älköön seuraa tuomittako yksityisten jäseniensä mahdollisten rikkomusten tähden, tuomittakoon ja arvosteltakoon Intoa siitä, mitä se seurana tekee ja toimii.

Varttukoon terveellinen, toverillinen ja isänmaan kunniaa ja menestystä silmämääränään pitävä voimistelu ja urheilu maassamme.

Lausun Teidät kaikki Innon nimessä tervetulleiksi juhlaamme.


Tervehtien Virpolasta, Lauri Hakosalo
Kauniisti isoisäni Akseli puhui yli 100 vuotta sitten avatessaan Innon urheiluvuoden 1913.

Akseli Hakosalo, opettaja ja Innon perustaja sekä urheilukasvattajakin.

Päivitetty 28.4.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä