Tarinoita
Helli Mellanouran (1914-2004) muistelmat
Erkki Nurmi muistelee isäänsä Esko Nurmea
Rovasti Paavo Lehtisen muistelmat (Alexandra Malmgrenin poika)
Lauri Hakosalon juttuja
Mikko Järvenpää muistelee
Juhani Aallon muisteluita
Mikko Salmela muistelee
Pirjo Koivukorven runoja
Torsti Peltoniemi muistelee
Pertti Kohvakka muistelee
Evakko Paula Penttilä muistelee
Erkki Vanhatalon tarinat
Jukka Uusitalon tarinat
Lauri Tuomisen tarinat
Seppo Haukorannan tarinat
Aku Tieran kirjoitukset
Veikko Heikkilä muistelee
Värem päreet ja muita kirjoituksia (Antti Mikonpoika Väre)
Finnish at heart / Arnold Toivosen tytär Karin Bauser
Kaljaasi nimeltään Faakerin Anna
Antti Yliknuussin tarinoita
Tarinoita > Lauri Hakosalon juttuja > Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901

Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901

Lauri Hakosalo
Pärske, Aku Tiera, Juhannustunnelma 1901

Aku Tiera kirjoitti tämän Merikarvian Sairashuoneen Arpajaisia varten vuonna 1901.
Totean, että Merikarvian sairaala valmistui vuonna 1920.
Kuva sairaalasta
Kuva sairaalasta
”Voi nyt harja majastani murtui” Pilven Veikko
Mieli on niin murtunut, sydän niin toivoton, vaikka kukkii kesäpuut, kukahtelee kultarinta käki ja vapaana alven kahleista loiskii järven lämpöiset aallot rantakiviä vasten. – Ei voi luonto nyt lumota, niin kuin lumosi ennen; käen kukuntakin
tuntuu kuin kukkuisi se oi, oi, voi, voi! Jo toisinaan mä toivoisin, että lahden lämpöiset aallot mun helmaansa sulkis ------Mutta ei! Sehän on heikon toivo,- pois se! Mä tahdon – kokea kotikansani kera kärsimyksen ajat ja vasta sankarien kera kaatua. -
Suunnattoman raskaat vääryyden kasat ovat päällemme asetetut. Kyyryyn vetäytyvät sorretun hartijat. Sortovalta täyttää nyt kotini, sen armahat lehdot ja nurmet, metsät ja maat. Hyvät hengettäret ovat jättäneet Suomen sinisalot. Pois ovat menneetTuulikit ja Tellervot, pois metsiemme sinipiiat,
tuhannet sen sulohenget. Ja sijaan ovat astuneet musta ja synkät nykyajan sortovoimat. Ne tahtovat vaan tuoda tuskaa sinne, missä ennen vallitsi vaatimatoin kotoinen rauha, luihin asti tuntuvaa nöyryytystä sinne, missä – tosin kyllä – ei oltu opittu povistumaan muitten kuin taivahan Herran edessä. – laittomuutta ja
mielivaltaa sinne, missä laillisuus oli sydämeen juurtunut hyve. ----

Pois pakenevat kotolehdoistamme laulurastaat, satakielet, kiurut ja tuhannet muut, ja toiset suistuvat surman suuhun. --- Nälkäiset, ulvovat sudet ja punaiset, viekkaat ketut sijaan saamme. Ja taas mun syömeni itkee, se tuskaantuu ja ärtyy. Jo katkeramielisenä mä rukoilen:” Herra anna tulesi tulla alas, ja -----hävittää! Turhaan! Historian pyörä ei kiirehdi, se on tunteeton ja kylmä. Totuus ja oikeus istuu rautakahleissa, siksi kunnes oikeus kerran voittaa, ja totuuden kera maailmaa hallitsevat. Ei meillä synny vastakaikua korkeista kallioista. Turhaa on enää kaiuttaa. Äänemme on toivottomuudesta sortunut. ---

Kotiväkenikin on lumottu. Ei se näe, ei kuule--- ei tahdo kumpaakaan. Se tanssien aikaansa viettää kotikoivujen siimeksessä ja tekosyillä kevyttä tekoansa puolustaa tahtoo, kun povesta pulppuaa tunnon kaiverteleva soimaus. Kotitanhuvilla kasvaa monta riippakoivua ja ikipuuta, joiden turvissa olemme kasvaneet, joiden humina on ollut kehtolaulumme, joiden suojassa opimme tuon suuren totuuden, että meilläkin huonoilla on oma koti, on entisyys verisine muistoineen ja myöskin onnenhetkineen. Mutta miksi kotini lapsiväki kera myöhemmin tulleiden terävin kirvein ja vihaisin katsein ikäkoivujeni kimppuun käyvät ja kuoreen jo kirveensä lyövät. Heretkää jo!
Kohta saapuu hornan rausta mies. Se kirveen nostaa, jymy kuuluu ja voi meitä, jotka vielä esityötä teimme. Nuorten vesojenko turvissa me rauhan, - turvapaikan löydämme. Ei. ei!
Pian ne taipuu, mutta pian sortuu. Säilyttäkäämme kotoisat koivut sekä suuret että pienet. Kysymys ei ole vielä niin paljon kuolemasta – sillä me elämme – mutta voimista, joilla voimme elää, kuin vaiheet muuttuvat!
Mä uskon niin, että kotini päivät ovat luetut. Miksi turhaölla toivolla itseäni lohdutan. Mutta ryöstettynä paljaaksi kuin kerjäläinen jää rintaani toki vielä henki – ja se kotoinen henki – se on voima. Ja sitähän juuri ulvova susi kieli punaisena halusi, mutta kuoren vain sai. Ja tuo henki, kotoinen henki, joka meidät muodostaa kokonaan – kun se rintaamme jää – ja se jää – niin silloin veljet rakkaat ja siskoni kalliit – olemme voittaneet, me kuollahan sankareina sankarien viereen kotikummun juurelle.

Näin kirjoitti A. Teira.
Tämä kirjoitus painettiin Porissa Otto Andersin kirjapainossa 1901

Tähän kuva Ahlströmin kansakoulusta, jossa Akseli Granqvist, vuodesta 1906 Hakosalo toimi tuota kirjoittaessaan opettajana. Hän asui perheineen myös koulussa.

Päivitetty 24.4.2022 - Tulostettava versio -
 
 
Sivuston toteutus: Hakosalo Innovations OyLisätietoa evästekäytännöstä