Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
Lauri Hakosalo
Pärske, Krookanlahti ja sen ympäristö on merikarvialaisille aina ollut tärkeä.
Krookan pitsihuvilan omistaja tuomiorovasti Kustaa Aapo Santavuori, s.1883; k. 1963, kirjoitti muisteluissaan elämisestään lapsuudenkodissaan ns. Lukkarinpuustellissa mm seuraavasti Krookasta. Hänen isänsä toimi lukkarina, mutta hän osallistui myös paikkakunnan elämään sen monipuolisena vaikuttajana.
Frans Niklas Santavuorella oli sekä kunnallisia että kirkollisia luottamustoimia kosolti.
” Aapo Santavuoren elämän alkutaipaleen henkiseen näköpiiriin tulivat kirkon mahtava kiviaita, silloin pääportti, tapuli kirkonkelloineen, kiviset ja puiset hautamerkit sekä tapulin takana oleva iso kirkko. Tapulin juurella ja joen varrella avautuivat hänelle henkiset aistit ulkoapäin tuleville vaikutelmille, kaukaisemmille kuulumisille ja suullisille sanomille. Aapo oppi tietämään, että suunnilleen kilometrin päässä oli meren ranta, joka ei Lukkarin puustelliin asti näkynyt. Mutta Meren rannasta siis Krookasta saapui silloin tällöin lukkarin luokse joku kalastaja tuoden joko lahjaksi tai ostettavaksi suomukalaa ja silakkaa. Tuli joku luotsikin.
Joen rannalle mieli teki, ei vain uimaan vaan myös rapuja pyytämään. Aapon lapsuuden ja varhaisnuoruuden aikana Merikarviajoki oli hyvin rapurikas. Kun joki virtasi lähellä, se veti vastustamattomasti puoleensa lähellä asuvia poikia. Ravut olivat niin ahneita, etteivät ne tarvinneet muuta kuin pitkän narunpätkän ja toisessa päässä olevan puukapulan rantaan kiinnittämistä varten. Kesäisin Lukkarin saunan eteisessä suuri pata oli kiehumassa ja tarjoamassa punaisia äyriäisiä. Rapuja myös myytiin Poriin. Kirkon rapuilta eli kiviportailta voitiin nähdä sekin kumma, kun iso härkä kiskoi lankkukuormaa satamaa kohden. Lankkukuormat, useimmin kuitenkin hevosten vetäminä tulivat Siikaisista, Kankaanpäästä ynnä muista ylämaan kunnista. Vähän ajan kuluttua isännät saapuivat takaisin meren saalista, pääasiassa silakkaa rattaissaan kuljettaen. Tiedettiin, että meri antoi saalista silloinkin, kun halla vieraili viljavilla vainioilla Ikaalisissa ja Hämeenkyrössä.
Merikarvialla ei edes suurten nälkävuosien 1867-1968 aikana kärsitty nälkää, kun meri antoi runsaasti syötävää. Aapon varhaisnuoruudessa Merikarvian satama oli vilkas verrattuna muun Pohjois-Satakunnan hiljaiseloon. Liikkeellepanevana voimana oli Impivaaran Herra, maanviljelijä ja puutavarakauppias J.V. Norrgård.
Jo hänen isänsä maanviljelijä ja kuntakokousten varaesimies Johan Norrgård, jota kutsuttiin Norkoolin vanhaksi papaksi, harjoitti puutavarakauppaa. Aapo lapsuuden piiri laajeni, kun hänen kaukokaipuunsa johdatti hänet koirkontapulin juurelta ja joelta Krookkaan. Norkoolin pappa ajeli päivittäin talonsa ja sataman väliä linjaalirattaillaan, jossa oli kaksi säätiä eli istuinpaikkaa. Joskus Aapo kavereidensa kanssa pääsi hyväntahtoisen ukon takasäätiin istumaan. Saattoi antaa joskus jopa kymmenen penniäkin. Aapo sai tietää, että meidän pappa ja Norkoolin pappa ovat orpanoita, siis sukulaisia, sisarusten lapsia. Sen sijaan Nuoren Norkoolin eli Impivaaran Herran kanssa Aapo oli vain pikkuserkku. Aapo kuvaa Impivaaran Herran ajaneen sataman ja kodin väliä knallihattu päässään nelipyöräisillä trilloillansa. Lauri Hakosalo kysyy, onko kenelläkään olemassa kuvaa näistä linjaalirattaista?
Tämä Impivaaran Herra oli omalaatuinen persoonallisuus. Kasvonpiirteiltään hän oli ilmetty Napoleon. Puhuessaan nopeasti ja käskevästi hän käytti kansanomaisia karkeuksia. Mutta hän ei ollut sivistymätön. Hän luki mielellään Aleksi Kiveä ja Juhani Ahoa, joka oli hänen henkilökohtainen ystävänsä ja joka toisinaan vieraili Impivaarassa, jonne hän muutti ostamaansa Ylä-Kasan taloon. Tämä talo oli aikaisemmin kuulunut kauppaneuvos Antti Ahlströmin isoisälle Johan Ahlströmille. Ja juuri Norrgård muutti talon nimeksi Impivaara. Impivaaran Herra oli kovaääninen ja suorasukaisesti merikarvialaisittain ääntelevä. Hän oli tottunut komentelemaan ihmisiä muotoon ja asemaan katsomatta. Joskus Impivaaran Herra otti apulaispappi Robert Rainion mukaansa metsäkauppamatkoilleen. Minua uskotaan paremmin kaupanteossa, kun on pappi mukanani. J.V. Norrgård käytti riitajutuissaan, joita toki tuli, tuon ajan huomattavinta asianajajaa Jonas Castrenia. Impivaaran Herra perusteli valintaansa siten, että Castren osaa haukkua niin, ettei joudu kiinni. Joka tapauksessa Impivaaran Herra oli toimelias ja rohkeaotteinen liikemies, jolle monet olivat kiitollisia työtilaisuuksien järjestämisestä. Valitettavasti varhainen kuolema katkaisi ripeäotteisen miehen elämäntaipaleen.
Impivaaran Herran koti oli paikkakunnan liike-elämän ja kulttuurin keskus. Kodin emäntä, Siikaisten kirkkoherra K.J. Blombergin tytär Aini Norrgård oli sivistynyt, hienoluonteinen ja kunnioitettu nainen. Impivaaran liikkeen toimistonhoitajat nimismies Petterssonin tyttäret eli fröökynät, Helmi,Elin ja Eine olivat koko Merikarvian henkisen elämään jalostavasti vaikuttavia naisia.
Aapo Santavuori muisteli, että hänen kotiinsa tulivat mielenkiintoisimmat henkilöt merenrannalta. He puhuivat kovalla äänellä, kuten merikarvialaiset yleensä tekivät, toimittivat asiansa reidallisesti eli selkeästi ja suorasukaisesti. He kertoivat ilmoista, merestä, kalansaaliista, hukkumisonnettomuuksista. Jotkut tiesivät kertoa suuren maailman tapahtumista. Merikarvian satama oli huomattava lastauspaikka. Sinne saapui valtamerilaivoja Merikarvian Ouran ja Reposaaren luotsien ohjaamina. Merenrantapitäjänä Merikarvia oli joltinenkin kulttuurikeskus. Kapteenit, perämiehet ja luotsit sekä oman pitäjän meriä kyntävät matruusit toivat tullessaan tuulahduksen kaukaisista maista ja suurilta meriltä. Aapo Santavuoren isä oli kiinnostunut merestä – hänhän oli luotsinvanhimman poika ja luotsinvanhemman pojanpoika. F.N. Santavuoren vanhempi veli peri luotsiveneen ja Ahlaisten Bastuskärin luodolla sijaitsevan talon. Aapon isä hankki purjeveneen, ei huvikäyttöön vaan kalastusta varten, kun yhä kasvava perhe tarvitsi särvintä. Verkoilla ja pitkällä siimalla saatiin kalaa. Aapo muistaa kuinka hän perheen muiden lasten kanssa siihen kyettyään oli mukana soutamassa apumiehenä isän kalastusmatkoilla kiskomassa merestä ahventa, haukea, kampelaa, särkeä, turskaa ja ankeriasta. Ei siis ihme, että Aapo Santavuorta myöhemminkin merenkaipuu toi Pitsihuvilalle ja merenkansan pariin. Näin hienosti muisteli tuomiorovasti Merikarvialla oloaan.”
Merikarvian sataman kehityksen kannalta oli jotenkin onnetonta, että Merikarvia jäi syrjään rautateistä ja hyvistä tieyhteyksistä. Kun puutavarauitonkin mahdollisuudet olivat loppuun käytetyt, alkoi Merikarvian satama jäädä syrjään. Nimenomaan maantiestö Merikarvian satamaan oli peräti ongelmallista. Krookan satama alkoi olla lähes pelkästään oman lähialueen raaka-ainevarojen puitteissa toimimista. Sahojen lukumäärä väheni Krookan rannoilla. Lähinnä vain Kouhin saha uskoi ja uskalsi määrätietoisesti kehittää ja laajentaa tuotantoaan kuten olen jo aiemmin kertonut. Kouhin saha sijaitsi raaka-ainesektorin laidassa, mutta sen vieressä oleva satama auttoi pitämään sahan elinkelpoisena. Merikarvian eli Krookan sataman ongelmana on aina ollut satamaan tulevan kulkuväylän mataluus ja kapeus sekä mutkaisuus. Näistä seikoista huolestuneina puhuivat luotsi Peltonen ja erityisesti metsäteknikot Eero Seppälä ja Martti Pietilä, jotka viimeksi mainitut toimivat omina aikoinaan myös Merikarvian satamakapteeneina. Kunnan päättäjät olivat myös hyvin tietoisia vastaavista ongelmista ja pyrkivät omien voimavarojensa ja kunnan talouden puitteissa saamaan parannuksia sataman tilanteeseen.
Merikarvian satamasta on vuosien varrella kuljetettu puutavaraa eri muodoissaan valtavat määrät. 1900-luvun alkupuolella paikallisten sahojen Tapion ja Jukolan sahojen merkitys oli huomattava. Tuolloin veistettiin ns. koivupaakia, parruja ja lehtereitä vientiä varten. Ruotsiin rahdattiin halkoja. Sitten Salmen saha ja Kouhin saha jatkoivat lähinnä sahatavaraa ulkomaille ja kotimaahan laivoilla vieden. Molemmat sahat tulivat kuuluiksi puupyttyjen valmistajina.
Krookan sataman kehityksessä oli yllä mainitsemiani esteitä. Tärkeä kehityksen este saatiin pois, kun Merikarvian satama sai ensimmäisenä kuntana kunnallisen sataman oikeudet vuonna 1961. Koko 1950 luku oli sataman kannalta jo vilkasta laivausaikaa, joten jo tuolloin olisi kuntamme tullut saada oikeudet periä satamamaksuja oman satamamme kehittämistä varten. Kunta alkoi siis vasta 1961 saada satamastaan omia tuloja. Tulojen merkitys näkyi hienosti heti, kun kunnallinen satamamme tuotti ensimmäisenä vuonna yhteensä 3.251.000mk. Tuollainen rahamäärä antoi mahdollisuuden kehittää satamaoloja, kun kunnan verotulotkin kasvoivat.
Krookan sisäsatama on 3km pitkä ja 500m leveä ja sinne johtaa vain yksi sisääntulo- ja ulosmenoväylä, joka on vain 150m levyinen. Sataman ulkoväylällä 4km päässä Tynnyrikarissa oli syväykseltään ja pohjaltaan hyvä lastauspaikka, 18 jalan syvyinen. Tynnyrikarissa lastattiin suoraan vedestä puutavara laivaan nostaen. Satamalahti oli suojaisa eikä vaatinut minkäänlaisia aallonmurtajia.
Vuosina 1959-61 satamaa syvennettiin. Se päättyi määrärahan puutteeseen.
1960-luvulla Merikarvia ei enää ollut se suuri silakanpyyntikeskus, jollainen se oli aikoinaan ollut. Myös puuastiateollisuuden aika oli lopullisesti ohitse.
1950-luvulla Merikarvian satamassa kävi kaikkiaan noin 800 laivaa. Vuonna 1956 satamassa kävi ulkomaan aluksia 105 ja kotimaan aluksia 32. Vuonna 1957 vastaavat luvut olivat 94 ja 22. Molemmat vuodet olivat merkittäviä lastausvuosia. Myös vuosina 1955 ja 1958 päästiin yli 100 laivan kävijämäärät.
Vuonna 1958 satamaan johtavaa väylää ruopattiin TVH:n toimesta, jolloin siitä poistettiin maata ja kiveä 14.000 kuutiota. Ruoppaaja-alus Nostaja ruoppasi väylää. Työssä kahden kuukauden ajan oli 28miestä ja kolme sukeltajaa ja vielä kolmen kuukauden ajan työssä oli 16miestä. Krakannokan alueelta hakattiin metsää ja tasattiin se varastoalueeksi sopivaksi. Kontion varastoalue ja laituri vuokrattiin Rosenlewille.
Merikarvia sai oman tulliasemansa vuonna 1960. Nyt laivat saivat purjehtia suoraan satamaan ja lähteä sieltä poikkeamatta enää Mäntyluotoon tullattavaksi. Tulliasema sijaitsi nykyisen Elias ja Sirkka Sannan omakoti- ja kalaliikkeen tiloissa, jotka tuolloin omisti Satakunnan Osuuskauppa. Tullimiehille vuokrattiin kaupan yläkerrasta keittiö ja 2 huonetta 5.500mk kuukausivuokralla. Sataman laivauskaudelle 1.5.-31.10. valittiin Merikarvian satamaa varten yksi ylitullivartija ja yksi tullivartija. Näin Merikarvia oli myös tullisatama. Ylimääräiseksi ylityllivartijaksi määrättiin Merikarvialle Osmo Matias Hannomaa ja tilapäiseksi tullivartijaksi syntyperäinen merikarvialainen Esko Kylvö. Jo vuonna 1964 Merikarvian satamaan oli hankittava erikseen tullaushenkilökunta Porin tullikamarilta, koska omia tullimiehiä ei enää ollut kunnassa.
Satakunnan Osuuskaupalla oli Krookassa oma kauppaliike, nykyisessä Elias ja Sirkka Sannan liikehuoneistossa. SOK:lla oli kaupan yhteydessä myös savustamo ja suolaamo. Liikkeen myymälänhoitajana toimi Tyyko Venho. Liike aloitti toimintansa satamassa 1.6.1934. Venhon perhe asui kaupan yläkerrassa kahden huoneen ja keittiön käsittävässä huoneistossa. Keittiön ikkunasta avautui näköala satamalahdelle. Tyyko Venhon puoliso Aino Venho toimi kansakoulunopettajana Alakylän kansakoulussa. Luokkatoverini ja urheilutoverini Jorma Venho LaLu:n ajoilta muisteli vuosia 1944-1947, jotka hän asui vanhempiensa kanssa Krookassa. Myymäläapulaisina olivat Airi Erkkilä ja Pentti Väkinen. Kesällä kaupan savustamossa istui 4-5 naista kumiessut vyötäisillään tikuttamassa silakoita uuniin pantavaksi. Näitä tuotteita vietiin Poriinkin myytäviksi. Talviaikaan nostettiin satamalahdesta isoja jäämöhkäleitä kaupan kylmähuoneeseen kesän tarpeita varten.
Kalastajat toivat veneissään silakat myyntiin suoraan kaupan laiturille saakka. Muutamat kuorma-autot puolestaan veivät silakkaa maakuntaan asiakkaille. Jorma Venho muisteli istuneensa muutaman kerran Osuusliike Kansan portailla Sevionmäellä. Hän kertoi kuuluvalla äänellä ilmoittaneensa kauppaan tuleville:
” Älkää sinne menkö, tulkaa tuonne isän kauppaan.” Jorma muisteli, että SOK:ta vastapäätä sijaitsi Välimäki, nykyinen Lasse Henrikssonin talo. Lähellä sijaitsi myös Virtasen mummun talo, jonka navetassa pidettiin Venhojen kuttua. Kutun maito ei oikein Jormalle maistunut, sillä suutari Erosen lehmän maito oli tätä parempaa. Eroselle johti polku Virtasen pihan perältä. Virtasen vasemmalla puolella asuivat Alma ja Frans Salonen. Salosen vieressä asuivat Kortessalot. Olen näistä henkilöistä jo jotain kertonutkin. Jorman leikkikavereina olivat tuleva merikapteeni Pentti Kuusinen, joka rakentaa parhaillaan kotinsa paikalle omaa ”krookkalaiskatollista mökkiään”. Myös vähän vanhempi Lasse Henriksson kuului leikkikavereihin. Pojat kävivät puuautoilla leikkimässä aiemmin kertomassani Tiilibruukissa, jonne pojat olivat rakentaneet hienot autoradat. Jormalle Pentti Väkinen oli tehnyt hienon puuauton, jolla kelpasi tukkikuormia kuljettaa. Kuusisella pelattiin sisäpelinä liikennepeliä. Poikien omaa puuhastelua siis riitti. Mutta tietenkin seikkailtiin, totta kai, nykyisen matonpesupaikan alueella sijaitsevien korkeiden lautatapuleiden ja halkopinojen välissä. Onginta oli mieluisaa puuhaa. Jorma muisteli ns. Kehiäpojan häntä opettaneen. Onkimatojen pujotteluun hän sai jo aikuiselta mieheltä oppia. Kehiäpojan jalkaterät olivat kääntyneet täysin sisäänpäin ja varpaat olivat sisäänpäin vääntyneet. Jorma muisteli tuohon aikaan veden olleen puhdasta ja lahden pohja näkyi. Erikoista oli luistella ja kelkkailla ns. Kuusisen viikissä, joten talven ensi jäitä joukolla odotettiin. Nythän näin ei enää voida tehdä.
Vuona 1960 satamassa kävi 108 alusta. Niihin lastattiin noin 100.000 pinokuutiometriä pinotavaraa, 6.500 pylvästä ja noin 4.000 standarttia sahatavaraa.
Puutavara tuli lähinnä Pohjois-Satakunnasta maanteitse, autoilla ja myös traktoreilla. Satamassa oli parhaimmillaan 10 puutavaran veteen laskupaikkaa. Puutavaraniput kaadettiin niissä suoraan mereen. Joskus harvoin meni auto mukana. Satamassa oli ahtaustyöväkeä riittävästi saatavissa ja se oli ammattitaitoista. Sataman ahtaustoimisto sijaitsi myös Satakunnan osuuskaupan vanhoissa tiloissa. Vanhasta kahvilasta ja konttorihuoneistosta saatiin sataman työhönottokonttorille tilat, samoin satamakapteenille toimistohuone.
Merikarvian kunta kääntyi jo vuonna 1960 merenkulkuhallituksen puoleen pyytäen valtion tutkimaan sataman sisääntuloväylä Tynnyrikarin lastauspaikalta sisäsatamaan saakka sekä tekemään suunnitelmat piirustuksineen ja kustannusarvion. Turun tie- ja vesirakennuspiiri ryhtyi talvella 1962 tutkimaan sanottua laivaväylää. Tutkittava matka oli 1.400m pituinen ja 60m leveä.
Ouran luotsiasemalla oli vuonna 1961 4 luotsia työssä. Heidän luotsausmatkansa Merikarvian satamaan oli 12 mailin pituinen. Luotsaus oli mahdollista vain päivävalossa. Turvalaitteet olivat kehnot, mutta luotsit onnistuivat hyvin luotsauksissaan. Luotsiaseman toiminta päättyi yli sadan vuoden toiminnan jälkeen.
Vuonna 1961 valittiin metsäteknikko Martti Pietilä Merikarvian ensimmäiseksi satamakapteeniksi. Hakijoita oli 10, joista 4 oli merikapteeneita. Pietilä valmistui kuulusta Evon metsäkoulusta vuonna 1944 ja hän tuli Merikarvialle vuonna 1947 metsänhoitoyhdistyksen palvelukseen.
Kauppakamarilehti teki jutun Merikarvian satamasta syyskuussa 1961 kertoen mm. Merikarvian sataman olevan suojaisa ja edullinen pyöreän puun ja sahatavaran vientisatama. Satamakapteeni Pietilä esitelmöi Ruovedellä lokakuussa 1961 Merikarvian satamaolosuhteista ja sataman merkityksestä koko Pohjois-Satakunnalle. Satamaan tulevan väylän syventämistä 18jalkaan odotettiin ja sen vuoksi oli käännytty valtion viranomaisten puoleen asian saamiseksi toteutumaan. Erityisesti Pietilä korosti sataman kannalta tieyhteyksien voimakas ja välitön parantaminen oli tarpeen. Satamassa kävi ensimmäisen kunnallissataman aikana 118 ulkomaan laivaa, joten hyvältä alkoi näyttää. Pinotavaraa vietiin 152.000 pinokuutiota ja laivaajia oli kaikkiaan 8 eri yrittäjää mm. Nikolai Erkkilä ja Lars Ingström sekä Rauma-Repola ja Metsäliitto. Sahatavaraa veivät Kouhin Saha, Salmen veljekset ja Metsäliitto. Satama oli vilkkaimmillaan juuri vuonna 1961. Satamakausi oli menestyksekäs ja työtä antava, johon auttoi puutavaran korkeasuhdannekausi. Satamalautakunta toivoi, että Kouhi-Kontion laiturin edustan ja ulosmenoväylän syventämistä ainakin 4,1m syvyyteen.
Satamassa sijainnut Salmen Saha Oy siirtyi Urho ja Pekka Salmen omistukseen 5.910.000mk kauppahinnalla vuonna 1961.
Tapion vanhalle vilkkaalle lastauspaikalle johtava huonokuntoinen tie saatiin vuonna 1961 kunnostettua, ennätysajassa. Kilometrin pituinen tie saatiin kuntoon kolmessa ja puolessa päivässä! Neljä autoa kuljetti soraa aina Köörtilästä asti Tapion tielle. Kustannukset olivat noin 120.000mk.
Koko Merikarvian satamaa koskeva yleissuunnitelma valmistui yllättävän myöhään. Valtuusto hyväksyi sen toukokuussa 1962. Sen laati Maaseudun Keskusrakennustoimisto. Sen mukaan satamassa oli kaksi merkittävää laiturialuetta: Kouhi-Kontio laituri ja Krakannokan laituri. Yhteinen laituripituus oli suunnitelmassa noin 300m. Krakannokan laituripiirustukset myös hyväksyttiin. Laiturityön toteutus jaettiin neljään vaiheeseen. Ensin rakennetaan 170m hirsiarkkulaituria. Varastotilaa valmistetaan 12.000 kuutiometriä pinotavaraa varten ja 600 kuutiometriä sahatavaraa varten. Satamakonttori ja sosiaaliset tilat rakennetaan yhteensä 162 neliömetriä. Satama-alue aidataan ja liitetään tieverkkoon. Toisessa vaiheessa rakennetaan 130metriä laituria, pintavaraston varastoalue suurenee 21.000kuutiometrin tilaksi. Kappaletavaravarasto on tarkoitus rakentaa tässä vaiheessa. Kolmannen vaiheen muodostaa öljysataman rakentaminen, sikäli kuin se jotain öljyfirmaa kiinnostaa. Neljännessä vaiheessa laiturin pituudeksi tulisi jo 550metriä ja sahatavaravaraston sisätilan suuruudeksi 3.300meliömetriä. Kko suunnitelman kokonaiskustannukset olisivat 300-400miljoonaa markkaa. I-vaiheen kustannukset olisivat noin 78miljoonaa markkaa. Veden syvyys suunnitellun laiturin edessä on 3-4 metriä. Ylinnä pohjassa oli 1,5 metrin liejukerros. Tämän alla on moreenikerros. Alempana moreenikerros on hyvin tiivis sisältäen runsaasti kiviä.
Syksyllä 1961 Merikarvia-Tuorila maantien kunnostustyö aloitettiin työllisyystyönä, jotta sille voitiin seuraavana vuonna laskea öljysorakerros. Kouhin laiturin jatkeeksi valmistui 26m pituinen laiturinosa kunnan omana työnä 2.518.786markalla. Nyt laiturissa voitiin samanaikaisesti lastata kaksi alusta.
Vuonna 1961 todettiin, ettei satamaa syvennetäkään noin neljään metriin, vaikka kunnanhallitus oli jo hyväksynyt satamalautakunnan ehdottaman 6.250.000 ruoppaushankkeen toteutettavaksi Satama- ja Ruoppaus Oy:n toimesta. Tämä synnytti valtaisan lehtikirjoittelun ja sanasodan kuntalaisten ja päättäjien keskuudessa. Kunnallislehdessä 17.12.1961 nimimerkki ”La” totesi ”miljoonat mereen” kirjoituksessaan, että aiempi yksimielinen kunnanhallitus pyörsi nyt enemmistöllä ruoppaushankkeen toteuttamisen: Kunnanhallitus on tehnyt ”loistavan lehmänkäännöksen” kirjoitettiin paikallislehdessä. Valtuustossa siis ei saatu myönteistä ruoppauspäätöstä aikaan. Ruoppausta varten oli tarkoitus ottaa 6 miljoonan markan laina. Todettakoon, että tehtailija Kosti Kouhi oli kirjallisesti luvannut maksaa osuutenaan ruoppauksesta 1,5 miljoonaa markkaa. Entinen luotsi Artturi Peltonen kirjoitti 19.1.1962 paikallislehdessä ”tapahtuneen karhunpalveluksen laivaajille”, kun ruoppaus jäi valtuuston täpärällä äänestyspäätöksellä toteutumatta hamaan tulevaisuuteen asti. Tuohon aikaan Salmen huonokuntoiseen laituriin pääsi 12 jalan väylällä ja muihin sataman osiin vain 9 jalan väylällä.
Maakuntaradiossa ja yleisradiossa haastateltiin 27.1.1962 valtuuston puheenjohtaja Paavo Lehtistä ja satamakapteeni Martti Pietilää ja W. Rosenlew Oy:n piirityönjohtaja Esa Heinoa sataman asioista.
Uskottiin vahvasti, että leipä lähtee satamasta.
Vuonna 1962 ns. Halluskerin väylä oli toimenpiteiden keskiössä. Kunnan edustajat kävivät mm. merenkulkuhallituksessa. TVH:n Turun piirin toimesta kartoitettiin talvella suoraan merenjäältä käsin väylätilanne. Luotsit olivat ilmoittaneet, että laivojen kulku sanotulla väylällä tulee lopettaa kokonaan, koska se ei ole riittävän syvä eikä leveä. 6.4.1962 valmistui Halluskerin väylätutkimus, jonka suorittivat TVH:n tutkijat, rakennusmestarit: R. Salviander ja V.Vester. Töissä oli apuna 7 miestä. Väylä tutkittiin 5,3m:n syvyyteen. Todettiin, että väylällä on noin 100m kalliopohjaa, jossa kallio nousee 10cm suunniteltua väylää ylemmäksi. Laivoja kävi vuonna 1962 ”vain” 58, joten pudotus edellisestä vuodesta oli huomattavan suuri eli 56 alusta. Aluksista pyöreää puuta vei 22 alusta. Kouhin saha vei sahatavarasta 85%. Loput vei osuuskunta Metsäliitto ja Urho Salmi. Pyöreästä puusta Lars Ingström&Co vei 77%. Lars Ingström syntyi Närpiössä 24.3.1920. Hän valmistui metsänhoitajaksi vuonna 1948. Hän harjoitti Merikarvialla itsenäistä puutavara- ja ahtausliikettä sekä kasvatti tilallaan Trolssissa lihakarjaa.
Vuoden 1962 satamatulot olivat 1.565.000mk. Syksyn 1962 aikana valmistui kunnan vanhan laiturin ja Krakannokan valaistuspisteet.
Satamakapteeni Martti Pietilä kertoi sataman vuoden 1962 toiminnasta mm. seuraavasti: Merkittävin muutos oli, kun sataman toiminta hiljeni lähes puolella edelliseen vuoteen verrattuna. Se johtui satamamme yksipuolisuudesta. Vietiin vain sahatavaraa 4.000std ja pyöreää puuta 56.000p-kuutiometriä.
Laivoja kävi 58, joista 36 laivaa vei sahatavaraa ja 22 laivaa pyöreätä puut.
Työllisyystyönä 24.12.1965 maarakennusliike Kares&Jokelan kanssa kunta teki 69.000mk urakkasopimuksen laiturin jatkamiseksi 20metrillä, jolloin siinäkin voitiin lastata samalla kerralla kaksi alusta. Satamassa kävi tuolloin 74 laivaa, joista 60 oli ulkomaan liikenteen aluksia.
Laituri tehtiin hirsiarkkumenetelmällä. Krakannokan laiturin edusta todettiin 2.1.1967 lopputarkastuksessa, ettei se ollut vaadittavassa syvyydessä. Tehtiin uusia kaivuutöitä ja asia korjaantui.
Uuden Krakannokan laiturin rakennustyöt aloitettiin 17.12.1962. Laiturin rakennusurakka sopimus allekirjoitettiin 5.12.1962. Työn teki Vesi- ja huonerakennus Oy, Noormarkusta. Urakkasumma oli 20miljoonaa markkaa. Töiden piti valmistua 1.8.1963. 21.2.1963 Satakunnan kansa kirjoitti, että Krakannokan laiturityö edistyy. Pohjasta poistetaan kiviä räjäyttämällä. Kiviä porataan sukeltaja Oiva Stranderin avustamana. Noin 150 kiveä ammutaan alueelta pois. Laiturityössä oli 23 miestä, joista merikarvialaisia oli 19. 26.1.1963. Satakunnan Kansa kirjoitti, että Merikarvian satamaan rakennetaan uutta laituria Krakannokan satama-alueelle. Työt aloitettiin jo vuoden vaihteen tienoilla. Laiturihirsiarkut rakennetaan kolmena 20m ja 5,5m levyisenä ja 4,5m korkuisena pätkänä. Arkun pohjat tulevat 5m vedenpinnan alapuolelle ja arkkujen eteen tulee 5m syvyys.
Krakannokan laiturikömmähdyksestä kirjoitti paikallislehti 19.4.1963: laituripohja onkin ruopattu noin 6,5metriä rantaa lähemmäksi. Arkkujen pohja oli jo ruopattu ja tarkoitus oli sijoittaa laituriarkut paikoilleen, kun selvisi työlinjan olevan väärässä paikassa. Oikea linja olikin 6,5metriä etäämpänä. Seurauksena oli uuden paikan ruoppaus ja jo ruopatun alueen täyttäminen. Kömmähdys aiheutti turhia kustannuksia ja korvausvastuut. Turhaa ruoppausta oli tehty 960kuutiometriä. Syy oli kaksissa erilaisissa piirustuksissa.
Satamassa oli ongelmia mm. sähkönsaannin ja vedensaannissa. Vesi jouduttiin kuljettamaan satamaan autoilla. Vasta vesijohdon valmistuminen poisti tämän ongelman. Satamatie ei ollut vielä valmis. Satama jäätyi niin, että lastauskausi oli lyhyt. Satama jäätyi keskimäärin 6.12. ja se suli keskimäärin 28.4. Näin jääpäivien lukumäärä oli noin 143 päivää.
Krakannokan laituri vastaanotettiin 10.10.1963. Siitä tuli 61m pituinen ja sen edustalla oli 5metrin syvyys. Laiturin edustalla oli 30 metrin päähän ulottuva tasa-maa lastaamista varten vapaana. Laituri muodostui kolmesta 20m pituisesta ja 6m leveästä hirsiarkkuosista valmistettuna. Merentutkimusalus Airisto mittasi uuden väylän pohjan. Siinä todettiin, että erityisesti laiturin kummassakin päässä ja osittain edessä on veden syvyys alle urakkasopimuksessa vaaditun syvyyden. Krakanokan laiturin edusta jouduttiin jälkiruoppaamaan ja sen lopputyö hyväksyttiin 9.4.1964. Laituri valaistiin12.9.1964 sähköteknikko Risto Lehtoselle ja Merikarvian Sähkö Oy:lle annetulla urakkasopimuksella. Urakkasumma oli 6.250mk. Laiturissa on tilaa yhdelle isolle ja kahdelle pienemmälle alukselle.
Ensimmäinen alus kiinnitettiin Krakannokan laituriin toukokuussa 1964. Alus oli ml. Louise Bergman, joka siirtyi sinne Kouhin laiturilta ottamaan lisälastia. Laivan kapteeni H. Bergmanille kunnan edustajat luovuttivat kunnan viirin ja kukkia.
20.8.1962 kunta osti Urho ja Pekka Salmelta Krakannokan satama-alueelta Meriranta- ja Verkkoranta-nimiset tilat, yhteensä 0,39 ha sekä Paavo Huhtiselta noin 800neliömetrin alueen sataman laitaosasta.
Merikarvian satamassa kävi arvovaltainen seurue eli valtion maalaissatamakomitea 25.10.1962 tutustumassa satamaamme merenkulkuneuvos Jääsalon johdolla.
Krakannokan laiturin valmistusvaiheessa tapahtui sellainen kummallisuus, että se oli vaarassa tulla sijoitetuksi väärään paikkaan. Se aiheutti runsaan kirjoittelun ja paljon puhetta Merikarvialla ja laajemmallakin. Uusi Suomi sanomalehdessä kirjoitettiin, että laituri oli tulla 7metrin verran väärään paikkaan eli lähemmäs rantaa. Jo ruopattu alue jouduttiin täyttämään. Aika nolo ja kallis kömmähdys ruoppauksessa tapahtui. Työselitys ja piirustukset näet poikkesivat toisistaan, kerrottiin.
Ensimmäinen alus saapui Krakannokan laituriin vuonna 1964. Alus oli ml. Louise Bergman, joka siirtyi sinne Kouhin laiturilta ottamaan lisälastia. Laivan kapteenille luovutettiin juhlallisesti Merikarvian kunnan viiri ja kukat.
Krakannokan laituria jatkettiin 20metrillä työllisyystyönä vuonna 1965. Sen teki Maarakennusliike Kare&jokela 69.000mk urakkasummalla. Laiturijatke tehtiin Salmen sahan puolelle ja se myös valmistettiin hirsiarkkulaiturina. Laiturin täyteaine otetaan varastoalueelta olevasta kalliosta, joka louhittiin myös työllisyystyönä. Puutavara vietiin Salmen, Kouhin ja Hacklinin tuotteilla, joilla yhtiöillä oli kaikilla omat laiturinsa satamassa. Satama työllisti tuona vuonna noin sata henkilöä. Mutta tiestö ei ollut juurikaan parantunut vielä, mikä esti sataman kehitystä.
Vuonna 1965 sataman tulot olivat vain 17.500mk. Laivoja kävi 60 samoin kuin vuonna 1963.
Sataman käyttömahdollisuuksista tehtiin tutkimus, joka tehtiin Pohjois-Satakunnan Seutusuunnitteluliiton toimeksiannosta. Tutkimuksen laati Helsingin yliopiston maantieteen laitos johtajanaan filosofian lisensiaatti Lauri Hautamäki ja tietojen kerääjänä oli filosofian kandidaatti Reijo Ylönen. Tutkimuksella kartoitettiin sataman tulevat käyttömahdollisuudet. Kenttätutkimus ulottui lähikuntiin. Sahanomistajat haastateltiin. Todettiin satamateknisesti satamaan johtavan kaksi väylää eli Truutinkarin ja Halluskerin väylät, joiden syvyyksiksi on vahvistettu 3,4m. Väylät ovat erittäin kapeita. Tynnyrikarin väylä on paikoin 35m leveä. TVL:n Turun piiri on vuonna 1962 laatinut suunnitelman Halluskerin väylän syventämiseksi 910m matkalta Tynnyrikarista satamaan. Tällöin saataisiin vahvistetuksi 4,2-4,5m syvyinen väylä. Sen kustannusarvio oli 860.000mk. Laituritilaa satamassa on 283m viidessä eri laiturissa. Kouhin ja Kontion laiturit muodostavat yhtenäisen 114m pitkän laituritilan, jotka ovat tyydyttävässä kunnossa. Vain Salmen sahan laituri on kunnoltaan heikko. Vesisyvyys vaihtelee satamalahdessa 2,9metristä 5 metriin. Tuloväylän syvyys rajoittaa laivojen kokoa. Varastotilojen puute todettiin varsinkin sahatavaran osalta merkittäväksi.
Vuona 1966 sataman liikenne vähentyi uhkaavasti, kun laivoja kävi vain 30. Syynä tähän oli pyöreän puutavaran viennin supistuminen. Samoin kävi sahatavaran osalta. Pietilä totesi sataman laiturien kokonaispituudeksi 280metriä, josta uutta laituria oli 80m.
Vuonna 1967 todettiin, että Krakannokan edusta on vieläkin liian matala. Laiturin lopputarkastuksessa todettiin laivojen tuloa laituriin haittaava kivi. 20.10.1967 Krakannokalle saatiin 37.000mk maksava insinööri Lindstedtin suunnittelema 60x24x6,5m kuivavarasto, jonka Kouhin saha vuokrasi 5 vuodeksi. Pienenee yhä kirjoitti ”syrjästäkatsoja” 26.1.1967, kun ”kuolleet voittavat syntyneiden luvun” ja hän oli huolestunut, mistä sahatavaraa saadaan tänne Merikarvialle? Satama on muuttunut yhden liikkeen satamaksi, kun pyöreän puun vienti loppui satamasta. Valtatie 8 vie puutavaran suoraan jo Mäntyluotoon? Huolestuneita siis oltiin sataman kohtalosta. Laivoja kävi vuonna 1967 sittenkin vain 20. Satama tuotti kunnalle enää 7.000mk. Satamaan rakennettiin kahden pöntön pyykkilaiturit, jotka olivat huteruutensa vuoksi peräti vaarallisia käyttää.
Vuonna 1968 laivoja kävi 24 lastaamassa sahatavaraa. Rauma-Repola vei Raumalla meritse hinaamalla tukkinippuja 16.500 pinokuutiometriä. Yksi alus vei Hollantiin pölkkyjä 1.300kuutiometriä. Laivaus satamassa jouduttiin lopettamaan jo 14.11., kun satamalahti oli 10-15cm jäässä. Satamatulot olivat 9.500mk. Satakunnan Kansa kirjoitti 16.11.1968, että Merikarvian satamaan rakennetaan puutavaravarasto, lähelle laiturialuetta. Varastosta tuli 24x60m laajuinen ja sen räystäskorkeus oli 6m. Sinne voitiin sijoittaa kolme laivalastia sahatavaraa.
Valtakunnallisesti satamamme on katsottu usein liian vähäiseksi, kun keskitytään suuriin satamiin. Yllättävästi mm. maalaissatamatoimikunta vastusti Merikarvian kaltaisten satamien kehittymistä. Teollisuussatamana Merikarvialla voisi olla merkitystä, todettiin. Sahatavaran vientisatamana voisi olla mahdollisuuksia, todettiin. Näihin tarkoituksiin voisi satamainvestointeja lisätä. Sataman paikallinen merkitys on suuri, todetaan. Satama antaa työtä. Yhteistä sahojen myyntijärjestöä kaivataan, todetaan.
Hake ja kasvuturve ja jossain määrin myös kivi tuli vientiartikkeleiksi, mutta niistä ei ollut sataman pelastajiksi, vaikka juuri kasvuturve aiheutti suotutkimusta ja antoi lupauksia paremmasta. Kasvuturpeen investointi alkoi Merikarvian ja Siikaisten soilla, joka käsitti kaikkiaan noin 2.500hehtaaria. Merikarvian satama olisi kyllä soveltunut hyvin kasvuturpeen vientisatamaksi.
Ruotsiin vietiin haketta vuonna 1961 10 laivalastia ja vuonna 1963 kuitutehtaille. Halkoja ei enää vuoden 1963 jälkeen viety meritse.
Merikarvian ongelmaksi alkaa tulla maaltapako ja väkiluvun lasku-ilmiö.
1970-luvulla alettiin nähdä sataman oikeaksi uudeksi tuloväyläksi ns. Kasabodan linja, jolloin erityisesti huomioitiin maankohoamisilmiön haittavaikutukset. Tiedettiin muun muassa Hiidensillan matalan kasvavan umpeen. Muiden väylien turvalaitteet olivat jäämässä liian vaatimattomiksi isoille laivoille. Kunta vaati merenkulkuhallitukselta väylän syventämistä ja asetti väylätoimikunnan, johon tulivat valituiksi mm. kunnallisneuvos Erkki Juhola, kunnanjohtaja Olavi Järvinen, luotsi Eero Tuuli, kalastaja Erkki Ruoho ja Kouhin sahan metsäpäällikkö Eero Seppälä. Kansanedustaja Kauko Juhantalolla oli uuden väylän saamisessa merkittävä asema. Ruoppaustyön suoritti MVR-Haka.
Jätevesien purkautuminen avo-ojaa pitkin satamalahteen alkoi 1970-luvlla puhuttaa kuntalaisia, huvilanomistajia sekä valtuutettuja. Jätevedet olivat kirkonkylän rakennuskaava-alueen jätevesiä. Ei teollisuusvesiä vaan pelkkiä asumisvesiä, jotka kulkivat sinne kahden saostuskaivon puhdistuksen kautta. Tuolloin puhuttiin sittenkin vähäisistä jätevesistä, noin 125 kuutiosta vuorokaudessa, jotka noin 170 asukasta tuottivat. Tilapäisestä laskupaikasta satamalahteen oli kysymys, mutta se aiheutti laajaa huolta ja paljon kirjoittelua. Jo 16.5.1968 kirjoitti paikallislehti viemärin poisviemisestä satamalahdelta. Satamalahti on matalaa murtovesialuetta, jossa makeanveden vaikutus on voimakasta. Veden happitilanne on talvellakin vähintään tyydyttävä. Jätevesien vaikutusten toteamiseksi satamalahdella oli neljä näytetutkimuspistettä: Kunellinlahdenperässä, jätevesiviemärin suulla, Krakannokassa ja Sillgrundissa. Näytteet otettiin säännöllisin väliajoin, mitään todella huolestuttavaa ei ilmennyt. Mutta päättäjillä oli aito halu viedä jätevedet avomerelle talouden niin salliessa. Suunnitelmat laadittiin ja laskuluvat hoidettiin asianmukaisesti. Viemäriputki vietiin sitten Rimpikarin kautta merelle.
Tehtailija Kosti Kouhi esitti 27.7.1971 Satakunnan Kansa-lehdessä, että Merikarvian sataman kehittyminen edellyttäisi sataman tuloväylän syventämistä, koska laivojen koot olivat kasvaneet. Maakuljetukset satamaan olivat alkaneet sujua, kun mm Tuorila-satamatie oli päällystetty öljysoralla. Viisi miestä lastasi laivan aivan mallikkaasti yhdessä vuorokaudessa, kun aikaisemmin laiva saattoi olla satamassa viikon ja sen lastaamiseen tarvittiin jopa 20 miestä. Merikarvialla kehitettiin ns. vedestä lastausmenetelmä, josta olen jo aiemmin kertonutkin. Näin kertoi satamakapteeni Pietilä työn sujuvuudesta. Satama työllisti lautojen tapuloinnissa, niputuksessa ja lastaamisessa kaikkiaan noin 40 henkilöä. Satamassa alettiin käyttää satamanosturia vuonna 1971.
Merikarvian satamassa puu eri muodossaan on ollut lähes yksinomainen vientiartikkeli. Kouhin sahan, Salmen sahan ja Haclinin metsätuotteet lastattiin niiden omista Krookan laitureista. Sataman ahtaajina toimivat mm. Oy Lars Krogius Oy, Werner Hacklin Oy, O.W. Hacklin&Co Oy ja merikarvialainen Lars Ingström&Co.
Satamaan johtavat tieyhteydet olivat ongelmalliset. 1960-luvulla satamaan johtavat huonot tieyhteydet alati puhuttivat. Erityisesti Merikarvia-Virrat- tiesuunta nähtiin tärkeäksi aina Ruovedeltä lähtien, jossa oli runsaat metsävarat. Kankaanpäässä käytiin tärkeä neuvottelu, josta sanomalehti Ilkka kirjoitti 15.2.1962: Pohjois-Satakunta on joutunut viime vuosina pahasti syrjään kunnollisten teiden rakennustoiminnasta, vaikka jo vuonna 1955 tuo tieosuus tunnustettiin tärkeäksi hankkeeksi ja sitä varten asetettiin oma toimikunta hanketta vauhdittamaan. Alueen kansanedustajat yrittivät saada tieosuudelle valtion varoja. Mutta nämä raha-asia-aloitteet eivät johtaneet tulokseen. Tiet siis jäivät kelirikkoisina, painorajoituksin varustettuina ja heikkopohjaisina edelleen kunnostamatta. Aloitteita tiestön parantamiseksi tekivät mm. Tuure Junnila ja Kalervo Saura sekä Aapo Seppälä. Aloitteissa lausuttiin suuri huoli vientisatamamme kehittymättömyydestä, johon osaltaan vaikuttivat huonot tieyhteydet satamaan.
Viemäri viedään pois Satamalahdesta, kirjoitettiin 16.5.1968. Viemäri viedään Rimpikarin suuntaan merelle. Satakunnan Kansa kirjoitti 17.4.1970 kalastajien ja huvilanomistajien vastustavan jätevesien laskemista satamalahteen. Lähes 300 kuntalaista vastusti sitä hanketta, että kunta saisi laskea vielä vuoteen 1972 saakka kunnan viemärin jätevedet satamalahteen, kuten oli tehty. Asiaa käsiteltiin Länsi-Suomen vesioikeudessa kunnan hakemuksesta. 225 kunnan jäsentä oli kirjallisesti esittänyt jyrkän vastalauseensa jäteveden edelleen satamalahteen laskemisesta. Kunta katsoi, että jätevedet voisi laskea satamalahteen vuoteen 1972 saakka ja sen jälkeen johtoa pitkin syvään mereen noin 1.400m päähän Rimpikarista länteen. Vesitutkimukset puolsivat näin toimimiseen. Putken ja pumppaamon rakentamiskustannukset olivat 230.00mk ja puhdistamon kustannukset 145.000mk. Reino Eronen toimi vastustajien nokkamiehenä. Samoin paikalliset kalastajat ja kalaliikkeet vastustivat jyrkästi hanketta, koska merivettä ei voinut käyttää kalojen huuhteluun ja suolaamiseen. Kunnanjohtaja Olavi Järvinen totesi, että kunnan taloudelliset edellytykset hanketta toteutettaessa tulee huomioonottaa. Vesi- ja viemärisuunnitelman alueelle oli laatinut Suunnittelukeskus - MKR. Jätevesien lopullinen laskupaikka sijaitsi varsin avoimella paikalla noin 1,5km Halluskerista pohjoisluoteeseen. Jätevedet ovat purkautuneet viemäristä satama-altaaseen avo-ojassa, joka korvattiin putkella ja näin avoviemärin haittoja voitiin osin poistaa. Kuitenkin tarkoitus on koko ajan saada aikaan jäteveden pumppaamo ja painejohtolinja Krookkaan. Pumppaamo valmistui ja muutti tilanteen hyväksi.
1970-luvulla alettiin vakavasti pohtia Norrbrändöön suntin ruoppaamista, jolloin saataisiin satamalahden virtaamaa paranemaan ja satamalahden vesi paremmin vaihtumaan. Mutta vasta 28.5.1993 allekirjoitettiin pienurakkasopimus urakoitsija Kb Roger Snickars Ky:n kanssa. Suntin ruoppauksen suunnitelmat valmistuivat Tampereen vesi- ja ympäristöpiirissä 24.3.1993. Rakennusmestari Pekka Ruokonen laati suunnitelmat. Kokonaisurakan suuruus oli 53.418mk. Merikarvian kunta oli aloitteellinen ruoppausasiassa. Norrbrändöön sunti sijaitsee Merikarvialla, Palosaaren koillispuolella. Tällä salmella oli aikaisemmin ollut suuri merkitys satamalahden, lähinnä Kunelinperän veden vaihtuvuudelle. Ennen ruoppausta maankohoamisesta ja liettymisestä johtuen sunti oli muuttunut vesijättömaaksi. Ruoppauksella pyrittiin saamaan veden vaihtuvuus paranemaan ja maanomistajien toivomuksena oli pienveneväylän saaminen merelle. Suunniteltu ruoppausalue sijaitsi yhteismaalla. Vesialue oli Pappilan ja Ylikylän kalastuskunnan hallinnassa. Suntin uoma kaivettiin 6m pohjaleveydellä. Palosaaren tielle rakennettiin halkaisijaltaan 2m:n teräsputkirumpu. Kaivuutyön loppukokous pidettiin 30.6.1994. Kustannukset olivat 59.217mk. Kaivetulla uomalla parannettiin Kunellinperän vedenvaihtuvuutta. Samalla saatiin suntin rannalta pienveneily merelle, joka ei sitten kyllä toteutunut lainkaan.
Sen sijaan ruopattuun suntiin ei tullut läpikulkevaa veneliikennettä. Siksi siltarumpu rakennettiin sellaiseksi, ettei se mahdollistanut veneliikennettä Palosaarentien alitse.
9.2.1994 toteutettiin Pappilan kylässä sijaitsevan Rimpikarin ja Hevoskarin välisen suntin ruoppaustyö Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin suunnitelman mukaisena. Suunnitelmat laati rakennusmestari Pekka Ruokonen. Työn teki Koskimäki Ky. Aloitteen Norrbrändön suntin välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Rimpikarin suntin ruoppaamisesta tekivät Merikarvian kunta ja Porin autotekninen yhdistys. Rimpikarin sunti sijaitsee Rimpikariksi nimetyn saaren koillispuolella. Hankkeella pyrittiin saamaan vedenvaihtuvuus paranemaan Norrbrändön suntin luoteispuolella sekä rimpikarin ja Hevoskarin länsirannoilla. Ruoppausuoma sijaitsee Pappilan ja Ylikylän kalastuskunnan hallinnassa olevalla vesialueella. Uoma kaivettiin 6-4metrin pohjanleveydellä.