Täs ny ijään karttues on nämä komijas Selkämerej ja kotisaariston esteettisep pualet tullu tärkeemmiks. Em mä enää miäti sinne hissukses puksutellesani, että mistä ne mahtaa ne pulskimmat heinurit aamulla löytyy tai millai pääsis kulukemaa hieman nopeemmalla faarttilla. Ainaki mum merikarvialaismallisella puupaatilla ja isoisänaikusella, kuusheppasella Penhartilla pääsee pualestoista tunnis Ouraa. Siinä sivus on kylä aikaa silämäillä kariluantoo ja nauttii muutonki niistä näkymistä - ja muista havainnoista.

Siinä meres seläällä huamaa, kuinka palijo tämä pallo ov vinos ja kenos. Kos vaa kattot ylööspäi, ni sem pyäreydev voi hetiki todeta siittä kaareutuvasta horisontista. Päivälläki seh huamaa, ko ne luadok “kummaa” eli niinko kankastuksina nousee taivaalle roikkumaa niinko nurippäi. Meri on kans joka päivä erimmoine. Valastus ja keli antaa sille aina uusia färejä ja erimoisel luanteej joka kerta, ko aalloilla reisuu tekee.

Äitimuari tos just muisteli suvee 1965, ko mä ensimmäistä kertaa sail luvan koikkelehtii meren aalloilla. Oltii isä-Mikom putput-paatis ja menos Hevosluatoo, misä oli se meidäm mökki sillon niinko tekosillas. Molin kuulemma pakattuna tiukkaa ja huilasin kopas fällyin alla, ettev vaa sais vetoo ja merivettä päälle. Molenki meinaillu, olisko se aaltoin simffoonia silloj jo niinko jääny mum päähää niinko ollakses.

Toinem mahadollinej juanto sinne meritouhuij juantuu varmaa äitim pualelta kans; ekstiä niinko veremperintönä. Hilkka Onnikki synty aika liki 88 vuatta sitte Bergholman eli Päriholoman kivikkosaaree Merikarviaj ja nykysem Porir rajalla. Pohojassahaa son oikeesti, ko kartasta kattoo. No, Hilakka pääsi jo rippikouluikäsenä veljeis Anna-nimisee halakokaljaasii kokiks ja myähemmin oikee ruariiki. Susauta ekstiä, alta kakskymppisenä flikka tyyräs isoo laivaa ympäri Pohojallahaden kustii ristii rastii.

Ouras se 60-luvum Piitles- ja hippiaika oli kai enämpi velipojaan ikäluakaj ja siskonki juttu. 1951 syntyneenä Masan touhu ja muutonki se poliittinen osallistuminen oli iso juttu. Sillon se Kokoomuksen nuarsiokänki ramppas siä Hevosluados harva se viikolloppu. No, joskus 70-luvuun aluus ei meidäm perheesee enää uutta paattii otettu ko se Vire-moottori teki lakoj ja isäm mökki-innostuski lopahti.

Takasimpaluu tohoo karuu, mutta kolokon nättii saariluantoo tuli ajankohtaseks vasta vuasikymmem myähemmi. Ja seki jumalattomav v..utukses siunaamana: totesij ja sivusta seurasin, ko isäpappa myi komeen kalliosaarem mökkeinens ja aivam pilakkahintaa. Se ny meni vaa huri-dai tutulle pankijjohtajalle, sopuhintaa... vaikkaki pari nollaa vähintäs puuttu kauppahinnasta!
Kävis siä viimisen kerrav vuanna 1974 jussina - molis sillon yhydentoista. Aika huanona se viikolloppu miälee jäi, ko molis siskoj ja hänem poikakamraattis kans menny sinne luatoo semmosev vanahan k alastajaf fölis rääkipaatilla. Takasin ei oltas päästy muulla ko samalla sovitulla kyytillä. Sattu viä sillai, että nuaripari vissii aiko lemmellä kuitata eväspualej ja fölii oli tullu vaa pari leipää ja pieni voiaski. Yritettii sitte henkempitimiks onkii ruakamme rantakiviltä. Ensim piti kalastaa kivinilakkoja ja kymmenpiikkejä syätiks. Me kolome Robinson Krusoota saatii kummiski muutama ahvenenkörri, mutta pahaks onneks mä sain ruadon kurkkuu ja se haittas sev viimisen yön uinailuu aika lailla. Aamulla se jollaki lailla sitte irtos ja kotioki vihidov viimeim päästiin, äidir ruokain ääree.

Yläasteella treffasim pari pojankossii, jokka oli jo tuttuja Ourar-reissaajia ja heillä oli paatit ja vehkeet. Koko 80-luvun aluuv viikonloput meni Ouran mökeillä ja viikejä, sunteja ja luatoja koluten - aina jäittel lähädöstä niiden tuloo. Hahkaj- ja sorsanmettästys autioilla ulkoluadoilla oli jänskää touhuu, vaikka joskus jouduttii melekein käsikopelolla luavimaa pois hernerokkasumus. Koskaa ei havereita kärsitty eikä pudottu reelinkin ylitte.
Suviaika meni siinä huviajeluis mökiltä toiselle ja muiden nuarten kanssa juhulies. Provianttii saatii aina jostaki, ko kalasoppaa oli monasti tarjolla iso kattila; oli sitä väkee joskus parisenkymmentä koos. Isoja, kymmenkiloisia lohia sai silloin tällöin kalastajilta suaraa paatista ja keitettipä joskus hahkan- tai värtymmunia pahempaa nälkää.

Paljo on tääläpäin porattu merimettoista ja niiden tuhoomista luadoista. Liika on aina liikaa ja tottahan niitter rajuu rajoittamisee tarttee alakaa, jos ne tulee liiar runsaslukusiks. Ny Merikarvian edustalla liitelee monisatapäisiä skarvilauttoja, mutta ensimmäisem mustankomial linnun näij joskus 80-luvun alkuvuosina sorsastusreisulla, ko kaveri tärskäytti semmosen alaas Stakin takarannalla. Harvinaisia noli sillon, ehkä jopa rauhotettuja.
Merikotkaki oli rariteetti ja ny nos saatu tänne pesimää monivuatiser rauhotuksej ja talaviruakinnan avulla. Muistam Pookikaris lojuneet siaarruhot, joilla kotkia evästettii. Luantokuvaajat näpsi aterioivista linnuista kuvia puisem pookin sisällä istuisas.

Ouran kivinen kauneus ja luannom monimuatosuus ottaa ja viä mukanas. Son niinko paljo puhuttu lapihhulluus. Luatojes sokkeloisuus ja toisaalta saarten takana avautuva aava Pohojallahti om melkoinen kontrasti. Länteepäin mentäis vastaa tulee kungariket Svärje, mutta eteläs siintää Porin Tahkoluadon voimalaitos ja Reposaaren tuulivipperät.Joskus voi Stakin uloimmalta mäjeltä nähädä, kuinka Otamon kalakkilouhoksen tornivalo tuijjottaa itähorisontis. Pohjoseen tiirailles erottuu Ytterkrunnim punavalakonem majakka Kristiinankaupunkim pualella.

Botaniikkaihimiset löytää Oural luadoilta ja isommista saarista kosolti tutkittavaa ja kasvimaailamah harvinaisuuksia. Eläimmaailama on enimmäkses lintusemmosta, vaikkaki kalastajieh harmiks ov viime vuasina tänne ilmestyny ne ahanaat ja mitääpeläkäämättömät hylykeet. Itte olen nähäny elävänä meres vaa yhdej ja seki nosti päätäs ei sel likempänä ko Kämppinkin Kivisillam piäles. Viidem meetrin pääs se sukelsi, ko olin sitä hälyytetty kuvaamaa.

Edesmenny professori ja Merikarviam poika Arvo Salo määritteli asian sanoin “Oura on sielua liki”. Sem mäki allekirjotan, ihan koska vaa.
Ihminen om piäni olento ja ko seisoo sem melttoovan avomeren ääres palijaalla kalliolla, pläsi päi kahadenkymmenem meetris sekunttivauhtii ploosaavaa tuulta, sen aistii joka solullas. Silloin tuntee eläväs. Sualasep pärskeep päim pläsii vaa tehostaa vaikutelmaa. Siinä kokee niinko puhdistuvas, ei tartte murehtii maailamaa eikä lankeevia vekseleitä. Ov vaa suuri luanto ja sinä itte - ihmisrääsy universumil laidalla, sem pikkuriikkisenä osana.

Antti Väre